Eräs historian sivuraide

Iloitkaamme ja riemuitkaamme. Ikoneja 1600-luvulta 1900-luvulle suomalaisista kokoelmista. toim. Arkkimandriitta Arseni. Jyväskylä 2000.

Käsillä olevassa kirjassa, arkkimandriitta Arsenin toimittamassa teoksessa Iloitkaamme ja riemuitkaamme, on mattalaminoidut nelivärikannet, joihin tekstiti on folioitu. Kirjassa on tikapuuvesileimatulle paperille painetut etulehdet; on myös eri kirjoittajien tekstejä erottavat, molemmin puolin painetut välilehdet, joihin on painettu ornamentin pätkä kulmaan, joskin täällä maaseudeun rauhassa en pääse tarkemmin tutkimaan, millä painomenetelmällä nuo on tehty, voi olla ihan offsetkin, mutta näyttää erinomaisen erehdyttävästi siltä kuin ne olisi tasavärisen pinnan päälle painettu leimasimella, mikä ei voi pitää paikkaansa. Kirja on kauttaaltaan nelivärinen, ja kuvat on kiitettävällä tavalla käsitelty käytettyä päällystämätöntä paperia silmällä pitäen. Ositin kirjan Valamon kaupasta, ja hinta oli minulle, kun satuin silloin olemaan kurssilla, 5.40€, sillä sain virallisesti 6€ hinnasta 10% alennuksen.

Kirja on ilmestynyt vuonna 2000, joten imiesesti nyt on ollut aika päästä noista pian 20 vuotta vanhoista tuotteista eroon.

Kirja on oikein hyvä tällaiselle minun kaltaiselleni ikonihistorian aloittelijalle. Kirja nimittäin kertoo ikoneiden historiasta lähtien Venäjältä 1600-luvulta ja päätyen jonnekin tuonne 1980-luvulle. Kuvitus on kotimaisista kokoelmista, ja mukana on yksi vaikuttavimmista näkemistäni ikoneista, Kremlin asehuoneen maalaamon työ, luultavsti Fedor Zubovin kätten tuotos, Älä itke minun äitini, 1600-luvun lopusta.

Kremlin asehoneen maalaamo oli paikka, jossa tehtiin arvoikonit, mutta kansan käyttöikoneiden myynti ja jopa tuotanto tapahtui maalaisten toimesta markkinoilla. Niille lähdettiin aikakauden johtavista ikonimaalauskylistä kuten Palehin ja Mstjoran kylistä. Mukana kuormassa olivat maalausvälineet, joten jos joku halusi ikoninsa heti markkinoilta mukaansa, se voitiin toteuttaa siinä paikan päällä. Tilaus vahvistettiin sillä, että asiakkaan valitsemaan pohjalautaan raaputettiin taakse tilajan nimi, haluttu ikoniaihe sekä sovittu hinta, joskus myös haluttu maalaustyyli, ja sitten maalattiin saman tien. Maksu tapahtui useinmiten maaseudun tuotteina kuten viljana tai turkiksina. Näin kertoo Harri Willamo osuudessaan nimelta Venäläiset kansanikonit.

Toinen erikoisempi luku on Marianne Flinckenberg-Gluschkoffin Ikonimaalauksen renessanssi Suomen ortodoksisen kirkon piirissä. Se nimittäin kuvaa ikonitaiteen nousua 1960-luvulla, jolloin muukin venäläinen/neuvostolittolainen oli vähän muodissa, ja kiinnostavinta artikkelissa oikeastaan onkin se, ettei Flinckenberg-Gluschkoff vahingossakaan livauta mitään siitä toisesta samanaikaisesta ajatussuunnasta, mikä tuo tekstin vähän koomista väriä – sillä lukijahan tietää paremmin sen toisen samalta maantieelliseltä alueelta kotoisin olleen asian ja alkaa hymähdellä, kun kirjoittaja on ikään kuin ei olisi tätä muusta tietoinen lainkaan… Tekstistä huokuu myös melkoinen ryppyotsaisuus, jolle vertoja vetänee vain se ajan toinen samalta maantieteelliseltä alueelta kotoisin oleva ideologia. Tätä ei pidä tulkita niin, etteikö artikkeli olisi mielestäni hyvä, se on, mutta ehkä eri syytä kuin mihin kirjoittaja on itse tähdännyt. Hyvä ajankuva muuten hyvin tunnetun aikakauden eräästä erittäin vähän tunnetusta sivuraiteesta.

 

Yksi toinenkin asia pisti silmään. Nimittäin Katariina Roivas kirjoittaa jälleenrakennuskauden ongelmista löytää ikonimaalareita varustamaan ikoneilla ortodoksisia kirkkoja. Hän mainitsee, että yksi kyllä oli, nimittäin Robert de Caluwé, mutta tätä ei voitu ottaa lukuun, koska tämä oli katolinen – joskin Valkeakoskelle tältä tilattiin temperatekniikalla toteutettu ikonostaasi ikään kuin valvonnan ohi. Ja nimenomaan temperatekniikan tuntemattomuus suomalaisten keskuudessa oli ollut ongelman ydin. Mutta minnekään muualle hän ei ikoneita maalaamaan kelvannut.

 

Mutta Caluwén problemaattisuus paljastuu seuraavassa artikkelissa, nimittäin juuri tuossa Marianne Flinkenberg-Gluschkoffin kirjoittamassa: Caluwé oli uniaatti. Olin juuri ennen tämän kirjan lukemista lukaissut metropoliitta Panteleimonin kirjan Venäläistä teetä, joka käsittelee samoja aikoja kuin Flinkenberg-Gluschkoffin artikkeli – käsillä oleva kirja ja Panteleimonin teos on jopa kirjoitettu samaan aikaan, Panteleimonin kirja on julkaistu 1999 ja tämä Iloitkaamme ja riemuitkaamme 2000. Ja Panteleimon vaikuttaisi katsovan uniaattien oikeastaan olevan ortodokseja, ja niin ilmeisesti teki myös Neuvostoliiton ortodoksinen kirkkokin. Sivulla 103 Flinkenberg-Gluschkoff kirjoittaa nimenomaan, että kyse oli katolisesta uniaattikirkosta, johon Caluwé kuului. Hmmm...

Erittäin mielenkiintoinen kirja, ja kaunis. Lisäsi entisestään kiinnostustani kansanikoneita kohtaan. Niinpä minulla on jälleen pari uutta leppari-ikonia: Mstjoran kylässä 1842 maalattu Kazanin Jumalanäiti ja samoihin aikoihin tehty, erittäin kubistinen Kaplunov-Kazanin Jumalanäiti, josta kylläkään ei kerrota, mistä se tarkkaan ottaen on kotoisin. Saattaapa olla, että teen näistä joskus jonkinlaisen hybridin… (24.11.2019)