Hyvän ja pahan rajalla

Isaacson, Walter. Steve Jobs. Keuruu 2011.

Työpaikalla mäkätin Helmut Kronesta, mihin kollega vastasi, että hän oli lukenut Applen perustajan Steve Jobsin elämäkerran, ja tämä oli aivan samanlainen narsisti kuin Krone.
 

Koska olin jo ryhtynyt perehtymään vastapuoleen, lukaisin sitten myös tämän  Walter Isaacsonin Steve Jobs-elämäkerran. Niillä, jotka ovat seuranneet blogiani, on tiedossa, etten erityisemmin välitä insinööreistä. Ja Steve Jobs oli yksi vitun insinööri.
 

Kävi kuitenkin ilmi, että Steve Jobs oli joissain suhteissa oikeastaan kunnon tyyppi.
 

Siinä, että opiskeluaikojeni kämpässä ei ollut muuta kuin työpöytä, työtuoli, valaisin ja patja lattialla, ei ollut mitään ihmeellistä, mutta tämä Etelä-Pohjanmaan pätkätyöläiskämppäni sisutus tällä kypsällä iällä on samanlainen. Kas, Steve Jobsilla (1955-2011) näyttää käsillä olevan teoksen mukaan olleen samanlainen maku. Eli ei huonekaluja. Myös tavaraan meillä on suurin piirtein sama suhde, joskin hän jätti jopa Kaukoidässä saamansa bisneslahjat aina niihin neuvotteluhuoneisiin, joissa oli sattunut ne saamaan. Meitä näyttää olleen maailmassa kaksi ihmistä, jotka olemme koko ikämme järjestelmällisesti kieltäytyneet kolajuomista  - minä ja Steve Jobs.
 

Jobs harjoitti itämaista mystiikkaa, zen-buddhalaisuutta ja meditaatiota, mutta se ei tehnyt hänestä parempaa ihmistä. Hän oli koko ikänsä umpipaska. Minä olen harrastanut samoja asioita ja lisäksi melkein kymmenen vuotta aika kovaa joogaa, ja kuten olen tällä blogillanikin usein todennut, en ole havainnut itsessäni mitään niistä luonteenkehityksen positiivisista ilmiöistä, joita joogaoppaat lupaavat.
 

Eniten hämmästelin tätä kirjaa lukeissani, että tapahtuivatko nuo jutut tosiaankin noin myöhään. Tietokoneet kehittyivät hitsin nopeasti, ja se oli 80-lukua, kun aloin pelätä, että minun luultavasti pitää opetella käyttämään niitä. Veljeni yritti auttaa asiassa ja selittää minulle jotain tiedostopoluista ja komennoista.
 

Huusin suoraa huutoa, että minä en halua kuulla mitään tuollaista, minä haluan tietää, voiko näillä vehkeillä tehdä jotain järkevää, ja että yhteiskunta ei voi tehdä minulle tätä! Me emme missään tapauksessa eläneet demokratiassa vaan insinöörien diktatuurissa! Eräs tuttu vilkaisi meillä käydessään aina sänkyni alle, josko jo olin saanut sinne kalasnikovin; kaverini äiti ennusti, että perustan vielä oman puolueen - hän oli väärässä, mutta vähällä oli, ettei minusta tullut insinöörien vastaista väkivaltaista terroristia.
 

Yhteiskunnan pelasti ilmeisestikin nyt sitten Steve Jobs. Muistan, kun veljeni sanoi, että minä en opi käyttämään kuin Applen tietokonetta, sillä se on ainoa tyhmille ihmisille suunniteltu kone. En siis muista, mistä vuodesta oli kyse, mutta ensimmäinen Mac myytiin Suomeen vuonna 1985.
 

Niin siinä sitten kävi, että ikoneihin perustuvalla käyttöliittymällä graafiset suunnittelijat saatiin tottumaan tietokoneisiin. Se ei olisi onnistunut vielä tänäkään päivänä, jos meidän olisi pitänyt alentua joitain komentojonoja kirjoittelemaan. Jopa minä sopeuduin luddiitiksi kohtalaisen vaivattomasti noihin Jobsin koneisiin Adoben ja Macromedian ohjelmineen, varsinkin sitten, kun saatiin skannereita ja kuvia peliin, mikä tapahtui nopeasti. En suostunut itse käymään yhtäkään atk-kurssia siitä yksinkertaisesta syystä, että insinöörit ovat tyhmiä eikä heillä näin ollen voi olla minulle mitään annettavaa, mutta jo kohta koulutin itse faktoreita sun muita painolaitosten ihmisiä tähän uuteen tekniikkaan. En uskoisi, ellen olisi itse ollut paikalla…
 

Mutta se tässä kirjassa on unohdettu selittää, että miten se risupartaisten limanuljaskoiden firma päätyi kansainvälisille markkinoille. Se on suuri puute.
 

Mutta se on oikein opettavasta, että kun Jobs alkoi hankkia iTunesiin levy-yhtiöitä mukaan, hän teki sen yksinkertaisesti soittelemalla puhelimella. Muutenkin hän oli varsinainen raataja, todellinen jalkautuja.
 

Jobsilla oli tehokas keskittymiskyky. Kirjassa on runsaasti esimerkkejä siitä, miten huonosti Jobs kohteli ihmisiä, ja osin se seurasi keskittymisestä tärkeimpiin asioihin. Se ei johtunut nimenomaan zenin harjoittamisesta, kuten kirjassa väitetään, vaan keskittyminen yhteen asiaan kuuluu alkujaan jo joogaan ja sitä myötä mihin tahansa itämaiseen meditaatioon. Perinteisessä menetelmässä keskitytään, ja kun mieleen tulee ylimääräisiä asioita, niiden annetaan lipua ohi kuin pilvien taivaalla, ja kuten pilvet eivät vaikuta taivaaseen, ei keskittymiskohteenkaan ohi vaeltavat muut asiat vaikuta keskittyneeseen mieleen.

 

Isaacson ihmettelee myös Jobsin intoa neuvotella kävelylenkeillä. Kävelymeditaatio on välttämätön osa ainakin zeniä edeltäneen chang-buddhalaiuuden päivittäistä meditaatiota esim. luostareissa. Ja jos Jobs oli neuvottelijoista ainoa, joka kykeni käyttämään kävelyä meditaationa neuvotellessaan, hän väistämättä voitti vastapuolen 6-0.
 

Jobs siis karsi mielenkiintonsa kohteita. Tämän hän oli oppinut nuoruutensa päivinä erään kaverinsa omenatarhalla, missä hänen tehtävänsä oli karsia omenapuista oksia niin, että puut pysyivät vahvoina. Ja kun Jobs sitten perusti oman omenafarminsa, hän noudatti samaa periaatetta.
 

Se, että Jobs halusi pitää järjestelmänsä suljettuina, niin suljettuina, että edes laiteiden kuoria ei saa auki, ärsytti monia. Niihin ei saa kuin valittuja sovelluksia. Jobs päätti, että hänen uudet vehkeensä eivät tue  Flashiä ja sillä selvä - iPad ei näytä mitään, mikä on tehty Flashilla. Apple tarkastaa kaiken sen myyntiorganisaatioiden kautta myyntiin tulevan tavaran, eikä sinne saa myyntiin pornoa. Jos joku haluaa puhelimeensa pornoa, hän voi Jobsin mukaan ostaa Android-puhelimen - iPhoneen sitä ei saa.
 

Kun Jobs teetti firmalleen uuden pytingin, ikkunat jätettiin sellaisiksi, ettei niitä voi avata, koska Jobsin mielestä ihmisten nyt ei tarvitse koko ajan availla kaikkea. Sitä paitsi ikkunoiden aukominen hänen mielestään vain sai ihmiset sotkemaan paikkoja.
 

Mitä tuohon pornoon tulee, hän ei kieltänyt sitä vempeleistään hyveellisyyttään. Jobs ei ollut kovinkaan moraalinen henkilö. Mutta hän oli saanut nuppinsa, että iPadeillä voisi vallata oppikirjamarkkinat, ja menestykselle sillä saralla saattaisi olla haitaksi, jos kaupan  on rinnakkain lasten koulukirjoja ja aikuisviihdettä.
 

Jobsin into kontrolloida mediamarkkinoita ja median tilaajatietoja on myös nostanut karvat pystyy. Sillä kun lehdet joutuvat menemään iPadiin, iPad-lehtien tilaajatiedot menevät Applelle, eivät kustantajille. Lehtihän ladataan Applen AppStoresta. Näin itse lehdet menettävät tiedot tilaajistaan eivätkä voi esim. itse käyttää po. tietoja markkinoinnissaan.
 

Jobs ei sattunut pitämään aivan kaikesta, mitä hänestä kirjoitettiin, varsinkaan blogeissa. Isojen lehtien toimintaan hän pystyi puuttumaan yksinkertaisesti vain uhkailemalla, mutta blogistien kanssa oli toisin. Jobs alkoikin sitten kannattaa vahvoja portinvartijoita, perinteisen median organisaatioita päätoimittajineen, toimitussihteereineen, ilmoille pursuvan tiedon ja etenkin mielipiteiden kontrolloimiseksi. On siinä ja siinä, ettei Apple jo nyt ole eräänlainen maailman kaupallinen sensuuri-'viranomainen'.
 

Mutta on niillä hommaa siinä, kun soittelevat jokaisen iPad-julkaisun perään. Sieltä - siis Jenkeistä - tosiaan vanhanaikaisesti puhelimella soitetaan, kun ryhdyt AppStoreen  jotain sisältö kaavailemaan, ei siis vain lähetetä mailia. Jos on sovittu jonkun julkaisun tulosta AppStoreen, mutta sitä ei kuulu, sieltä soitetaa ja kysytään, että miten menee. Sieltä soitetaan taas, kun sopimus alkaa mennä umpeen. Jne.
 

Tosiasia kuitenkin on, että iPadiin voi tosiaankin tehdä merkittäviä tiedon (laajasti ymmärrettynä) organisoimiseen ja esittämiseen liittyviä asioita, sellaisia, joita mihinkään muuhun mediaan ei voi. Sen koodaamisessa vain on oma hommansa. Tämän helpottamiseksi ja etenkin oppikirjantekijöiden houkuttelemiseksi julkaistiin iBooks Author, mutta se on vain kuuden pohjan sarja. Pohjat joustavat jonkun verran, mutta eivät riittävästi. Olen kuulut huhun, että uusimmassa inDesignissa olisi työkaluja iPad-julkaisujen tekemiseen, mutta en ole ollut tilaisuudessa tutustua siihen.
 

Tämä tulee aiheuttamaan jonkin verran sopeutumisongelmia. Esimerkki: maanantaina olin palaverissa, jossa oli läsnä myös kirjastoalan ihmisiä. Eräs heistä oli närkästynyt, kun joku oli kirjoittanut jotain sellaista, että koska lapset eivät erityisemmin välitä teksistä, kuvat ovat heille kirjoissa tärkeämpiä. Väite oli minustakin omituinen, sillä minun kulttuurintutkimukseen pohjaava teoreettinen taustani sanoo, että kaikki ihmisen luoma on tekstiä, olivatpa ne kuvia, huonekaluja tai sorveja, eikä yksittäisten tekstien merkityssisältö ole vakio vaan riippuu muista ympärillä olevista teksteistä eli kontekstista. Mutta tämä kirjastoihmisten närkästys pohjautui siihen, että heidän mielestään vähäteltiin (puhuttua tai kirjoitettua) sanaa, tässä tapauksessa vaikkapa lastenkirjan kertomusta. Luulen, että 'sanan' merkitys kirjoissa tulee vähenemään, kun kirjojen sisältö voidaan tuottaa muilla, tehokkaammilla tavoilla; niistä saattavat kadota lineaarisesti etenevät 'juonet', eli se 'sana', vaikka niissä olisi jatkossakin kirjoitusta. Eli myös kirjoituksen funktio tulenee muuttumaan.
 

Tähänkin tarvittiin Jobs, sillä insinööriksi aika erikoisesti hän oli sitä mieltä, että vain osa ajattelusta ja toiminnasta on rationaalista. Tärkeimmät asiat tehdään intuitiivisesti. iPad tarjoaa nyt ensimmäisen kerran mahdollisuuden tehdä tietokirjoja, joiden rakenne perustuu intuitioon, ei rationaaliseen lineaarisuuteen. Joten jopa kokonaisuudessaan mediavälitteisen tiedon, ei vain 'sanan' asema, tulenee muuttumaan.
 

Tällaisen tiedon välittämistä varten Apple on perustanut iTunes-U:n, mutta toistaiseksi se ei  ihan vastaa tarkoitustaan, sillä siellä on vielä pöhköjä sisältöjä, kuten irrallisia videoklippejä, äänitettyjä pelkkiä luentoja, pdf:iä,  tms. irtotavaraa, jota ei ole integroitu kokonaisuuksiksi niillä välineillä, jotka iPad suo. (4.4.2012)