Kun tiedon hegemoniat murtuilevat

Heinonen, Meri & Tunturi, Janne. Pahan tiedon puu. Helsinki 2003.

Heinosen ja Tunturin toimittama teos  Pahan tiedon puu kertoo erilaisista historiallisista tapauksista, joina joku on tiennyt vastoin normeja. Sillä toisin kuin kuvittelemme, tieto ei ole tosiasioita vastaava käsitys vaan jotain, jonka sisällöstä määrää joku tietty taho, ja tämän monopolinhaltijan kanssa on aina ollut vaarallista joutua napit vastakkain.

 

Teoksessa on diskurssianalyyttinen henki, mutta ote on sen verran populaari, että mitään erityistä jargonia ei sovelleta.

 

Kirja alkaa minun kannaltani oikein mukavasti kolmen eri kirjoittajan teksteillä uskonnollisesta väärin tietämisestä. Ensimmäisessä Tuomas Heikkilä kuvaa vuonna 1066 tapahtuneesta Trierin arkkipiispan erikoisesta kuolemasta kertovien tarinoiden kehitystä palvelemaan yhteisön itsekunnioitusta eri vaiheissa – yhteisö kun mitä ilmeisimmin oli vainonnut juutalaisia ilman mitään kunnon syytä ja kärsi jonkinlaisesta kollektiivisesta häpeästä. Kirjoittaja kiinnittää huomiota siihen dilemmaan, joka oli syntynyt, kun kristityt olivat joutuneet enemmistön asemaan ja kohtasivat vähemmistöjä – kristinuskon alkutaipaleella kristityt olivat itse olleet vähemmistö, jota oltiin vainottu. Ja nyt, siis keksiajalla, oltiin tilanteessa, jossa kristityt ottivat käyttöön vähemmistönä samat vainoamisen menetelmät argumentteineen, joita heihin itseensä oltiin aikaan sovellettu.

 

Kaksi seuraavaa artikkelia käsittelevät mystisesti saatua tietoa ja sen oikeellisuutta. Kirkkohan katsoi, että se ei tarvinnut enää mitään uutta ’ilmoitusta’, mutta esille vain alkoi tupsahdella tyyppejä, jotka väittivät saaneensa tietoa suoraan Jumalalta, ilman kirkkoa jumalallisen tiedon välittäjänä. Kaikista käsitellyistä mystikoista voi lukea muualtakin, jopa perusteellisemmin, ja myös suomeksi, joten mitään uutta asiaa ei näissä artikkeleissa esille tullut.

 

Jo johdannossa kerrotaan siitä, miten diskurssit ovat kautta historian varjelleet omia reviirejään ja miten yhteiskunnassa on ollut joka tapauksessa useita ’tietoja’, mutta niiden piiriin pääsyä on tietoisesti rajoitettu eikä uutta tietoa ole päästetty hevillä sotkemaan omia kuvioita – huolimatta siitä, että jollain on kuin onkin ollut virallinen hegemonia. Jos tieto on ollut kovin uutta lajiaan, on ollut helpompaa perustaa oma oksa tiedon puuhun kuin yrittää tunkea osaksi vanhoja diskursseja. Näin oli silloin, kun Bernhard Clairvauxilainen puolustautui uutta oppineistoa edustavaa Abaelardusta vastaan sydänkeskiajalla, ja näin oli uuden ajan alussa, kun syntyi empiirinen luonnontiede, joka ei mahtunut yliopistoihin vaan syntyi yksityisissä akatemioissa.

 

Tätä luonnontieteiden ongelmaa käsitteleekin sitten kirjan keskiosa.

 

Jo teoksen johdannossa todetaan yhteiskuntamme erityinen piirre liittää tieto kirjoituksen ja kirjoihin. Johan vallalla ainakin toistaiseksi oleva uskontokin on ns. kirjauskonto. Meidän yhtieskunnassamme on aina oltu tarkkoja siitä, että tiedolla pitää olla kirjallinen lähde. Käsillä olevan teoksen viimeinen artikkeli käsittelee hyvin erikoista tapausta, jossa eräs pojankloppi 1700-luvulla sai nuppiinsa väsätä kaikkien tuntemiensa kriteerien mukaisen kokoelman historiallisen tiedon lähteitä.

 

Hänen motiivejaan ei tarkkaan tiedetä. Hän päätti itse päivänsä 17 vuoden iässä, mutta hänen keinotekoinen kokoelmansa erilaisia tekstifragmentteja 1400-luvun Bristolista on kuulema seikkaperäisyydessään hämmästyttävä. Artikkelin kirjoittaja Janne Tunturi sanoo, että tällä Thomas Chattertonilla olisi ollut tarkoituksena saada itselleen vaikutusvaltainen suosija myymällä eräälle keräilijälle nämä 'arvokkaat historialliset löydöt'.

 

Tapaus sattui ajankohtana, jona historian käsitys laajeni. Vielä 1700-luvun alkupuolella oltiin lähinnä kiinnostuneita lähimenneisyydestä, mutta sitten mielenkiinnon kohteet siirtyivät kauemmaksi. Lisäksi kiinnostuttiin muistakin kuin valtiollisen tason tapahtumista. Alettiin kirjoittaa myös jokapäiväisestä elämästä tapoineen, ja tämä edellytti toisenlaisia lähteitä. Virallisen historioitsijain monopolin ulkopuolelle muodostui historian harrastajien ja keräilijöiden ryhmiä, jotka keräilivät tätä tarkoitusta vasten mitä erilaisimpia asioita, eli oli syntynyt antikvarismi. Näiden ihmisten mielenkiinnon kohteet saattoivat olla hyvinkin monipuolisia ja joskus virallisen historiantutkimuksen kannalta jopa kyseenalaisia. Tällaisia antikvaareja silmällä pitäen oli sitten laadittu tämä puheena oleva Chattertonin tekstifragmenttien kokoelma.

 

Tunturin mukaan Chattertonilla olisi ollut mielessään urasuunittelu. Minulle, joka en totisesti ole historioitsija, tulevat kuitenkin mieleeni tuttuni, jotka tuossa 10-13-vuotiaina sepittelivät erilaisia juttuja vieraista maista, kehittivät niille historiallisia edesottamuksia, loivat niille kansalaiset, maantieteen, flooran ja faunan. Ja koko hommasta tehtiin kirja tai muu sellainen, johon liitettiin mahdollisimman tarkat kartat sun muut dokumentit, ja tietysti kuvat paikoista, ihmisistä, jne. Itsekin harrastin tätä. Kirjoittelin jopa henkilöiden välistä kirjeenvaihtoa. Ja tiedän siis joitain muitakin, joilla oli samaa mielikuvituksen rikkautta yhdistettynä pitkäjännitteiseen tarmoon, eikä se ole ilmeisesti lainkaan pahimmasta päästä varhaisteini-iän harrastuksista. Yksi tällainen tuntemani yksilö taitaa tätä nykyä olla ihan arvostettu erään lääketieteen alan professori.

 

Niin että harmi, että Chatterton ryhtyi kaupittelemaan sepitelmiään aitoina. Kiinni jääminen lienee ollut liian kova kokemus. Jos hän olisi pidättäytynyt tuosta petososasta harrastustaan, hänestä olisi kyllä tullut ihan kunnon mies. (16.7.2010)