Orpouden loppu

Ishiguro, Kazuo. Me orvot (alkup. When We Were Orphans – 'kun me olimme orpoja' on kylläkin minun mielestäni eri asia kuin 'me orvot'). EU 2000.

Periaatteeni olla lukematta muotikirjoja ulottuu nobelistien teoksiin paitsi jos aihe on poikkeuksellisen kiinnostava kuten Svetlana Aleksijevitšin tapauksessa. Nyt luin kuitenkin erityisemmittä syittä Kazuo Ishiguron romaanin Me orvot. Alkuperäinen nimi kuuluu When we were orphans, mikä on aika eri asia kuin Me orvot, sillä alkuperäinen nimi implikoi, että jossain vaiheesssa on lakattu olemasta orpoja. Ja tosiaankin, kirjassa on kyse orpouden loppumisesta, ja kirja väittää, että me olemme orpoja aina siihen asti, kun saamme tietää totuuden vanhemmistamme.

Kirja on dostojevskinen siten, että tässäkin on kaikenlaista kasvillisuutta sun muuta, jonka alta maaston muodoista lukijan pitää kokea luissaan ja munaiskuissaan varsinainen asia, jolla on kertomuksen pinnallisiin tapahtumiin lähinnä symbolinen tai unen epälogiikkaan perustuva suhde.

Tämä oli ensimmäinen Ishigurolta lukemani kirja. Olen nähnyt yhden hänen teoksensa filmatisoinnin, nimittäin elokuvan Never let me go, joka oli suomennettu Ole luonani aina, missä suomennoksen painopiste on jälleen väärässä paikassa, nimittäin siinä, että puhuteltavan pitäisi muka pysyä puhuttelijan luona, kun alkuperäisessä nimessä puhuteltavaa pyydetään estämään puhuttelijaa lähtemästä, ts. suomennoksen merkitys on jotakuinkin päinvastainen kuin alkuperäinen nimi. Minun näkemykseni elokuvasta löytyy tältä blogilta osiosta typo&taide otsikolla Sielun ja yhteiskunnan ristiriita.

Me orvot on selvästi varhaisempi kuin Ole luonani aina. Me orvoissa kirjoittaja vielä uskoo, että resignaatio on lopullinen ratkaisu – että kun hyväksyy juuri koetut tapahtumat, kaikki on sen jälkeen lopullisesti hyvin. Ole luonani aina -teoksessa kirjoittaja joutuu toteamaan, että näin ei ole, vaan maailma vetää yhdestä turpaanvedosta toipumisen jälkeen turpaan uudelleen, kerran toisensa jälkeen, ja vaikka joka iskun jälkeen resignoituisi, seuraava isku tekee jos mahdollista vielä kipeämpää kuin edelliset. Ole luonani aina -elokuvassa päähenkilöt elivät leirillä, jolla hiellä oli mukavat olot, mutta paljastuu, että näin on vain siksi, että leirin ulkopuoliset saivat heistä itselleen hyvälaatuisia 'varaosia'. He joutuivat siis kuolemaan elin kerrallaan joidenkin tuntemattomien hyväksi, mutta kuten sanottua, olot olivat mukavat. Me orvoissa päähenkilön elämä on myös mukavaa. Hän uskoo sen johtuvan tädin perinnöstä, mutta näin ei ole… Käy ilmi, että hänen äitinsä on maksanut hänen mukavasta elämästään kovan hinnan.

Hieno romaani, siis. – Ai niin: kansikuvakin on hyvä. Sen tekijää en nyt pääse nimellä kiittämään, sillä kirjasto oli lätkäissyt tarransa nimen päälle. (31.12.2019)