Ristiretket

Jensen, Kurt Villards. Ristiretket. Keuruu 2019.

(Keskiajan kevät. Lehtonen, Tuomas M.S., toim. Juva 1997.)

Oli pikkuisen tukkoista lukea, tämä Kurt Villards Jensenin teos Ristiretket. Vaikea sanoa, johtuiko alkuperäisestä tekstistä vai käännöksestä. (Tosin esipuheessa todetaan, että käännös ei ole suora, vaan siihen on korjattu alkuperäisteoksessa huomattuja virheitä.) Tanska lienee rakenteeltaan aika erilainen kieli kuin suomi, ja välillä oli vaikea hahmottaa, mitkä olivat vaikkapa joidenkin pronominien korrelaatit.

Mutta kiinnostava aihe, käsittelihän se minua nuoruuteni päivistä vaivannutta kysymystä, miksi uskovaiset ihmiset tekevät tekoja, jotka heidän pyhät kirjansa yksiselitteisesti kieltävät. Raamatussa kielletään tappaminen noin ylipäätään, ja ristiretkien kohdalla Pyhän maan takaisin valloittamisessa on koston makua, mikä on ristiriidassa Jeesuksen anteeksiantamisen ja toisen posken kääntämisen periaatteen kanssa. Lisäksi ristiretket olivat myös ryöstöretkiä, ja sekin on vastoin kymmentä käskyä.

Usein ristiretkiksi lasketaan vain suoraan Jerusalemin valloitukseen liittyneet sodat, mutta tässä mukaan lasketaan kaikki, joihin ryhdyttiin paavin kehoituksesta ja sillä kannustuksella, että osallistujat saavat täydet aneet eli vapautuksen kaikista synneistään ja suoraan pääsyn Paratiisiin. Mukana on siis mm. Pyreneitten nimimaan saattaminen kristittyksi pitkän muslimikauden jälkeen samoin kuin sotaretket Venäjälle 'vääräuskoisia' kristittyjä vastaan samoin kuin 1293 alkanut Karjalan ristiretki, joka päättyi Pähkinäsaaren rauhaan 1323. Viimemainitusta meille koulussa opetettiin, että syntynyt Ruotsin ja Venäjän raja olisi ollut raja siinä kuin mikä tahansa nykyaikainen valtakunnanraja, mutta näin ei ollut. Se oli kohtalaisen tarkkaan määritelty etelässä, mutta Keski- ja Pohjois-Suomen alueet jäivät epämääräiseksi yhteiseksi alueeksi.

Tällä laajalla määrittelyllä ristiretket siis alkoivat 1095 paavi Urbanus II:n puheesta jatkuen aina 1400-luvun lopulle asti.

Miksi tähän sitten ruvettiin, siinäpä pulma. Jensen mainitsee joitain vakioselityksiä kuten perimisjärjetelmän muutos sellaiseksi, että vain vanhin poika peri ja muiden oli hankittava menestyksensä muualta, mutta näin kävi kuulemma näihin aikoihin vain Ranskassa, ja koska ristiretkeläisten johtajista suuri osa oli ranskalaisia, ristiretkien historiaa on kerrottu usein ranskalaiskeskeisesti. Sitä paitsi nämä johtajat olivat perheellisiä miehiä ja usein juuri näitä esikoisia.

Ristiretket olivat myös ryöstöretkiä, ja Jensen kuvailee, miten sotasaaliin jaosta kehkeytyi ristiretkeläisten keskinäisiä omia sotiaan.

Jerusalemin merkitys vaikuttaakin olleen ristiretkeläisille sangen vähäinen, ja sinne oli kuulemma vaikea rekrytoida kuningasta. Näin siitä huolimatta, että Jensen toteaa, että uskonnollisuus oli keskiajalla hyvin toisenlainen kuin nykyisin, ts. paatosta oli enemmän.

Uskonnon merkityksen yhteydessä Jensen olisi voinut muistuttaa siitäkin, että ihmiset eivät noihin aikoihin pystyneet itse lukemaan Raamattua lainkaan, eli he olivat papiston valituksen armoilla. Keskiajalla lukutaito oli sangen havinainen kyky. Raamattuja ei juuri ollut, sillä kirjat piti noihin aikoihin kopioida käsipelissä. Kirkollinen virkamiehistö ei tuonnempanakaan myöskään rohkaissut Raamatun lukemiseen omin päin, ja tästähän tulikin yksi kiistanaihe, kun kirjapainotaito oli keksitty 1400-luvun puolivälissä ja Lurher ja Calvin rupesivat uskoa puhdistamaan puolen vuosisadan kuluttua kehoittaen nimenomaan itsenäiseen Raamatun tutkimiseen.

Ristiretket vaihtuivat 1400-luvun lopussa sujuvasti uusien mantereiden valloituksiin ja kolonialisointiin, eli muiden kansojen omaisuuden rohmuamiseen, joskin Jumala jätettiin kuvioista – mistä tuli mieleeni takavuosina lukemani Virpi Mäkisen artikkeli Fransiskaaninen köyhyyskiista – modernin omistuskäsityksen lähteillä Tuomas Lehtosen toimittamassa teoksessa Keskiajan kevät. Mäkinen nimittäin väittää, että keskiajalla yksityinen omistus oli vielä käsitteenä varsin vieras. "Keskiajalla ei 1200-luvulle asti puhuttu edes teorian tasolla omistamisesta yksilön oikeutena", Mäkinen kirjoittaa, ja jatkaa: "Kristillisessä perinteessä yhteisomistusta pidettin elämän korkeimpana ideaalina, paratiisillisen elämänmuodon toteutumisena maan päällä". Mieleeni juolahti ihan vaan täällä nojatuolin pohjalla loikoillessani, että ehkä ristiretket liittyivät tähän omistamisen murrokseen, eli ristiretkillä sai oikein paavin erityisellä siunauksella ryöstellä maallista mamonaa, jonka arvo jo oikeastaan oli selviö käytännössä, vaan ei vielä uskonnolisesti perusteltu.

Kerjäläisveljestöt(kin, siis minun mielestäni, Jensen ei mainitse koko asiaa) syntyivät ratkaisemaan tätä uuden omistuskäsityksen dilemmaa suhteessa kristilliseen etiikkaan. Fransiscus Assisilainen (1182–1226) syntyi aikana, jona varhaiskapitalismi oli jo alkanut kehittyä, ja hänellä oli siihen sangen henkilökohtainen suhde, sillä hän sattui syntymään tällaisen varhaiskapitalistin pojaksi. Hänen isänsä nimittäin oli varakas tekstiilikauppias. Ei liene tiedossa, mitä Fransiscuksen isä tuumi, mutta se tiedetään, että kirkko jossain vaiheessa kimpaantui – olivathan jo olivat meneillään ristiretketkin – kun Fransiscus evankeliumin mukaisesti myi kaiken omaisuutensa ja kieltäytyi sen koommin omistamasta kertakaikkiaan mitään, ts. alkoi toteuttaa apostolisen köyhyyden ihannetta konkreetisesti tässä ja nyt. Ja perusti vielä porukan siihen ympärilleen.

Mäkisen artikkelia ed. kirjassa edeltää David Floodin artikkeli Fransiskaaniliikeen synnyn yhteiskunnallinen luonne, ja siinä kerrotaan, että kun Assisin kaupunki pyristeli eroon feodaalisista velvoitteistaan paikallisruhtinaille (jollaiset ruhtinaat siis olivat usein niitä, jotka pyrkivät ristiretkeilemään), oltiin kaupungille laadittu vuonna 1210 sopimusasiakirja, jossa kaupunki kutsui "jokaista assisilaista "tekemään yhdessä se, mikä kaupungin vaurastumisen ja kunnian eteen on tehtävä"". Eli vaurastuminen oli edellytys paikallisruhtinaista eroon pääsemiseksi ja suoraan keisarivallan liittolaiseksi ponnistelua.

Fransiscus joutui ymmärrettävästi ennen pitkää hankkiutumaan pois tällaisesta paikasta, ja jonkin verran ihmetyttää, että hän sai sääntökuntansa hyväksytyksi, vaikka jo kirkkokin oli hyvää kyytiä omistamisesta hurmioitumassa. Sääntökunta kuitenkin perustettiin vuonna 1223, kolme vuotta ennen Fransisuksen kuolemaa. Mutta viimeistään 1250-luvulla paavikin jo älysi, että fransiskaanit pelkällä olemassaolollaan asettivat kyseenalaiseksi myös kirkon oikeuden omistuksiin.

Jensen toteaa kirjansa lopussa, että 1990-luvulla muotiin tuli korostaa ristiretkien vilpitöntä uskonnollista luonnetta ja selittää ristiretket ikään kuin liikkuviksi luostareiksi. Tämä kuulostaa Jensenin kirjan valossa vähintäänkin oudolta, ja kun itse ynnään Jensenin kuvaukset ristiretkien kulusta siihen, mitä Mäkinen ja Flood kirjottavat artikkeleissaan, vastauksesi kysymykseen ristiretkien syystä näyttäisi muodostuvan omistamisen ja rikkauksien suoranaisen keräämisen uskonnollisen oikeutuksen kriisi. Ja kun tämä filosofinen puoli oltiin muutamassa sadassa vuodessa ratkaistu, siirtomaiden valloitteluun saatettiinkin sitten jo ryhtyä, kuten jo todettua, ilman turhia siunauksia. (4.4.2020)