Leningradin piiritys

Jones, Michael. Leningrad, piirityksen vuodet. Viro 2020.

(Volkov, Solomon. Pietari – Eurooppalainen kulttuurikaupunki. Keuruu 2011.)

Poikkeusoloissa vietettävän vapun kunniaksi päätin kirjoittaa sanasen sellaisesta 872 päivää pitkäksi venähtäneestä poikkeusolosta kuin Leningradin piiritys vuosina 1941-1944. Luin nimittäin aiheesta kirjan, Michael Jonesin teoksen Leningrad, piirityksen vuodet.

Viime vuosina on kiitettävällä tavalla tullut muotiin kirjoittaa historiallisista aiheista tavallisten ihmisten näkökulmasta. Niin on laita tässäkin kirjassa. Vaikka Tanja Saviševakin muistetaan, mukana on ainakin minulle ennestään tuntemattomia leningradilaisia kuten Jelena Marttila, piirityksen alussa 18-vuotias taideopiskelija, joka piirtää koko piirityksen, itse asiassa myös Tanja Savitševan, joka oli hänen tuttunsa. Ihmiset kohdataan heidän päiväkirjojensa ja muiden kuvaustensa kautta, samoin haastattelujen sekä muualla julkaistujen kirjallisten lähteiden välityksellä.

Mukana on myös sotilallinen tilanne, yhtäältä Hitler ja Wehrmacht ja toisaalta Stalin ja puna-armeija sekä Leningradin kaupungin johto. Molemmat osapuolelt esiintyvät yhtä vastenmielisinä, ja välillä herää kysymys, mikseivät nälkiintyvät leningradilaiset yksikertaisesti hyökänneet avoimesti mäsäileviä poliitikkojaan ja virkamiehiään vastaan. Raivostuttavimpia ovat sairaaloiden ylellisyydessä elävät johtajat, jotka eivät edes välittäneet viedä omia lapsiaan syömään kinkku- ja juustovoileipiään pois nälkään kuolevien potilaidensa silmien alta.

Näiden nälkään kuolleiden määrää ei luultavasti saada koskaan selville. Virallinen ilmoitus uhrien määrästä oli 632 253, hämmästyttävän tarkka luku… Myös hieman outo, kun Leninradin kaupunginvaltuuston kokouksessa oltiin jo vuonna 1942 todettu, että virallisten hautausilmoitusten mukaan kuolleita oli miljoona kaksisataatuhatta.  Ennen piiritystä Leningradin asukasluku oli ollut kolmisen miljoonaa, ja piirityksen jälkeen väkeä oli jäljellä enää reilusti alle miljoona.

Jää tosiaankin epäselväksi, kumpi Leningradin piirityksestä otti enemmän iloaan irti, Hitler vai Stalin. Jones kyllä manitsee, että Stalin vihasi Leningradia sen omaperäisen älyllisen ilmapiirin tähden jo ennen piiritystä. Pääkaupunki kylläkin oli siirretty Moskovaan jo 1918 Leninin toimesta. Jones mainitsee, että Stalin oli aloittanut kuuluisat puhdistuksensa nimenomaan Leningradista, mutta hän olisi voinut korostaa, että ne olivat alkaneet nimeomaan Kirovin murhasta 1934. Jones kuvailee Leningradin puolustusta johtaneen Leningradin puoluejohtaja Ždanovin törttöilyjä sangen selkeästi, mutta unohtaa manita, että Ždanov oli juuri se henkilö, jonka alta Kirovin oltiin tapettu.

Jones arvostaa lähteenään tällä blogillakin suuresti ylistettyä Solomon Volkovin teosta Pietari – Eurooppalainen kulttuurikaupunki, joskin Jonesin siitä puhuessa kirjan nimi on jätetty suomentamatta. Koska Volkovin Pietari-kirja kuluu käsissäni aika taajaan, en malttanut olla tarkastamatta siitä Volkovin tulkintaa näistä Jonesilla puheena olleista ajoista, ja kyllä se vain niin on, että Volkov onnistuu antamaan ymmärrettävämmän kuvan siitä, miten leningradilaiset sietivät johtajiensa pröystäilyn. Olin nimittäin heti Jonesin kirjan luettuani kerennyt päättää, etten enää ikinä astu jalallani Pietariin. Volkov sai kuitenkin mieleni muutettua, ja lähden sinne kyllä taas heti, jos ja kun sinne vain pääsee.... Ajat nimittäin olivat todellakin hirveät, siis olisivat ollet jo ilman piiritystäkin, ja saattaa olla, että pröystäilyllään johtajat paitsi tietenkin paskiaismaisuuttaan huolehtivat itsekeskeisistä omista eduistaan muiden kustannuksella myös pitivät huolta keskinäisestä solidarisuudestaan siinä mitassa kuin se Stalinin kaudella oli mahdollista. Pröystäily oli jonkinlainen tämän veitsi kurkullaan elävän etuoikeutetun porukan solidaarisuuden perverssi rituaali.

Stalin ei omasta puolestaan lopettanut Leningradin vainoamista, vaikka Hitler joutui siitä luopumaan. Taiteilijoita oltiin evakuoitu pois piiritetystä Leningradista, ja Stalinin mielestä näiden olisi myös pitänyt pysyä pois sieltä. Jotkut – kuten Anna Ahmatova – palasivat heti piirityksen jälkeen, eikä heidän elämästään tosiaan tehty sen(kään) johdosta helppoa. Mutta Stalin ei hermostunut vain älyköihin vaan kaikkiin leningradilaisiin ylipäätään, lopulta myös itseensä Ždanoviin, vaikka Stalin oli siirtänyt tämän Moskovaan heti, kun piiritys oli ohi. Jones kertoo Ždanovin kuolleen 1948 sydänkohtaukseen. Volkov ei ota kantaa kuolinsyyhyn, toteaa kuoleman vain olleen äkillinen ja että Stalin syytti siitä lääkäreiden sabotaasia. Yhtä kaikki, Volkovin mukaan Stalin oli alkanut vainota Ždanovin lähipiiriä jo Ždanovin eläessä, ja näitä pidätettiin vuonna 1949 pari sataa ja sitten ammuttiin. Ja likvidoitujen piiri kasvoi. Tapauksesta käytettiin lopulta nimitystä "Leningradin juttu", ja yleensä näitä ihmisiä syytettiin siitä, että he olivat perustaneet jonkinlaisen "Leningradin lahkon", jonka päämääränä oli salajuonin palauttaa kaupungin sivistyksellinen ja taloudellinen johtoasema, kertoo Volkov.

Eli Leningradin 'piiritys' ei siis oikeastaan alkanut vasta siitä, kun saksalaiset sen piirittivät, eikä päättynyt siihen, kun natsit vetäytyivät… Jonesin etu Volkoviin verrattuna konkreettisen piirityksen suhteen on se, että Jones selvittää sotilaallista tilannetta ja miten homma käytännössä suoritettiin, mihin Volkov kulttuurihistorioitsijana ei ymmärrettävästikään puutu. (30.4.2020)