Solipsismi on paskapuhetta

Iacoboni, Marco. Ihmisten peilaus. Kytkeytymisemme uusi tiede. Helsinki 2008.

Sutherland, Amy. Mitä Shamu-valas opetti minulle elämästä, rakkaudesta ja parisuhteesta. Hämeenlinna 2009.

Olen sangen huonosti perehtynyt kristittyjen uskonnostaan kirjoittamisen tapaan, ja niinpä minua pääsi kovin järkyttämään, kun luin Joseph Ratzingerin teoksen Jeesuksen viimeiset päivät. Hämmästyin ex-paavin suorasukista tapaa kuvata kristinuskoa anonyyminä homoseksinä tuntemattoman Jumalan kanssa, ja hänen väitettään, että tämä on jopa uskovan ainoa tapa olla yhteydessä Jumalaan ja itseasiassa mihinkään muuhunkaan. Ratzinger kuvasi ihmisen osaa elämäksi eristyneinä karsinoissa. En tiedä, mikä on ollut alkuperäiskielinen termi, mutta suomennoksessa käytettiin tällaista eläinten eristämiseen tarkoitetun rakenteen nimeä.

Minua pikkuisen hämmästyttävät aina tällaiset väitteet, että ihmiset ovat muka eristyneitä. Käsittääkseni meillä on peilineuronit, jotka pakottavat meidät väkisin ymmärtämään toisiamme ja estävät meitä eristymästä, vaikka miten haluasimme. Mikä sitten aiheuttaa tällaisia silloin tällöin esiintyviä solipisistisia purkauksia, kun biologiaan solipsimin idea ei voi mitenkään perustua?

Lainasinpa sitten kirjastosta tämän neurotieteilijä Marco Iacobonin teoksen Ihmisten peilaus - Kytkeytymisemme uusi tiede, jossa hän kertoo peilineuroneiden löytämisestä ja omista aivokuvantamistutkimuksistaan UCLA:n lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Peilineuronit löytyivät vahingossa, kun eräs koemakakiapina istui kaikessa rauhassa tutkimushuoneessa elektrodit aivoissaan tutkijan asuessa sisään ja tarttuessa johonkin. Tutkija kuuli tuolloin yllättäen tietokoneesta, johon apina oli kytkettynä, äänen. Äänen täytyi merkitä purkausta apinan aivoissa alueella F5, koska siihen apinan elektrodit olivat kytkettyinä, mikä oli merkillistä, sillä eläin ei tehnyt kertakaikkiaan yhtään mitään. Tarttumisliikkeisiin liittyvä neuroni oli lauennut pelkästään siitä, että apina oli nähnyt tutkijan tarttuvan johonkin. Ennen pitkää vastaavat peilineuroneja sisältävät alueet löydettiin myös ihmisen aivoista.

Peilineuronit siis reagoivat toisen eläimen toimintaan aivan kuin se olisi havainnoivan eläimen omaa - sillä varauksella, että po. toiminta kuluu ylimalkaan eläimen toimintavalikoimaan. Tälle ei voida mitään vaan se tapahtuu automaattisesti, joten solipsismi on paskapuheta. Peilineuroneiden toiminta lienee taustalla myös myötätunnon kehittymisessä, merkitseväthän ne sitä, että koetaan jotain, minkä toinenkin kokee.

Peilineuroneista johtuu ennen kaikkea matkiminen, ihmiselle tyypillisin oppimisen muoto, kun muiden toiminta käynnistää vastaavan toiminnan omien aivojen kautta koko omassa kehossa. Tämä automaattinen toiminta on alkujaan sangen tyydyttävää molemmin puolin, niin matkijan kuin matkitun kannalta, ja kirjoittaja kertookin, että kun seurueessa on vauva, hän alkaa heti matkia kaikkea, mitä vauva tekee ja elehtii, minkä johdosta hän on hetkessä vauvan mielestä porukan paras tyyppi (heti vauvan omien vanhempien jälkeen, korostaa Iacoboni). Sitä, miten syvästä rakenteesta on kysymys, kuvaa sekin, että jotkut peilineuroneista tietämättömät autistien hoitajat oivat keksineet, että jos potilaseen ei saanut kontaktia millään muulla tavalla, kannatti alkaa matkia tätä, jolloin väylä aukesi. Peilineuronit muodostavat siis sosiaalisen toiminnan elimellisen perustan.

Erotamme kuitenkin muiden toiminnan omastamme, vaikka omien peilineuroneittemme kannalta on se ja sama, onko toiminta jonkun toisen (= vain nähtyä tai kuultua) vai omaamme. Tässä vaikuttavat mm. superpeilineuronit, peilineuroneiden otsalohkon alueella sijaitseva korkeampi luokka. Tämä voidaan ymmärtää jonkinlaiseksi muiden peilineuroneiden yläpuolella olevaksi, funktionaaliseksi kerrostumaksi, joka säätelee klassisten peilineuronien toimintaa. Superpeilineuronit toimivat tarkalleen päinvastoin kuin klassiset pelineuronit, eli ne sammuvat kokonaan, kun klassiset peilineuronit toimivat. Näin kertovat klassisille peilneuronielle, että kyseistä toimintaa ei nyt pidäkään matkia.

Kirjassa on kuvattu muuttamia mielenkiintoisa kokeita, ja minun mielestäni mielenkiintoisin on tietenkin eräs mainontaan liittyvä. Siinä tutkittiin Super Bowlia varten tehtyjä mainonksia, joihin suuryritykset panostavat Amerikassa suuresti. Koehenkilöt eivät saaneet nähdä mainoksia ennen koetta eivätkä mainostajat voineet antaa niitä tutkimuskäyttöön etukäteen, joten mainokset kiikutettiin erillisillä kovalevyillä koepaikalle po. urheilutapahtuman aikana. Koehenkilöt (5) näkivät ne sitten kuvantamislaitteissa, missä heidän aivojensa toiminta mitattiin verrattuna tilaan, jossa he eivät tehneet, nähneet eivätkä kuulleet mitään eli perustasoon. Huomio kiinnitettiin neljään alueeseen: tietenkin peilineuronijärjestelmään mutta myös palkintojärjestelmää sekä toimeenpanevan säädön aivokeskuksiin ja emotionaalisiin aivokeskuksiin.

Useat mainokset eivät muuttaneet mitään palkintojärjestelmän, toimeenpanevan järjestelmän eivätkä emotionaalisen aivokeskuksen toiminnassa perustasoon nähden, vaikka niissä esitettiin mitä haluttavimpia tuotteita erittäin näyttävästi. Vain yksi järjestelmä käynnistyi eli peilineuronijärjetelmä koehenkilöstä toiseen muuntelevan määrän. Kokeen jälkeen koehenkilöiltä kysyttiin, mitkä mainokset olivat heidän mielestään vaikuttavimpia, mutta vastaukset olivat yllättäviä sikäli, että vaikuttavimmiksi ei väitetty niitä, jotka olivat aiheuttaneet eniten aivotoimintaa eli todella vaikuttaneet eniten.

 

Tämä tukee kästystäni siitä, että meikäläisen alalla kyselytutkimus on menetelmänä jotakuinkin arvoton. Ihmisten väitteet mielipiteistään tai päätöksenteostaan ovat aina ristriidassa heidän todellisen käyttäytymisensä kanssa. Kyselyillä saadaankn lähinnä tietää, miten ihmisten mielestä asioiden pitäisi olla, ettenkin mitä mieltä muiden pitäisi olla - omista asenteistä ei ole niin väliä - eikä tämä korreloi mitenkään näiden kyselyyn vastanneiden todellisen toiminna kanssa. Jos kyselyyn vastaaja väittää, että suolaa pitää vähentää eineksistä, voi olla varma, että hän ostaa suolaisinta tai jos ei osta, hän lisää siihen suolaa itse. Tämä takia olen skeptinen myös käyttäjälähtöisen suunnittelun suhteen koko muotoilun kentällä.

Iacobini oli ollut tekemästä erästä toistakin graafiseen suunniteluun liittyvää tutkimusta. Kyseessä oli luottokorttifirma. Koehenkilöille esitettiin kuvia, joissa esiintyi ostamista. Osalla koehenkilösitä oli po. luottokortti ja osalla ei; nämä ryhmät oli vielä jaettu niihin, jolle näytettiin kuvat siten, että kuvien oikeassa alakulmassa oli luottokorttifirman logo ja niihin, joille näytetyissä kuvissa po. logoa ei ollut. Ja kas, logo ei saanut kortittomien peilineuronitoimintaa värähtämäänkään, mutta niillä, joilla po. kortti oli, peilineuronitoiminta kiihtyi, kun logo näkyi verrattuna kuviin, joissa sitä ei ollut.

Tulokset ovat kiinnostavia, mutta olen sitä mieltä, että Iacopon tulkinnassa on toivomisen varaa. Hän nimittäin ei kykene oikein selittämään tätä. Itse tykönäni arvelen, että näin kevyellä 'mainonnalla' kuten muullakin viestinnällä (itseään objektiivisena pitävä tiedottaminen mukaan lukien) voidaan vaikuttaa vain jo olemassaolevien käsitysten vahvistamiseen. Uusien tuotteiden lanseeraamiseen tai käyttäytymiseen asti ulottuvaan mielipiteiden muuttamiseen tarvitaan järeää propagandaa, jollaista tässä ei siis tutkittu.

Kolmas mielenkiintoinen koe liittyi politiikaan. Siinä mitattiin aivojen toimintaa sellaisilta ihmisiltä, jotka olivat polittisesti aktiivisia sekä sellaisilta, jotka eivät olleet, kun he kuulivat poliittisia väiteitä. Hypoteesi oli, että poliittisilla noviiseilla pitäisi käynnistyä kognitiiviset alueet, koska he joutuvat väitteet kuullessaan ponnistelemaan kognitiivisesti, ja poliittisesti harjaantuneilla muistialueet, sillä heidän tarvitsi vain palauttaa mieleen.

Tulokset eivät paljastaneet odotettua muistin ja kognitiivisten alueiden toiminnan eroa. Se sijaan ero oli alueella, josta käytetään nimitystä oletustilaverkosto. Tämä alue toimii vilkaasti, kun henkilö lepää eli ei tee mitään, kun taas sen toiminta lakkaa, kun henkilö joutuu ponnistelemaan kognitivisesti riippumatta kognitiivisen ponnistelun laadusta. Po. kokeessa kävi siis niin, että tämä oletustila käynnistyi poliittisesti aktiivisilla, sillä he eivät tarvinneet kognitiivista ponnistelua tuttuja väitetä kuullessaan. Noviisit sitä vastoin sulkivat tämän järjestelmän, sillä heidän oli varauduttava kognitioon. Minusta tämä selvensi sitä, miksi poliitikkojen on niin vaikea ymmärtää niitä, jotka eivät jaksa kiinnostua politiikasta samoin kuin sitä, miksi vaalimainonta ampuu aina 'nukkuvien puolueen' ohi. Vaalimainonta on mainontaa, jota poliitikot tekevät itselleen. Oletan kylläkin, että mainonnan ammattilaiset kykenevät hyvinkin tekemään mainontaa, joka vetoaisi 'nukkuvien puolueeseen', mutta tilaaja/laskun maksaja ei hyväksy sitä vaan suostuu maksamaan vain oman aivotoimintansa mukaisesta viestinnästä.

Sammaan putkeen lukaisin kevyen Amy Sutherlandin kirjan Mitä Shamu-valas opetti minulle elämästä, rakakudesta ja parisuhteesta - Eläinten ja niiden kouluttajien oppeja ihmisille. Tosiasiassa Sutherland ei itse ole eläintenkouluttaja eikä minkään muunkaan alan asaintuntija vaan tavan toimittaja, joka oli seurannut eläintenohjaajien koulutusta hankkiessaan taustatietoja aiheesta kertovaan lehtijuttuun. Kirja on tämän artikkelin laajennus, ja keinotekoinen yritys saada kasaan edes näin ohueksi kirjaksi riittävä sivumäärä näkyy…

Mutta ei se mitään. Tässä oli pari hauskaa jutua siitä, miten peilineuronein varustetut koulutettavat eläimetkin mallioppivat, joskaan Sutherland ei liitä näitä tarinoita peilineuroneihin eikä matkimiseen.

Pääasiassa eläinten kouluttamisessa käytetään opetusmenetelmänä vahvistamista - kun eläin toimii itsestään toivotulla tavalla, sen käyttäytymistä vahvistetaan palkinnolla, mistä seuraa, että eläin oppii toistamaan tätä käyttäytymistä. Palkinnon tulee seurata aivan välttömästi oikeaa käyttäytymistä. Joskus tähän yhdistetään ehdollistamista, kun palkintoa ei voida antaa riittävän nopeasti, eli tällöin annetaan heti oikean käyttäytymisen jälkeen äänimerkki, josta eläin oppii, että sitä puolestaan seuraa palkinto.

Joskus eläimet oppivat matkimaan kouluttajien opetusmenetelmiä kuten vahvistamista. Tästä kaiketi oli kysymys tapauksessa, kun simpanssi antoi kouluttajalle palan selleriä kouluttajan avattua sille aitauksen oven.

Rankaiseminen ei ole muodissa eläintenkouluttajain keskuudessa paitsi äärimmäisessä hätätilassa. Parempi menetelmä on mahdollisimman vähäinen vahvistaminen, eli kun eläin ei toimi kuten toivotaan, ohjaaja ei reagoi mitenkään. Eläin ei saa sen enempää palkintoa kuin rangaistustakaan, ja eläintenhoitajain taito on pitää pärstänsä peruslukemilla tällaisissa tilanteissa. Jos esimerkiksi delfiini lähtee ohjaajan hetken toimettomana seisoskeltua sitten uimaan omiin askareisiinsa, se vain ei saa mitään palkintoa, mutta jos se jää paikalleen odottamaan ikään kuin uusintatilaisuutta, se saa palkinnon. Mutta eläimet oppivat mallista tämänkin jutun ja soveltavat sitä ohjaajiin. Kerran eräs delfiini oli saanut tempusta palkkioksi vääränlaista kalaa. Siispä se ui tuonnemmaksi tuijottamaan ohjaajaa ilmeettömänä. Sitten se ui hitaasti lähemmäs, ja ohjaaja älysi lähteä vaihtamaan kalaämpärinsä valuutan. (17.6.2014)