Unet ja aivojen itsesäätely

Hobson, J. Allan. Unennäöstä - Johdatus unitutkimukseen. Helsinki 2004.

Viime aikoina on ollut tosi vähän aikaa lueskella, mutta eilen illalla sain kahlattua loppuun pienen kirjan, J. Allan Hobsonin teoksen Unennäöstä.

 

Unella on elintärkeitä funktioita. Kirjassa kuvaillaan rottakoetta, jossa rotilla oli muuten kaikki hyviin hyvin kuin rotilla laboratorio-oloissa olla voi, mutta toisilta estettiin uni. Seurauksena oli kuolema, jota edelsi mm. poikkeuksellinen alttius sairastua infektiotauteihin sekä nälkiintyminen, vaikka ruokaa oli riittävästi saatavilla. Vertailuryhmä elää porskutteli.

 

Hobson on unitutkimukseen erikoistunut psykiatri, joka nojautuen aivotutkimuksiin purkaa freudilaisia käsityksiä unista, niistä elokuvanpätkistä, jota Hobsonin mukaan näemme eniten juuri nukahtaessamme ja syvän unen aikana.

 

Unta on vilkeunta ja perusunta eli syvää unta, ja niitä esiintyy eri verran eri ikäkausina. Hobson kertoo, että pitkään oltiin sitä mieltä, että unet nähtäisiin nimenomaan vilkeunen aikana, mutta näin ei kuulema ole.

 

Vilkeunta esiintyy kaikilla nisäkkäillä. Vilkeunen aikana aivot käynnistävät itsensä voimakkaasti. Mutta vaikka aivot käynnistyvät, tämä käynnistyminen eroaa valveajan käynnissä olosta mm. siten, että vaikka unen aikana aivot kokevat liikkumista - unet sisältävät aina näkijänsä toimintaa, ja tuo toiminta koetaan hyvin aistivoimaisena - itse fyysinen liikkuminen on estetty tietyin mekanismein.

 

Hobson esittää kirjassaan uuden tulkinnan alitajunnalle. Toisin kuin Freud väitti, me emme saa unissamme 'moraalittomia' toiveitamme toteutetuiksi. Usein miten niissä käsitellään pikemminkin pelkoja kuin haluja. Unien aikana aivoja eivät kiinnosta asiat, joita valveajan järki selvästikin paremmin käsittelee. Emme näe unia 'tärkeistä' asioista. Mutta unet ovat ikään kuin mielen kemiallinen laastari, sillä uni parantaa aktiivisesti aivojen vaurioita. Juuri sitä varten niiden pitää pysytä käynnistymään omia aikojaan, rauhassa, fyysisen rasituksen vaivaamatta eli turvallisesti pesässä. Niinpä painajaiset ovat erittäin tärkeä emotionaalisen järjestelmän ylläpidon mekanismi. Niitä on pakko nähdä.

 

Unilla ja psykooseilla on yhteys. Unet ovat eräänlaisia minipsykooseja, joissa aivot ottavat käyttöön äärimmäiset menetelmät. Unennäköä säätävät ja laukaisevat aivorungon järjestelmät kuuluvat myös mielialan ja ajattelutavan säätämisen järjestelmään. Jos unen kemialliset mekanismit lakkaavat toimimasta, ts. unen aikana ei tapahdu, mitä pitää, seurauksena voi olla esim. masennus.

 

Vilkeunella on tärkeä funktio oppimisessa. Oppimisen aikana vilkeuni lisääntyy, ja jos vilkeuni estetään, oppiminen estyy. Erityisen tärkeä vilkeuni on nimenomaan taitojen taitojen oppimisessa.

 

Tähän varmaan liittyy se arkielämän kokemukseni, että joitain asioista ei voi oppia kovin paljon kerralla. Tietoa voi istua pänttäämässä vaikka miten pitkään putkeen, eikä tulos juuri parane, vaikka sitä tekisi pienemmissä pätkissä, melkeinpä päinvastoin. Mutta jos sen sijaan haluaa oppia kirjoittamaan kiinaa, ei ole hyvä strategia yrittää opetella kirjoittamaan satoja uusia merkkejä päivässä. Mitä tulee kiinan kielioppiin, siinä aika = varmaankin nyt sitten aivojen omia aikojaan tapahtuva käynnistyileminen, on tärkeää. Kun aloitin kiinan opiskeluani, minun oli ensimmäisen lukukauden aikana täysin mahdotonta hyväksyä, että ravintolassa asioimista käsittelevän oppikirjakappaleen lause

听 说 这 里 的 鸡 做 得 非 常 好

voisi tarkoittaa sitä, mitä suomenkielinen käännös väitti. Ja itse asiassa kääntäisin sen tänään toisin kuin oppikirjan tekijä, nimittäin että 'kuulema täällä tehdään erittäin hyvää kanaa'. Mutta kuten sanottua, kolme vuotta sitten en käsittänyt koko lauseen logiikkaa.

 

Vastaavia esimerkkejä voin esittää lukuisia.

 

Yksi aivojen uutta järjestystä vaativa, ja siksi mitä ilmeisimmin unta vaativa asia on kulttuuristen stereotypioiden sun muiden mytologisoitujen käsitysten purkaminen. Olin itse aikoinaan uskonut stereotyyppisen väitteen, että kiinalaiset ovat itsehillinnän mestareita. Todellisuushan on tarkalleen päinvastainen, mutta kauan kestää, ennen kuin aivot suostuvat uskomaan silmiä ja korvia, jos koulussa on toista opetettu. Samoin minulta vei hirveästi aikaa kieltäytyä uskomasta kulttuurissamme kiertävää sitkeää huhua, että kiinassa ei olisi 'ei' sanaa. Niitä on kuitenkin tasan kaksi kappaletta, 不 ja 没 有, joiden käytössä on selvät sävelet. Mutta sanopa kiinaksi kyllä. Niitä tapoja on lukuisia, mutta jostain syystä sitä ei kierrä stereotyyppisiä huhuja.

 

Pääsääntöisesti on niin, että kun kiinalainen sanoo jotain, mikä viittaa 'kyllään', vastaus on tosiasiassa ei, mutta sen voi helposti päätellä, eikä kyse ole siis siitä, ettei sanaa 'ei' oltaisi jotenkin periaatteessa halukkaita käyttämään. Jos vastaaja hyötyy asiasta, kyllä tarkoittaa kyllä, mutta jos hän ei hyödy, ei pidä luottaa vastaukseen. Eikä kiinalaisilta noin ylipäätään pidäkään mennä kyselemään mitään siinä tarkoituksessa, että saisi vastuksen. Kyseleminen ja vastaileminen ovat silkkaa small talkia, jonka kuluessa on tarkoitus selvittää osapuolten intressit ja ennen kaikkea, kuka hyötyy ja mistä. Esimerkiksi meillä suosittu 'win-win' -periaate ei ole mitenkään pop Kiinassa. Kiinassa itse kukin on kiinnostunut vain omista eduistaan, ei vastapuolen. Mutta tämän oppii. Se on taito, jonka omaksuminen vie aikaa. Ja ilmeisesti siis unta. (10.4.2011)