Itsemurhaajien puoliso

Ted Hughesin vaimoilla oli tapana tappaa itsensä.

Kun maanantaina mentiin isännän kanssa Suonenjoen Taideseuran vuosinäyttelyn klo 15 alkaneisiin ripustustalkoisiin, oltiin reissussa pelkillä aamiaisilla, joten päräytettyämme Suonenjoen keskustaan parkkeerasimme auton Kahvila Auroran eteen. Kahvikupposiamme nauttiessamme pisti silmääni, että kahvilassa oli ruskeanpunainen yleissävytys ja että katossa oli kokoelma erialaisia kattokruunuja. Tästäpä tuli mieleeni Kärkkäälän kämpän yhden varastoksi muodostuneen huoneen siivous ja se, että en ollut saanut äidin vanhan roosan sävyistä tiffanykruunua kaupaksi. Kukaan meidän perikunnasta ei halunnut sitä sen meidän makutottumuksiimme nähden epäsopivan värin tähden, eikä edes kierrätyskeskus huolinut sitä sen herkän rikkoutumisen vuoksi. Totesin siinä lähtiessämme, että hitsi, taidanpa kysäistä, kelpaisiko se tähän kahvilaan.

Suoritin alustavan kyselyn omistajapariskunnan herralta, ja vastaus oli, että he luultavasti joutuvat lisäämään kahvilan valaistusta, koska ennen valoa tuli viereisestä kaupasta, mutta nyt, kun kauppa oli lopetettu, etenkin syysaamuisin kahvilassa on aika hämärää.

Kun eilen läksimme näyttelyn avajaisiin, otimme mamman tiffanyn kyytiin. Pyysin kahvilan silloin vuorossa ollutta omistajapariskunnan rouvaa katsomaan sitä meidän auton takapenkiltä, sillä eihän hänkään sitä huolisi, ellei se sopisi hänen kuvioihinsa. Hän sitten otti kuin ottikin sen valaisimen.

En tiedä, mihin he sen sijoittavat, mutta ehkä Suonenjoen Auroraan? Toinen kahvila heillä on Rautalammilla. Ensin mainittu olisi meidän näkökulmastamme oivallinen. Minun äitini päätyi elämässään ateljeeompelijattaresta pitokokiksi, joten se kahvila olisi hänen kattokruunulleen mitä parhain paikka; toisekseen anoppini oli nimeltään Aura, joka nimi on lyhenne Aurorasta.

Ennen näyttelyavajaisiin menoa kävimme ikään kuin valmiiksi kaupassa, sillä meillä ei nytkään ollut hirveästi aikaa. Nääs kun jo klo 20 alkoi telkkarissa ohjelma Ted Hughesista (1930-1998). Jostain syystä hän tuli nimitetyksi brittien hovirunoilijaksi, mutta tunnetuin hän on siitä, että hänen eukkonsa tekivät aina itsemurhan. Kuuluisin näistä itsemurhaajavaimoista oli nuoruuteni suuri runoilija Sylvia Plath (1932-1963).

Ed. teemaan sopivasti näyttelyavajaisten ohjelman ensimmäinen biisi oli Hectorin Mandoliinimies. Kun veljeni murrosikäisenä musiikista innostuttuaan oli hankkinut jollain minulle tuntemattomalla tavalla viulun, ensimmäinen kappale, jonka hän opetteli sillä soittamaan, oli juuri tuo Hectorin Mandoliinimies.

Sekä veljeni että Sylvia Plath olivat hyvin lahjakkaita ihmisiä. Plath sai osakseen huomiota todella varhain, hän oli suoranainen lapsinero, ja osa huomiosta oli näyttävän radikaalia psykiatrista hoitoa. Joskus sanotaan, että nerous ja hulluus liittyisivät jotenkin elimellisesti tosiinsa. Luultavasti on vain niin, että suuri lahjakkuus huomataan vain, jos lahjaks ihminen ensin käyttäytyy riittävän sllmäänpistävästi. Voi vain kuvitella, mikä määrä lahjakkuutta on jäänyt havaitsematta pelkästään siitä syystä, että sen omaaja ei ole älynnyt ryhtyä tarpeeksi nuorena tarpeeksi hulluksi.

Veljeni oli nuorena (teknisen ja musikkaalisen luonnonlahjakkuuden lisäksi) sosiaalinen sopeutumisihme. Aika monien mielestä hänen sosiaalinen lahjakkuutensa oli se suurin lahjakkuus, koska se teki muiden ihmisten elämän miellyttäväksi. Mutta ilmeisesti mikä tähänsa lahjakkuus, kun ympäristö sen suureen ääneen tunnustaa, voi muodostua hybrikseksi. Ihminen alkaa tuntea itsensä niin ylivoimaiseksi, että voi ottaa minkä tahansa riskin. Veljeni katsoi olevana sosiaalisesti niin nerokas, että voi menneä naimisiin – sanottakoon nyt sitten lievästi 'itsensä kannalta vääränlaisen' –  ihmisen kanssa, jos saa siitä jotain etua. Sylvia Plath syyllistyi samaan, joskin hänen kohdallaan nerous ja etu olivat erilaiset.

Hughesia on syyllistetty aika vahvasti varsinkin, kun Sylvia Plath ei ollut ainoa hänen vaimoistaan, joka teki itsemurhan. Molemmat itsemurhaajavaimot ikään kuin syyttivät itsemurhallaan Hughesia uskottomuudesta. Kumpikin oli kuitenkin jo ennen naimisiin menoaan hyvin tiennyt, että Hughes ei ole seksuaalisen yksiavioisuuden puhdaslinjainen ilmentymä. Varsinkin sen tiesi Plathin seuraaja, joka oli omien sanojensa mukaan  'napannut' Hughesin Plathilta 'kuin tikkarin pikkulapselta'.

Mutta Plath oli kyllä saanut Hughesilta paljon. Hauraana persoonana hän oli tarvinnut kirjoittamiselleen paljon tukea, ja Hughesilta hän sitä totisesti sai. He auttoivat toisiaan korvaamattomalla tavalla, siis tavalla, jolla kukaan toinen ei olisi voinut heitä auttaa, myös tekstiensä julkisaattamisessa. Plathkin oli tukenut Hughesia jopa niin, että jäi jossain vaiheessa jopa Hughesin varjoon. Loppupelissä, huolimatta Hughesin hovirunoiijan arvosta, kuolemien jälkeen Plath on sitten taas Hughesin yläpuolella pariskunnan keskinäisessä mittelössä paremmuudesta runoudessa.

Luin tuossa äskettäin Erich Frommin ja D.T.Suzukin teoksen Zen ja psykoanalyysi. Jos minut tuntee, tämä voi kuulostaa vähän yllättävältä, sillä suhtaudun vanhastaan skeptisesti psykonalyysiin (jo nuoruuteni päivinä muodostin tämän käsityksen, sillä peniskateus kuulosti minusta lähinnä vain koomiselta), ja Suzukista olen muistaakseni kirjottanut tänne blogillekin, että hän ensinnäkin lanseerasi chan-buddhalaisuuden länteen japanilaisella nimellä zen, vaikka itsekin viittasi aina lähinnä kiinalaisiin eli chan-mestareihin, ja toisekseen buddhalaisuuden muokkauksessaan läntisiin makutottumuksiin hän saattoi mennä liian pitkälle. Yhtä kaikki, Suzuki kuitenkin toi chan-buddhalaiuuden länteen, ja vastaavasti kaikesta huolimatta Erich Fromm oli paitsi psykoanalyytikko, myös Frankfurtin koulukunnan merkittävä hahmo, joka vei psykoanalyysiä vahvasti sosialismin suuntaan. Kirja on sitä paitsi kirjoitettu vuonna 1960 eli se on suuri klassikko, vaikka tämä Basam Booksin julkaisema teos onkin suomeksi ilmestynyt kustantamon Hyvä elämä -hörhösarjassa, ja huom! vuonna 2012.

Maailmaan, ja Suomeen varsinkin, mahtuu kerrallaan vain yksi totuus, ja nyt, kun telkkarissa on ollut runsaasti lihavuusohjelmia, niissä suhtaudutaan lihavuuteen justiinsa ja ainoastaan tämän ajan yhden normin kukaan. Yhtäkin ohjelmaa häiritsi suuresti, että sekaan oli lipsahtanut eräs nuori mies, joka normin vastaisesti yhtäkkiä tokaisikin, että hän pääsi lihavuudestaan muuttamalla elämäänsä, ja sen hän teki itsekurilla. Onneksi ohjelma oli suora, sillä nauhoituksesta tämä oltaisiin leikattu pois.

Nykyisin itsekuri on pois muodista. Pois muodista on myös psykoanalyysi. En millään malta olla siteeraamatta tähän Frommin käsitystä lihavuuden syistä: "Myös tuhoavuus edustaa pyrkimystä saavuttaa taantunut ykseys maailman kanssa. Siinä yksilö haluaa ylittää erillisyyden tuhoamalla ahdistuksessaan ihmisiä ja esineitä. Tuhoavuus voi niin ikään esiintyä haluna niellä ja sulauttaa kaiken olemassaolevan itseensä. Tällainen ihminen kokee maailman ruokana […] Esineeksi itsensä tekevä ihminen kokee elämänsä omaisuutenaan, ja voi lähestyä itseään vain valtansa, maineensa ja älykkyytensä kautta." Ja vähän tuonnempana: "Riippumatta käsitteellisistä eroista, ahneus on psykoanalyysin kannalta aina patologinen ilmiö, joka on seurausta ihmisen aktiivisten ja produktiivisten kykyjen kehittymättömyydestä".

Aika vaikea kuvitella, että tuollaisia lausuntoja voisi kirjoittaa meidän aikanamme ilman, että saisi niskaansa vihapuheen ryöpyn eli tappouhkauksia.

Jos lihavia ei nykyisin saa 'mollata', niin sosiaalisiin kykyihin suhtaudutaan tarkalleen päinvastaiseen suuntaan yhtä kritiikittömästi. Muistan eloisasti, kuinka sosiaaliset nerot, äitini ja veljeni, pitivät minulle puhuttelua siitä, etten ole kyllin sosiaalinen. Se, että olen sosiaalinen tumpelo, oli minulla jo entuudustaan hyvin tiedossa, joten puolustauduin. Sanoin, että minä en mitenkään voi ruveta elämään niin kuin veljeni ja äitini, koska jos teen niin, milloin luen, kirjoitan ja piirrän? Viimemainituissa minun on mahdollista pärjätä, sosiaalisuudessa voin ottaa vain kohtalokkaasti turpaani.

Ei pidä takertua rajoittuneisuuksiinsa ja ruveta tahallaan paisuttelemaan niiden negatiivisia vaikutuksia. Luin joku päivä sitten myös Mark Levengoodin pikku kirjasen Niin pieni ihmissydän on, ja siinä on Levengoodin äitimuorin formulointi edellämainitusta dilemmasta: "Jos sinulla on sateenvarjo takamuksessasi, älä avaa sitä". Levengood mainostaa itseään pintaliitäjänä, mutta mitä ilmeisimmin hän liioittelee pinnallisuuttaan. Hänen sukunsa lienee suurin piirtein yhtä sekopäinen kuin minun, mutta kaiketi paremmat taloudelliset resurssit ovat lieventäneet seurauksia.

Eli mihin tällä kaikella viittaan suhteessa Ted Hughesiin ja Sylvia Plathiin: Syitä Plathin itsemurhaan saattoi olla monia, ja ulkopuolisten esittämät hypteesit näyttävät vaihtelevan ajan myötä sen mukaan, mitkä teoreettiset viitekehykset milloinkin ovat vallalla. Minun epämuodikkaan ääripragmaattisen käsitykseni mukaan Plath luultavasti ei tappanut itseään siksi, että Hughes vaihtoi hänet toiseen naiseen. Se merkitsisi, että hän olisi ollut hölmö ja olisi kuvitellut, että Hughes muuttuisi seksuaalisesti uskottomasta uskolliseksi vain siksi, että meni hänen kanssaan naimisiin. Pitää päättä, oliko hän hölmö vai nero. Parikunta oli auttanut toisiaan runojensa ei vain kirjoittamisessa vaan myös julkisaattamisessa. Hughesin petos ei siis enkä ollut niinkään seksuaalinen kuin ammatillinen. Ja siksi seurauksetkin olivat ammatillisesti kovat. Luultavasti Plath tajusi, että kahden lapsen yksinhuoltajana hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia kirjoittaa lähes pariin kymmeneen vuoteen, ja siinä ajassa hänen teränsä olisi kyllä tylsynyt. Hänen olisi hyvän matkaa reilun vuosikymmenen jälkeen pitänyt sitten aloittaa kaikki alusta, ja come backin tekeeminen on aina työläämpää kuin tuore aloittaminen alalla, johon kiinteästi liittyy julkisuus niin kuin kaikkeen taiteeseen liittyy. Kirjoittaminen oli hänen elämänsä, eikä hänellä ollut käyttöä biologiselle eksistenssille, jonka aikana ei voinut kirjoittaa. 

Hän piti kuitenkin visusti huolen, että kaasu, jolla hän otti itsensä hengiltä, ei päässyt huoneeseen, jossa lapset nukkuivat.

Hughesin toinen vaimo oli seksikäs mainostoimiston copy writer eikä siis mikään nero. Kun hän tappoi itsensä muodollisesti samasta syystä kuin Plath eli Hughes vaihtoi hänen toiseen niin kuin oli aikanaan vaihtanut Plathin häneen itseensä, hän vei mukanaan kuolemaan myös heidän lapsensa.


Hughes kirjoitti Plathista mahtavan elämäkerran, josta kirjoitin lehtijutun sen ilmestyttyä. Ehkäpä joskus kaivan sen esiin ja liitän tähän blogiin. (4.10.2017)