Paikalliskulttuuria

Icasos-kustantamon kolmen kirjan julkistamistilaisuus Kuopion pääkirjastolla 3.9.2019 klo 17-18.30.

Kävimme toissailtna kirjastolla kolmen Kuopioon sijoittuvan kirjan julkistamistilaisuudessa. Kirjat oli kustantanut kuopiolaisen Tatu-Pekka Kekäläisen kustantamo nimeltä Icasos, ja yksi juuri julkaistuista kirjoista oli kustantajan oma, kirjailijanimellä Tatu Kokko kirjoitettu Kävelevien patsaiden kaupunki. Enkä malta olla mainitsematta, että tämän aamun Hesarissa oli vielä arvio kuopiolaissyntyisen kirjalijan Sirpa Kähkösen romaanista, Muistoruoho, Kuopioon sijoittuva sekin.

Kuopiolaiset vetävät hyvin kotiin päin ainakin kirjallisuudessa.

Sain kotiseutukulttuuriherätyksen jo useita vuosia sitten – se tapahtui Dunhuangissa tai jossain sellaisessa eksoottisessa paikassa, en tarkkkaan muista missä, mutta Kiinan maaperllä joka tapauksessa. Rupesin ajattelemaan, että mitä minä tätä Kiinaa kierrän, ja tulin todenneeksi, että tiedän jokseenkin mistä tahansa merkillisestä Etelä-Amerikan muinaiskulttuurista enemmän kuin omastani. Perheessä lukuisten lyhyen ajan sisällä sttuneiden kuolemantapausten johdosta ryhdyin sitten lopulta siihen omaan kulttuurini perehtymään.

Icasoksen kirjailijat kertoivat kaikki julkaisseensa hirmuiset määrät kirjoja, joista minä en ollut kuullut mitään paitsi Marja-Sisko Aallon teoksista, joita niitäkään en ole lukenut. Kirjailijat esittelivät romaanejaan 15 min peräjälkeen, ja luullakseni Marja-Sisko Aalto on se, jolla kustantamo toimintansa rahoittaa. Hänhän on kuuluisa sukupoltaan vaihtanut pappi, joka joutui sitten vaihtamaan myös työpaikkansa, ja Kuopiohan oli savolaisessa suvaitsevaisuudessaan sopiva paikka siirtyä. Identiteetinmuutos ei ole ollut ihan täydellinen tai sitten hän ammattipuhujana osasi hyödyntää sitä mainiosti, sillä hän totesi kirjansa juonenkäänteisiin liittyen, että siinä tapahtuu jotain, mikä on "meistä miehistä" aivan hirveää: "Meitä saa töniä kassajonossa eikä se mitään, mutta naarmutapa meidän autoa". Tilaisuuden lopuksi kirjailijoita pyydettiin lukemaan katkelma kirjoistaan, ja Marja-Sisko Aallon lukeman pätkän perusteella voisin kuvitella lukevani tämän hänen dekkarinsa.

Marja-Leena Tiaisen trilogian kolmas osa, Kanslian naiset, on ehkä minulle vähän vieras aihepiiriltään. 

Luettujen tekstinkappaleiden perusteella kaikkien nyt julkaistujen ronaamien kirjotustyyli on hämmästyttävän samanlainen. Tyyli sopi kahteen edellämainittuun, mutta minä kun olen vähän tällainen herkkuperse kirjallisuuden suhteen, en valitettavasti sattunut tykkäämään tyylistä Tatu Kokon kirjassa. Siinä on kyllä periaatteessa hyvä aihe eli se, miten masennuslääkkeillä turrutetaan ihmiset normaaliuden etujen tähden sielultaan kuoliaiksi. Itse en suostu syömään muita lääkkeitä kuin antihistamiinia, ja sitäkin vain pahimpana sesonkina, ja ihmettelen, miksi muut suostuvat. Antimedikalisaation linajalla kanssani on Nassim Nicolas Taleb, ja jo renessanssiaikaan lääketieteen interventioita vastusti Leonardo, minkä seikan olen juuri lukenut vielä minulla keksen olevasta Walter Isaacsonin Leonardo-elämäkerrasta. En suostu syömään esimerkiksi päänsärkylääkkeitä, ja minut saavat raivon valtaan henkilöt, jotka kehottavat niitä ottamaan argumetilla "ei tarvitse kärsiä". Nimittäin jos ihminen jostain saa kärsiä niin siitä, että survoo elimistönsä keskushermostoon vaikutavia kemikaaleja. Ymmärrän kipulääkkeitä kyllä vaikkapa liikenneonnettomuuksien tai isojen leikkausten, syövän yms. yhteydessä, mutta en normaalissa arjessa. En tietenkään ole (vielä) lukenut Tatu Kokon kirjaa, mutta vaikutti siltä kuin kirjassa otettaisiin huomioon sekin, että kun lääkkeiden syömisen lopettaa, siitä ei seuraa ruusuilla tanssimista, mutta se silti kannattaa verrattuna eläväksi robotiksi alistumiseen. Mutta elämä nyt on riskibisnes ylipäätäänkin, sanoi jo Schopenhauer.

Avantgardea näistä kirjoista ei siis ole mikään… Paikalliskulttuuri ei valitettaasti taida olla kokeellisuuden tyyssija. Sitä varten pitää ilmeisesti ottaa ei vain kansallinen vaan jopa kansainvälinen harppaus siitä yksinkertaisesta syystä, että sille sopiva kohderyhmä on ripoteltu niin pieninä palasina pitkin planeettaa. Vaikuttaa myös siltä, että on taiteenlajien välisiä eroja ja että homma onnistuu paremmin musiikissa.

En kuitenkaan ole luopumassa paikalliskulttuuriharrastuksestani. Enkä missään tapauksessa ole sitä mieltä, että tavanomaista kaunokirjallisuutta ei tarvittaisi, vaikka en itse ole sen ylin ystävä.

 

Lopuksi en malta olla huomauttamatta, että meineillään oleva lukemisen tärkeyttä julistava kampanja ampuu pikkuisen yli maalin. Itse on pidä tietyn merkkijärjestelmän hallitsemista mitenkään ylen ylevänä sinänsä. Merkkijärjestelmä kuin merkkijärjestelmä, tärkeämpää on se, millaisia sanomia sillä välitetään ja vastaanotetaan. Näiltä lukemisintoilijoilta tuntuu välillä unohtuvan, että paljon (syystä) parjattu some perustuu suurelta osin teksiin, siis johonkin, mikä nimenomaisesti luetaan. (5.9.2019)