Venäjän nurjin puoli

Harding, Luke. Mafiavaltio. Riika 2012 (alkup. 2011).

Sacks, Jonathan. Love is not enough. The Times of Israel, 26. 11. 2014.

Tämä sitten on murheellinen kirja.

Yhtäältä tämä teos, Mafiavaltio, on kuvaus siitä, miten kirjoittaja Luke Harding perheineen saapuu brittiläisen Guardian-sanomalehden toimittajaksi Moskovaan ja miten heidän perhettään alettiin kolmen kuukauden kuluttua piinata tavalla, jolla on saksankieinen nimi, Zersetzung. Nimi on saksankielinen sitä perua, että menetelmät kehitettiin Itä-Saksassa. Menetelmän idea on kuormittaa kohdehenkilöä psykologisesti niin, että hän murtuu. Itä-Saksassa tarkoituksena oli saada uhri lopettamaan vastaanpyristely, nyky-Venäjällä päämääränä on saada ei-toivotut ulkomaalaiset henkilöt häipymään maasta. Hardingin kohdalla käytettiin esimerkiksi kotiin murtautumisia. Ei viety mitään, mutta jätettiin merkkejä siitä, että joku oli käynyt. Jätettiin ikkuna talvella auki, minkä piinattava henkilö ei voi ajatella tapahtuneen häneltä itseltään vahingossa. Kotiinpalaja huomaa puhelimenluurin olevan nostettuna pöydälle. Kerran sängyn päälle oltiin jätetty seksiopas. Ja tietenkin sähköposteja hävisi. Ja Isännän tietokoneen taustakuvana ollut kuva perheestä oli äksiti poistunut. Jne, jne.

Zersetzung tuli käyttöön sen jälkeen, kun Itä-Saksalla alkoi olla tarvetta hankkiutua väleihin Lännen kanssa ja se joutui siksi luopumaa väkivaltaisista menetelmistä. Hyvin nopeasti todettiinkin, että vaikkapa kuulustelumenetelminä unenpuute ja eristys olivat jopa tehokkaampia sopivien tunnustusten saamisen keinoja kuin fyysinen pahoinpitely ja sähköshokit. Zersetzungista kehitettiin lopulta vallan tiede nimeltä operationaalinen psykologia, jota oikein opetettiin Stasin lainopillisessa korkeakoulussa Potsdamissa. Kirjan lopussa Harding käy haastattelemassa tämän aineen viimeisen professuurin haltijaa Jochen Girkeä, joka selitti menetelmää. Tarkoitus tosiaankin oli piinata ihmisiä niin pienillä seikoilla, että kukaan, jolle kohde kertoi niistä, ei uskonut niitä vaan kohteen mielenterveyttä alettiin hänen lähiympäristössään epäillä. Piinaamista tällaisilla pikkuseikoilla kuin vaikapa auton siirtäinen parkissa uhrin poissaollessa vähän, mutta vain niin vähän,että vain alkuperäinen parkkeeraaja saatoi sen huomata, jatkettiin niin pitkään, että uhrin psyyke ja sosiaaliset suhteet, jopa suhteet omiin perheenjäseniin, tuhoutuivat. Zersetzungin kiistaton etu oli se, ettei kukaan kuollut, sillä aiempien menetelmien lieveilmiönä syntyneet  kuolemantapaukset olivat ärsyttäneet niitä, joilla oli länsimaiset ihmisoikeuskäsitykset.

Opiskelijoita aineeseen saatiin myös Neuvostoliitosta, ja pian operationaalinen psykologia tuli opiaineeksi myös KGB:n korkeakouluihin. Girken mukaan neuvostoliittolaiset olivat aina brutaalimpia menetelmän käytössä kuin itäsaksalaiset. Menetelmä on syntykuosissaan käytössä Venäjällä edelleen, eikä sitä olla vaivauduttu edes kehittämään. Esimerkiksi pornografisen kirjallksiiuuden jättämänin uhrin vuoteelle tämän poiissa ollessa oli jo varhaisimman itäsaksalaisen Zersetzungin keksintö, ja tätähän sovellettiin Hardingiinkin.

Menetelmän uskottavuus toisn alkaa jo olla mennyttä. Kun Guardian teki lopulta Hardingin tapuksesta sekä diplomaattisen että julkisen kysymyksen, vielä 2011 jälkeen Herramme syntymän Venäjän ulkoministeri Lavrov yrirtti vakuuttaa, ettei mitään ollut tapahtunut, ts. oli ikään kuin luottavinaan siihen, että Zersetzungin kohde saataisiin näyttämään hulluksi tulleelta.

Toisaalta tässä kirjassa on kyse Venäjän valtapoltiikasta ja sen taantumisesta neuvotoliittolaiselle tasolle. Esimerkiksi vallanpitäjät vaihtuvat siellä nyt aika harvakseen, ja Harding epäilee että Putin lyö vielä laudalta niin Breznevin kuin Stalininkin enätykset - Breznev oli vallassa 18 vuotta ja Stalin 31. Putin oli kirjaoittamisajankohtana ollut vallassa 12 vuotta.

Kirjassa, joka siis on alkujaan vuodelta 2011, on annettu jokseenkin sama kuva Ukrainan tapahtumista, joka sitten aktualisoitui viime kevättalvella. Harding kävi haastattelumatkalla Krimillä 2008, jolloin jo puhuttiin, että Venäjä saattaisi olla liittämässä Krimin itseensä.

 

Krimin väestöstä yli puolet ovat etnisiä venäläisiä, mitä tällainenkin termi nyt sitten on tarkoitavainaankaan. Siihen aikaan, kun sittemmin maailmasta kadonnut Justsenko oli Ukrainassa oranssin vallankumouksen jälkeen vallassa, Ukraina syytti Venäjää Venäjän passien jakamisesta Krimin venäläisille, periaatteessa Ukrainan kansalaisille.

Venäjä oli hävinnyt sodassa turkkilaisille, mistä Katriina Suuri otti opikseen ja perusti Krimin laivastolinnakkeen 1783. Sitä on pyritty kaikin keinoin saamaan venäläiseksi ja pitämään venäläisenä, ja Stalin häätikin sieltä tataarit Keski-Aasiaan. Mutta poikkeuksiakin toimintakaavasta on nähty. Vuonna 1954 Hrutsev lahjoitti Krimin Ukrainan neuvostotasavallalle, kun oli ollut niin hyvät bileet.

 

Justsenkolla oli haaveena liittää Ukraina Natoon, mutta Krimillä tämä oli kauhistus, ja vuonna 2008 sikäläinen venäläisväestö oli sillä kannala, että jos näin käy, Krim julistautuu vaikka itsenäiseksi. Eikä pidä unohta sitäkään, että Venäjän laivasto työllistää Krimilla 25 000 ihmistä.

Okei, me siis hyvksymme, että Krim on jonkin verran hankala tapaus, kun siellä on kautta aikain ollut se Venäjän laivasto, ja Ukrainan itsenäsityttyä Krim on periaatteessa kuitenkin kuulunut Ukrainaan. Ja kuten sanottua, vuokrasopimuksisa on ollut kiistaa. Mutta mitä Venäjä sillä rutiköyhällä Itä-Ukrainalla tekee? Sellä on ollut aseteollisutta, mutta ruveta nyt sotimaan parin tehtaan takia, joiden tuotanto voidaan suuressa Venäjän maassa varmaan siirtää jonnekin muuallekin?

Omituista on sekin, että Venäjä syyttää ulkomaista rahoitusta saaneita kansalaisjärjestöjä vakoilusta, vaikka luulisi Putininkin huomaavan, että monet näitä järjestöistä edistävät kansalaisyhteiskunnan syntymistä. Jostain syystä kansalaisyhteiskunta ei kuitenkaan ole Putini mielestä hyvä asia. Ja se syy on se, että kansalaisyhteiskunnan myötä kansalaiset suostuisivat elleivä suorastaan alkaisi vaatia, että yhteiskunta perustuu lakien ja muiden muodollisten sääntöjen noudattamiseen. Se ei sovi Putinille, sillä kansalaisyhteiskunta ja korruptio ovat toistensa kilpailijoita ihmisten hallitsemisessa. Putin valitsee mieluumin korruption, sillä siten valtaapitävät kleptobyrokraatit ja mafioosoliikemiehet muodostavat toistaan riipuvaisen, ylimmälle pomolle lojaalin nyrkin, josta näiden on käytännössä mahdotonta irrottautua.

Vakoilukin on tässä nyrkinmuodostuksessa hyvä väine. FSB, Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelu, on lisännyt ulkomailla toimivien vakoilijoidensa määrä. Hardingin mukaan syy on aika omituinen näin meikäläiseen korivaan, mutta yhtä kaikki, Harding arvioi, että syynä on työpaikkojen luominen ulkomaille muuttaneiden oligarkien sun muien kleptobyrokraattien jälkikasvulle. Näitä tällaisia ulkomailla majailevia tai sinne ainakin omaisuutensa siirtäneitä venäläisiä on paljon, ja syy on se, että omaisuus on Lännessä paljon paremmassa turvassa kuin Venäjällä. Koska venäläiset teitävät ja tuntevat musakuissaan, että ovat itse Lännessä vain kieroilemassa ja toimimassa länsimaisten demokratioiden vapaamatkustajina, hyötymässä niiden paremmista yhteiskunnista ja varsinkin pankeista, antamatta näille yhteiskunnalle takaisin mitään, he arvelevat, että länsimaalaisetkin ovat heidän kotimaassaan samasta syystä. Mutta mitä ulkomaiset voisivat yirttää Venäjällä riistää samalla tavalla kuin veneäläiset riistävät Länsimaita? No ei toisasaissa mitää. Venäjällä ei venäläisten omastakaan mielestä ole mitään hyvää ja se, mikäs siellä ei ole paskaa, on kusta; siispä he eivät voi käsittää, mitä muuta syytä varten ulkomaalaiset voisivat Venäjällä olla kuin romuttamassa sitä paskaa ja kusta aivan kuin psakassa ja kusessa olisi mitään romuttamista. Paska ja kusi ovat jo paskaa ja kusta, niitä ei paskemmiksi ja kusisemmiksi saa, ja siksihän venäläiset itsekin ovat omaisuutensa Länteen sijoittaneet, Putin itse etunenässä.

Eli Putinin eksplisiittinen logiikka on täysin käsittämätön. Kukaan ulkomaalainen ei halua Venäjältä mitään aivan niin kuin eivät halua sieltä mitään venäläiset itsekään.

Kaikki miestä, jotka ovat joutuneet ihmisryhmien kanssa tekemisiin ja tietävät, että ihmiset toimivat ryhmissä eri logiikalla kuin yksilöinä; kaikki ovat kohdanneet tämän ilmiön, että ryhmän sisällä syntyy klikki, joka alkaa uhitella. Muodollissti klikki käyttää syynä uhittelulleen jotain selalista, minkä klikin ulkopuolisetkin voivat jotenkin tunnusta. Venäjän oligarkit ja kleptobyrokraatit Putini johdolla ovat tällaiseksi uhittelun muodolliseksi syyksi ilmoittaneet, että Venäjän kansallisia etuja uhataan. Tällaisella muodollisella syyllä ei yleensä ole mitään tekemistä todellisen uhitelun syyn kanssa, eikä ole tässä Putinin johtamassa Venäjän oligarkien ja kleptomaanien uhittelussakaan.

Eilen luin The Times of Israelista rabbi Sacksin kolumnin otsikolla Love is not enough. Siinä hän käsittelee kertomusta Jakobista ja hänen vaimoistaan. Jakobhan rakastui setänsä tyttäreen Racheliin, jonka setä hänelle lupasiksin, jos Jacob tekisi ensin setä Labanille seitsemän vuotta työtä.

 

Seitsemän vuotta tuli täyteen, mutta hääyötä seuraavan aamuan Jacob huomasikin, että vieressä oli Rachelin tämän vanhempi sisar Leah. Jakob meni pyytämään seltystä Labanilta, mihin Laban vastasi, että ei kai hän voinut naitaa nuorempaa tytärtä ennen vanhempaa, ja lisäsi, etää Jacob saa Rachelinkin, jos vain tekee seitsenän vuotta työtä lisäää. Ja Jakob teki ja sai rakastamansa Rachelin.

Tooran tekstissä, joka siis alkujaan vain kuultiin eikä nähty silmin luetuna, sanotaan, että - mitähän tässä nyt häviää käännöksiin, en viitsi ruveta tappamaan iakaani tarkastaakseni, miten tämä suomenkielisessä Raamatussa menee… - "Ja hän (eli Jakob) rakasti myös Rachelia". Tämä viittaa siihen, että hän oli rakastanut myös Leah'aa, ensimmäistä vaimoaan. Mutta sitten seuraa, että "enemmän kuin Leah'a", mikä on omituinen ilmaus. Sitten seuraa kuulema, että "Herra näki, että Leah oli vihattu". Eli Jacob rakasti Rachelia enemmän kuin Leah'a, mutta Herra näki, että Leah oli kuitenkin vihattu. Tämä tarkittaa Sacksin mukaan sitä, että se, jota rakastetaan vähemmän, tuntee olevansa vihattu.

Monet meistä, jota halveksimme Venäjän oligarkeja ja kleptobyrokratteja, saatamme hyvinkin matkustaa Venäjälle. Kusen ja pasken seasta löytää joskus mielenkiintoisia ihmisiä, mielenkiintoisempia kuin Lännestä. Venäjällä nimittäin on aivan tavallista, että ihmiset pystyvät keskustelemaan Dostojevskista, kun sitä vastoin tällaisen ihmisen etsimisessä Suomesta saa varautua vaikeuksiin. Sieltä löytää erikoisia taiteiljoita, merkillisiä kuppiloita, eikä pidä unohtaa venäläisiä vitsejä. Kun Harding äänestytti piinatulla perheellään, lähdetäänkö Moskovasta heti vai kohta, muut äänestivät pikaisen lähdön puolesta paisi vaimo, sillä vaimo kävi kirjallisuuskerhoissa, haastatteli isoäitejä peräkujilla, nautiskeli lumisista pittoreskeistä kaduista ja muista Moskovan kulissien takaisista salaisista pakoista ja ennen kaikkea venäläisistä intensiivisistä ystävyyssuhteista. Eli oli Venäjä, joka teki heidän elämästään helvetin, mutta oli myös Venäjä, jota he, etenkin Hardingin vaimo, rakastivat.

Harding kirjoittaa, että Venäjä on jakautunut jyrkästi hallitsijoihin ja hallittuihin. Hallitisjat, korruptiolla ja muilla rikoksilla toisiinsa kietoutunut halitsijoiden nyrki, on Leah, joka on meidän globaaliin kansojen perheeseemme väärennetyillä vaaleilla naitettu. Tämä Putinin nyrkki kokee, että sitä uhataan. Mutta eihän sitä uhata. Ei Jakobkaan tietaakseni uhannut mitenkään Leah'a. Mutta kontrastihan on karmea verrattuna Venäjän hallittuihin, Racheliin, jota me läntinen kulttuuriväki rakastamme.

Me emme halua olla missään tekemisissä maihimme muuttaneiden venäläispaskiaisten kanssa. Jos virkamiehen palkan tiedetään olevan 800 euroa, mutta tällä on kuitenkin Lontoossa miljoonien omistukset, me halveksimme tätä virkamiestä, sillä hän on varas. Tällaisten virkamiesten samoin kuin rikollisten 'liikemiesten', Venäjän valtiollisten mafiosojen, on vaikea käsittää, miksi meidän halveksuntamme heitä kohtaan on niin avointa. Olivathan he itse ihailleet meidän rikkauksiamme neuvostoaikoina kyselemättä, mistä meidän hienot tavaramme olivat kotoisin. Miksi me nyt olemme niin tarkkoja heidän miljooniensa alkuperistä?

Ja samaan aikaan me sitten rohkenemme kuljeksia ihailemassa venäjänkarjalaisia mörskiä ja niiden kaljapulloista tehtyjä istutusreunuksia. Istumme rutiköyhien kirjalijoiden ja taiteilijoiden kanssa puhumassa jonkun itsemurhan tehneen valokuvaajan mustavalkosävyjen käsittelystä. Parannamme mummojen kanssa maailmaa sen minkä kielitaidollamme pystymme. Takerrumme jokaiseen venäläisseluun kuin hukkuvat oljenkorteen, jos tämän kanssa voidaan keskustella kirjallisuudesta, mutta rikkaat venäläispaskat toivotamme helvettiin emmekä suostu puhumaan heidän kanssaan millään keilellä. Me vain siedämme heitä. Vai onko joku kuullut, että joku rikas venäläinen oltaisiin Lännessä tapettu jossain nationalistisessa intohimossa? - Ei ole.

Kauheasti toivoa meillä ja Venäjän hallituilla ei ole. Pelkään, että Venäjällä käy kuten Jakobin perheessä, eli hallitsijoiden ja hallittujen lapset joutuvat vielä käymään melkoisen sodan ennen kuin Rachelin poika voittaa ja pelastaa koko valtakunnan. (29.11.2014)