Bysantti

Hohti, Paavo. Bysяntti– Tuhat draaman vuotta. EU 2021.

Paavo Hohti on kirjoittanut kirjan, joka edustaa juuri sitä historiakäsitystä, jonka takia inhosin historiaa koulussa. Hänen teoksensa kannessa lukee kirjan nimenä  Bysяntti, Tuhat draaman vuotta – eli kolmentena kirjaimena on vanhan kirkkoslaavin "ja"-kirjain, mutta koska minulla ei ole tässä tietokoneellani sitä aakkostoa, jouduin laittamaan tähän nyt nykyvenäjän я-kirjaimen. Tässä nimenomaisessa tapauksessa ymmärrän jonkun verran Bysantti-sanan a:n korvaamisen kirkkoslaavin я-kirjaimella, mutta jonkin verran vaikeampaa se on minulle vaikkapa Amarillo-ravintoloiden logoissa.

Paavo Hohti vähän valittaa sitä, että hän ei pysty kertomaan mitään tavallisten ihmisten arjesta, mutta sitä mieltä on tavanomaisten lähteiden kohdalla oltu aina, kunnes Emmanuel Le Roy Ladurie älysi kysyä oikeudenkäyntiasiakirjoilta jotain muuta kuin että kuka oli tehnyt rikoksen ja mikä oli tuomio, ja tuloksenna oli mm. kirja Montailloun vuoristokylän ihmissuhteista ja elämänmenosta.

Mutta koska meneillään on "vinkkara aika", kuten sysmäläinen Vanha Kerttu-vainaa sanoisi, ponnistelin tämän loppuun.

Ennen kuin mennään siihen, miksi vaivauduin lukemaan kirjan, jonka lähestymistapaa vieroksun, todettakoon, että tästä löytyi kyllä muutama mielenkiintoinen, odottamaton tieto. Keskiajan Bysantissa nimittäin saattoi kirkon rituaalein solmia (avio)liittoja mies- tai naispareissa. Näitä ei oltu rajoitettu mihinkään sosiaaliluokkaan vaan ne olivat normikäytäntö kaikille. Siitä, olivatko nämä suoranaisia homoliittoja, ei ole tietoa, sillä kuten Hohdin lähde Claudia Rapp kuulemma toteaa, makuuhuoneiden ovet ovat pysyneet suljettuina. Näitä samaa sukupuolta olevien parien liittoja solmittiin sosiaalisen turvallisuuden lisäämiseksi. Vielä yllättävämpää oli lukea, että tätä veljiksi tai sisariksi vihkimistä harjotettiin Serbian ortodoksisessa kirkossa vielä 1970-luvulla, joskin mieleeni juolahti, että onkohan tuossa kohti tapahtunut joku ladontavirhe. Jossain määrin tähän liittyen Bysantin kreikan kielessä ei edes ollut perhettä merkitsevää sanaa, vaan ydinperheen tyyppisestä instituutiosta käytettiin pikemminkin syntyperää tai taloutta merkitseviä sanoja.

Seksuaalisuus oli reilusti läsnä arjessa ja juhlassa, ja Hippodromin kilpa-ajoihin kuuluivat olleellisina prostituutio ja pornografia. Seksuaalisuutta ei oltu rajattu heteromalliin, vaan esimerkiksi Konstantinos V oli avoimesti biseksuaali ja kolmesti naimisissa.

Olin myös kuvitellut, että itäiset kristityt olisivat olleet edes jonkin verran aktiivisia lähetystyössä, vaikka toki tiesin, etteivät he lännen kaltaisia ristiretkimesoajia olleet. Mutta Hohti kertoo, että muut kansat pyrkivät oma-aloitteisesti tulemaan Bysantin kirkon kastamiksi statuksennostamistarkoituksessa. Tämä oli minulle jonkin verran tuttu ilmiö Karjalasta, missä sielläkään kristillisiä symboleita kuten ristejä kaulassa ei käytetty niinkään vakaumuksesta kuin oman luotettavuuden viestittämiseksi.

Ensimmäisinä ortodoksiseen krstinuskoon halusivat kääntyä bulgaarit. Tässäkin kirjassa on harvakseen vuosilukuja, mutta tämä ilmeisesti tapahtui joskus 800-luvun jälkipuoliskolla. Tällöin keisari Mikael III määräsi myös Kyrilloksen ja Methodioksen kehittämään slaavilaisiin kieliin soveltuvan aakkoston Raamatun kääntämiseksi.

911 Bysantti solmi kauppasopimuksen Kiovan kanssa, ja mielenkiintoisesti kaikki Kiovan puolen nimet ovat skandinaavisia. Pian Bysantin armeijaankin ilmaantuvat skandinaaviset sotilaat, varangit.

Hohdin teos sisältää myös kertomuksen mandylionista eli käsittätehty-ikonista. Siihen liittyvä legenda on peräsiin jo 500-luvulta, ja sen mukaan Edessan kuningas pyysi Kristusta tulemaan ja parantamaan hänet sairaudesta. Kristusta ei kuulunut, mutta tuli liina, johon oli painunut kuva Kristuksen kasvoista. Bysanttilaiset ottivat tämän liinan Edessan valtauksessa 944 sotasaaliiksi ja veivät sen Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen vuosipäivänä Konstantinopolin Blakhernai-kirkkoon. Liina kuitenkin katosi 1204, tällä kertaa ristiretkeläisten valloittaessa Konstantinopolin.

Bysantin kevyehköstä uskonnollisesta linjasta kertoo sekin, että siellä oli moskeijoita edellä mainitun valloituksen aikoihin, mikä ärsytti ristiretkeläisiä, vaikkei kyllä olisi ollut mitään syytä, sillä näillähän oli omilla tonteillaan vaikka millainen islamilainen miehitys. Bysantin liberaalisuus ulottui siihenkin, että 1280-luvulla viisikymppiselle bulgaarihallitsija Milutinille annettiin puolisoksi viisivuotias Bysantin keisari Andronikoksen tytär, niin että jos Muhammed oli nainut 9-vuotiaan Aishan niin kyllä Bysantissa ja Bulgariassa pistettiin kristittyjen kesken paremmaksi, jos näin voi tällaisessa tapauksessa sanoa.

Se, minkä takia tähän luku-urakkaan rupesin, vaikka nämä Bysantin keisareiden sodat eivät voisi minua vähempää kiinnostaa, oli se, että teoksen mainostetiin ulottuvat meidän päivimme asti. Venäjällä oli viimeistä edellisen vuosisadan vaihteen molemmin puolin hinkua saada itselleen Konstantinopoli, Venäjä kun pitää itseään kolmantena Roomana, ja itse asiassa vielä Stalinillakin oli lyhytaikainen Konstantinopolin kautensa. Hohti maintisee nämä tapaukset, mutta ei kerro niistä kovin paljoa eikä mainitse mitään Venäjän ehkä nykyisistä intresseista sen suhteen – Putinhan esiintyy hurskaana ortodoksina – joten tältä osin petyin hiukan. (12.11.2021)