Israel

Juusola, Hannu. Israelin historia. Tampere 2005.

Pappe, Ilan. The Ethnic Cleansing of Palestine. Cornwall 2006.

Shilon, Avi. Menachem Begin. USA 2012 (alkup. 2007).

Ennen toisen temppelin tuhoa vuonna 70 jaa -  Josefuksen Juutalaissodan historian mukaan - Palestiinassa kilpailivat juutalaisten keskuudessa vallasta fariseukset, saddukeukset, essealaiset ja selootit. Viimeimmäksi mainitut olivat polittisia nationalisteja, joille väkivaltakaan ei olut vierasta ja heidän sisältään voidaan erottaa Tikarimiehiksi kutsuttu terroristiryhmä, jotka eivät pitäneet vihollisinaan ainoastaan roomalaisia vaan myös toisia juutalaisia, jotka eivät sattuneet olemaan heidän kanssaan samaa mieltä.

Palestiinassa ennen Israelin valtion perustamista 1948 olivat sefardit/mizrahim (alkuperäiset Lähi-idän ja Espanjan juutalaiset) sekä useammassa suuremmassa aallossa (aliya) Venäjän tsaarin Alakseanteri II:n murhan (1881) jälkeen Keski- ja Itä-Euroopasta muuttaneet askenaasit. Jälkimmäiset olivat siionisteja ja yhtä sopuisia kuin selootit ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla, eivätkä siionistitkaan vähän niin kuin seloottien tapaan pitäneet vihollisinaan vain Palestiinan mandaattia hallinneita brittejä vaan myös toisia juutalaisia, jota eivät sattuneet olemaan heidän kanssaan samaa mieltä.

Siionismi, ihanne juutalaisten omasta valtiosta Raamatun määrittelemällä seudulla, oli romanttisuutta lähentelevä ihanteellinen liike. Karu todellisuus iski varhaisia Palestiinaan muuttaneita juutaalisia päin pläsiä, ja niinpä ensimmäisen aliyan eli siirtolaisaallon siirtolaiset muuttivatkin valtaosin takaisin Euroopaan.

Mutta liike vakiintui ja realistisoitui. Toisen aliyan siirtolaiset olivat taustaltaan porvarillisia joskin ideologialtaan vasemmistolaisia. Näma asettuivat viljelemään maata kollektiivitiloille, kibbutseille. Tässä aallossa maahan muutti esimerkiksi David Ben Gurion, joka tuli johtamaan näiden vasemmistosiionistien pitkäaikista puoluetta Mapaita. David Ben Gurionin alkuperäinen nimi oli David Grün, ja Israelissa on vallinnut pitkään tämä muoti muutella nimiä ikään paikallisväriin sopivammiksi. Näin tekivät myös mm. myöhemmissä aalloissa saapuneet merkittäviksi poliittisiksi hahmoiksi nousevat Menachem Begin, alkuperäiseltä sukunimeltään Biegun, ja Shimon Peres, alkuperäiseltä sukunimeltään Perski.

Myöhemmissä aliyoissa tuli siten myös väkeä, joka ei ollut vasemmistolaista laisinkaan, esimerkiksi juuri Menachem Begin. Samoilta seuduilta kuin hän, Venäjän ja Puolan häilyviltä rajoilta, oli toki jo aiemminkin jo aiemmin saapunut joitain oikeistolaisia kuten Ariel Sharonin perhe; Ariel Sharonin mummo, muuten, oli ollut Beginin lapsenpäästäjä. Sharonin vanhemmat olivat oikeistolaisuuttaan (tai vaikeina ihmisinä...) joutuneet ongelmiin kibbusilaisten kanssa. Molemmat, niin Begin kuin Sharon, edustivat oikeistolaisinta mahdollista siionistisiipeä, niin oikeistolaista, että molempia verrattiin jo heidän elinaikanaan natseihin. Sharonin alkuperäinen sukunimikin oli kiusallisen saksalaisesti Scheinermann.

Omien sukujuurten häpeäminen on ollut tavallista niillä seuduilla, joilta Beginin ja Sharonin perheet olivat lähtöisin. Ne nimittäin olivat vahvan hasidilaisia, ja varhaisissa hasideissa oli ollut runsaasti sabbatealaisia. Sabbatealaisuus oli erikonen, 1600-luvulta periytynyt mystinen suunta, jossa suurin uskonnollinen ansio oli Tooran kumoaminen liikkeen perustajan, Shabbatai Tzevin esikuvan mukaan. Tämä nimittäin oli kumonnut Tooraa loukkaamalla uskonnollisia normeja monellakin tavalla, lopulta kääntymällä islamiin. Synagogien asiakirjat eivät olekaan yhtä luotettavia kuin kirkonkirjat, sillä niistä on revitty sivuja, jotka paljastaisivat sukujen sabbatealaiset mustat lampaat. Liikeen hiivuttua tuli nimittäin olemaan suuri häpeä, jos suvussa oli ollut sabbatealaisia tai sabbatealaisuuden hyvin samantyppisen seuraajan, frankilaisuuden, kannattajia. Menachem Begniä tultiin persoonallisuudeltaan vertaamaan juuri Shabbatai Tzeviin, sillä molempia ilmeisesti vaivasi maanis-depressiivinen mielitauti (Shilon, 430, ja Shilon muistuttaa, että sairautta ei kuitenkaan diagnosoitu Beginissä). Maniavaiheissa molemmat uskoivat tekevänsä jotain todella ylevää, joka kuitenkin osoittautui joksikin aivan muuksi. Beginissä tämä ilmeni siten, että hän oli omasta mielestään suuri juutalaisuuden puolustaja, mutta käyttäytyi kuin natsi, ts. mahdollisimman epäjuutalaisesti aiheuttaen teolillaan huomattavaa kärsimystä ei vain muodollisille vihollisilleen vaan myös niille, joiden hyväksi väitti toimivansa  - ikään kuin hänen lopullinen todellinen päämääränsä olisikin ollut juutalaisten tuhoaminen. Totuus paljastui kaikille, eikä vähiten yllättävänä Beginille itselleen, kun hänen erotessaan viimeisen kerran pääministerin paikalta ihmiset kirjasivat päivä päivältä, nimi nimetä, kadulle suureen tauluun Libanonin sodassa kaatuvia Israelin armeijan sotilaita.

Miten tähän saatettiin päätyä?

 

Palestiinan juutalaisväestöstä käytetään nimitystä Yishuv, ja Yishuvilla oli oli jo varhain mandaattikaudella oma hallintonsa, koulujärjestelmänsä ja mandaatin veronkannon rinnalla oikeus omaan, rinnakkaiseen verotukseensa. 1920 perustettu Histadrut oli työläisten järjestö, joskaan ei pelkkä ammattiyhdistysliike vaan se harjoitti myös sosiaalitointa terveydenhoitoa myöten ja omisti erilaisia tuotantolaitoksia samoin kuin pankkeja yms. Vähän niin kuin Hamas…Histadrutin toiminta tuli johtamaan arabien sulkemiseen juutalaisten työmarkkinoiden ulkopuolelle, ja tokihan myös kibbutsit toimivat pelkästään juutalaisella työvoimalla. Maanhankinnasta vastaava organisaatio oltiin perustettu jo vuonna 1901. Yishuvin puolustuksesta vastasi Hagana.

Yishuv alkoi jakautua eri muuttoaaltojen lainehtiessa yhä jyrkimmin vasemmistosiionisteihin ja revisionisteihin. Jälkimmäisen liikkeen pääideologi oli Beginin suuri idoli Ze'ev Jabotinsky. Eräs ero vasemmistolaisten ja revisionistien välillä oli valtion perustamisen etenemistahdissa ja väkivallan käytössä. Revisionistit kannattivat nopeutta keinoja kaihtamatta.

Ilan Pappe edustaa Israelin uushistorioitsijoiden radikaaleinta laitaa. Käsillä olevassa teokessaan hän määrittelee kolonialisoimisen ja etnisen puhdistuksen. Palestiinan kolonialisoinnin kannattajat olivat hänen mukansa sitä mieltä, että palestiinalaiset voidaan hyvin jättää maahan toisen luokan kansalaisiksi eli raa'an työn työvoimaksi. Etninen puhdistus puolestaan tarkoittaa hänen mukansa sitä, että maa puhdistetaan tavalla tai toisella jostain ihmisryhmästä. Etninen puhdistus ei siis välttämättä ole sama kuin kansanmurha. Silloin tällöin Al-Jazeeralla hasbara sekoittaa nämä käsitteet tahallaan. Kun Israelia syytetään etnisestä puhdistuksesta, hasbara huutaa väliin, että miten voi olla kysessä kansanmurha, jos vuosien saatossa yhden miljoonan väestöstä on tullut 11 miljoonainen. Etnisessä puhistuksessa etnistä ryhmää ei välttämättä murhata, ainakaan kokonaan, sillä tämä väestöhän voidaan myös siirtää, ja ne, jotka tapetaan, saattavat toimia tehokkaana peloteluna muille, että nämä lähtisivät kälppimään ikään kuin vapaaehtoisesti.

Kun Israel alkoi Ben Guronin johdolla suorittaa palestiinalaisten etnistä puhdistusta jo ennen mandaattiajan (1920-1948) päättymistä vuonna 1947, iso osa siionisteista oli vielä siinä uskossa, että Palestiinassa ei suoritettaisi etnistä puhdistusta vaan se kolonialisoitaisiin. Jopa Haganassa ruikutettiin, että jotkut vesittivät heidän työtään - he olivat kaikin keinoin yrittäneet saada kansanryhmät toimimaan yhdessä ja palestiinalaiset pysymään sitrustarhoilla töissä, mutta nyt jotkut ovat alkaneet hätyytellä väkeä ja nämä jopa pakenevat työpaikoiltaan. Mistä moinen?

Haganan sisällä oli eliittiryhmä nimeltä Palmach, jonka toimet eivät aina rivi-yisuvilaisille valjennet. Alkujaan Hagana ei ollut erityisen brittivastainen vaan puolusti juutalaisia ylimalkaan. Hagana ja Palmach ryhtyivät kuitenkin taistelemaan myös brittejä vastaan elokuussa vuonna 1945 eli toisen maailmansodan päätyttyä.

Revisionistiset liikkeet olivat ryhtyneet tähän jo aiemmin, ja näitä oikeistolaisia ryhmiä olivat Etzel, toiselta nimeltään Irgun, ja sitäkin jyrkempi Lehi eli Stern Liiga. Menchem Begin johti ensin mainittua. Molemmat olivat terroristijärjestöjä ja taistelivat paitsi brittejä myös Haganaa/Palmachia vastaan, ja tapettaviksi kelpasivat myös jopa brittiarmeijan juutalaiset. Shilonin kirjan mukaan ainakin Etzelin toiminta rahoitettiin ryöstöillä. Ryöstöjen kohteiksi valikoituivat kaikki, joilla vain oli jotain ryöstettävää, mikä ymmärrettävästi kävi varsinkin juutalaisten ryöstettyjen hermoille. Jos toisen temppelin tuhonnut Tiitus-vainaa olisi päässyt näkemään noiden päivien juutalaisten elämänmenoa Palestiinassa, hän olisi katsonut, ettei vajaassa 2000 vuodessa ollut muuttunut mikään.

Mitä näihin revisionisteihin tulee,  jo nuoruuteni päivinä minun oli äärimmäisen vaikea käsittää sosiaalisesti huono-osaisia äärioikeistolaisia. Minun mielestäni köyhä ja sorrettu oli yksinkertaisesti tyhmä, ellei ollut kommunisti ja vaatinut, että yhteiskunnassa pitää laittaa kaikki vaihteeksi tasan. Minua hämmästytti suuresti, jos joku selvästi alhaisessa sosiaalisessa asemassa oleva henkilö päinvastoin vaati, että ylimmissä asemissa olevien laatimat säännöt piti saattaa vain tiukemmin voimaan.

Vanhaksi tultuani olen kehittänyt hypoteesin, että joillekin halveksituille ihmisille sopii, että heitä halveksivien normit ovat voimassa, mutta he haluaisivat normien olevan jopa hitusen selvempiä ja sitovampia voidakseen noudattaa niitä paremmin ikään kun siinä toivossa, että ylimpien sosiaaliryhmien jäsenet halveksisivat heitä sitten vähemmän ja he voisivat sitten nousta nokkimisjärjestyksessä.

Tämän hypoteesin kehittämisen myötä aika kypsyi sille, että saatoin lukea Avi Shilonin Menachem Begin -elämäkerran. Menachem Begin (1913-1992) nimittäin on ilmeisesti ollut yksi ihmiskunnan historian suurimpia paskoja. Enkä minä ole ainoa, jonka mielestä hän muistutti Hitleriä - tätä mieltä ovat olleet myös Hanna Arendt ja Albert Einstein.

Shilonin Begin-elämäkerta on kirjoitettu alun perin hepreaksi eli Israelin markkinoille ja käännetty englanniksi laajempia markkinoita varten vasta ikään kuin harkinnan jälkeen. Englanninkielinen käännös on erinomaisen sujuva ja helppolukuinen, joskin edellyttää, että lukija on jonkin verran perehtynyt juutalaisuuden ja Israelin historiaan. Niin henkilöiden kuin järjestöjen nimiä on aika paljon ja kirjoittaja näyttää olettavan, että lukija tietää nämä ennestään.

Jo Beginin lapsuuden perheessä otettiin riskiä aatteen tähden. Hänen isänsä olisi halunnut opiskella lääkäriksi Berliinissä, mutta hän joutui palaamaan töihin perheen puualan firmaan. Mutta Beginin isä jätti sittemmin silti ne hommat ja alkoi harjoittaa siionismin aatetta päätoimekseen. Beginin isä oli kahdesti naimisissa, ja ensimmäisestä vaimostaan hän otti eron muutaman kuukauden kuluttua häistä, mikä oli noihin aikoihin ja on ehkä vieläkin hiukan epätavallista. Vaikka Beginin isä oli tämän elämäkerran kirjoittajan mukaan pettynyt, kun toisen vaimon kanssa saaduista lapsista ensimäinen oli tyttö - herää kysymys, mistä Shilon tämän tietää, semminkin kun lähdettäkän ei ole mainittu - mutta tämä esikoinen ja ainoa tytär tuli olemaan isän lempilapsi. Begin itse oli perheen kuopus eli toinen pojista. Tästä minun kaltaiselleni kyökkipsykologille tulee mieleen, että perheessä oli isän suosiosta kilpailua ja Menachem pärjäsi yrityksistään huolimatta huonosti, mikä saatoi ajaa häntä ikään kuin isän mielistelemiseksi kohtuuttoman tiukoille linjoille.

Begin nimittäin ihaili isäänsä suuresti. Hän piti seremonioista kuten isänsä ja arvosti tämän rämäpäisyyttä. Kun Theodr Herzl oli kuollut, Beginin isä halusi pitää kotikaupungissa, Liettuan Bristissä/Brest-Litovskissa muistopalveluksen. Paikallinen rabbi ei hyväksynyt siionismia eikä avannut synagogaa. Siispä Beginin isä rikkoi lukon kirveellä ja palvelus pidettiin.

Isän kuolemasta on olemassa kaksi versioita. Begin itse muistelee, että hänen isänsä ja veljensä oltaisiin yhdessä viisituhantisen juutalaisjoukon kanssa ammuttu ja heitetty jokeen 1941. Mutta hänen sisarensa Rachel on esittänyt toisen version, ja sen mukaan isä kuoli jo ennen näitä massamurhia. Isä nimittäin halusi erään kaupungin merkittävän (luonnollisesti kuoleen) henkilön saavan kunnon hautajaiset ja nuuski näissä asioissa alueella, jonne juutalaisia oli koottu. Häntä lähestyi natsiupseeri, joka kysyi, mitä hän sielä teki, mihin Beginin isä vastasi, että hänen nyt vain täytyy tehdä mitä teki. Vastaukseksi upseeri ampui Beginin isän. Siskon kertomuksen uskottavuutta lisää, että Shilon kertoo useampiakin tällaisia tapauksia, jossa Beginin isä on toiminut joko äkkipikaisesti tai ainakin lyhytnäköisesti.

Beginin isä oli luottanut saksalaisiin ja jopa odottanut heidän tuloaan. Hän arvosti saksalaista kulttuuria ja tilasi jopa Berliner Tagbilt-nimistä lehteä. Hänen elinaikanaan kotikaupunkin Brisk oli kuulunut milloin millekin ympäröivistä valtioista, ja hän arveli, että Saksa nyt pelastaa maan.

Begin on väittänyt lapsuusvuosistaan, että 'meidät hakattiin päivittäin'. En epäile tätä, mutta minua kiinnostaisi, miten tämä tapahtui. Begin kävi juutalaista koulua, ja Briskissä oli huomattava juutalainen yhteisö, joka pysytteli jo hasidisuuttaankin omissa oloissaan. Shilon epäileekin, että kyseessä ei välttämättä ollut (pelkästään) antisemitismi, vaikka Begin niin väitti, vaan se, että Menachem poikkesi aika tavalla muista pojista. Hän oli hyvin likinäköinen, hintelä ja ehkäpä myös erikoinen ulkonäöltään, ja hän vietti enemmän aikaa kirjojen kuin kavereiden kanssa.

 

Lukeminen ei kuitenkaan vaikuttanut Menachemin koulumenestykseen - se nimittäin ei ollut kaksinen. Begin aloitti kuitenkin oikeustieteen opinnot Varsovassa, ja kun hänen isänsä oli arvostanut saksalaista kultuuria, poika puolestaan ihaili romanttista puolalaista nationalistista runoutta.

Opiskeluaikoinaan Begin jatkoi osallistumistaan siionistisiin rientoihin  - ja vain niihin. Begin oli saanut erikoisen, uskonnollisen siionistisen kasvatuksen. Jo isä oli iskostanut lapsiin epäluulon pakanoita kohtaan, joskin tämä kylvös iti paremmin Menachemissa kuin vaikkapa Rachelissa. Menachem etsi järjestöä, joka olisi vastannut ensin isän ja sittemmin hänen omia vaatimuksiaan, ja sellaisen löydettyään pyrki manipuloimaan sitä mieleisekseen. Herzlin siionismi oli Beginin näkökulmasta valitettavan sekulaaria, ja sosialismiin kallistuvaa siionismia Begin ei hyväksynyt lainkaan. Hän piti luokkataistelua keinotekoisena. Siionismin piti keskittyä pelkästään ponnisteluun Palestiinan saamiseksi juutalaisille. Tätä asiaa hän antautui ajamaan Beitarissa, vuonna 1921 Riiassa perustetussa kansainvälisessä järjestössä. Beitarin toiminta perustui siis jo edellä mainitun Ze'ev Jabotinskin ajatuksiin, jotka olivat nationalistisempia kuin Maailman siionistisen organisaation (WZO) aatteet.

Järjestötoiminnassaan Begin menestyi vuosikausia suurin piirein yhtä hyvin kuin koulussa eli ei oikeastaan lainkaan. Häntä pidettiin mitään aikaansaamattomana suunpieksäjänä, mistä Shilon esittää runsaasti aikalaistodisteita. Hänellä oli suuria suunnitelmia ja hän piti massiivisesti elehtien innostavia puheita, mutta hänellä ei ollut koskaan käsitystä, miten ideat toteutettaisiin; kun häneltä kysyttiin käytännön järjestelyistä, hän vastasi, että ne jätettään tietenkin asiantuntijoille. Tämä tuli olemaan hänen tapansa johtaa myös myöhemmin Israelin hallituksessa, ja seuraukset tulivat olemaan tuhoisat, kun hän oli jättänyt Libanon sodan käytännön järjestelyt asian ammattilaiselle eli Ariel Sharonille. Mutta  Menachem puski eteenpäin, ja vuosinaan järjestöäktiivina Puolassa hän pääsi ottamaan kantaa moniin jo Palestiinassa vaikuttavien henkilöiden ajatuksiin, joita hän siis ei suinkaan aina jakanut. Esimerkiksi hän vastusti Ben Gurionia, joka edusti Palestiinan Histatrutia.

Siionismin sisäinen jännite työväenliikkeeseen sitoutuneen ja revisionistisen suunnan välillä kulminoitui Mapain ja Jewish Agencyn johtajan Chaim Arlosoroffin murhassa Tel Avivissa 1933.

Beginkin siinä sitten ajautui ennen pitkää Palestiinaan ja Israelin valtio saatiin. Äärioikeistolaisten populistien tapaan Begin olisi halunnut samanaikaisesti jyrkät oikeistolaiset arvot ja tukea sosiaalisesti huono-osaisia. Tämä on hiukan vaikea yhtälö, mutta tässä Begin saavutti hiukan menestystä. Israelissa nimittäin oli jännitettä askenaasi- ja sefardijuutalaisten väestöjen kesken, ja sosialistinen sekulaari siionismi assosioitui nimenomaan valtaapitäviin, elitistisiin askenaaseihin. Beginin ansioksi on ehkä jotain luettava, ja tämän eron tasoittaminen oli ehkä sellainen seikka. Häntä äänestivät sefardit, jota olisivat kenties ilman häntä ajautuneet marginaaliin.

Paljon sitä sattui Beginin poliitisella uralla, mutta hänelle henkilökohtaisesti tuskallisimmat vaiheet uran lopulla liittyivät Ariel Sharoniin, joka oli vielä sotahullumpi kuin Begin itse. Shilonin kirjan lukemisen jälkeenkin jää hiukan epäselväksi, miten oli Sabran ja Shatilan verilöylyn (1982) laita - molempia, niin Beginiä kuin Sharonia, siitä syytettiin. Siitä alkoi tuhoisa Libanonin sota. Jäi epäselväksi, missä määrin hallitus ja varsinkin sen pääministeri Begin tiesivät Sharonin puuhista eli etenemisestä Libanonissa pidemmälle kuin oltiin virallisesti sovittu vai ei.

Miksi kansalaiset sitten pitävät demokratioissa tällaisia tyyppejä vallassa? Begin käytti pyyhkeen kehään heittämistä useinkin valtansa pönkittämisen välineenä, sillä hän luotti, että kun hän uhkaa lähteä, hänet kerjätään takaisin, minkä jälkeen hänen ratkaisujaan lakataan kyseenalaistamasta…Ja perään sitten nostettiin Sharon valtaan, vaikka hänen karvansa oltiin nähty jo Beginin valtakaudella…Ehkä sellaisissa tilanteissa kuin Israelin politiikka eivät muunlaiset ihmiset yksikertaisesti suotu valtaan..

Olen tässä alkanut arvostaa Shimon Peresiä...

Juusolan Israelin historia on oppikirjatasoinen yleisesitys Israelin valtion historiasta. Hänen lähteisiinsä kuuluu Pappe, muttei juuri tämä nyt käsillä oleva The Ethnic Cleansing of Palestine, joka on myöhempi kuin Juusolan oma kirja. Pappen teoksen etu on se, että kokousten kulkuja, iskujen käytännön toteutusta ja tapahtumapaikkoja kuvaillaan laajasti. Päätösten tekoon osallistujien persoonalisuuseroja nousee näkyviin. Harvoin on esteettisiä tuhojakaan kuvattu niin selkeästi kuin tässä. Mukaan on onnistuttu saamaan jopa jokunen kuvapari jostain alkujaan pittoreskista palestiinalaiskylästä - mikä matkailuvaltti se olisikaan, jos olisi edelleen pystyssä - ja sitten siitä, kun paikalla on ei-mitään.

Pappen mukaan vuonna 1948 Israelissa ei tosiasiassa ollut sotaa kuten virallinen historiankirjoitus väittää, sillä palestiinalaiset eivät yksinkertaisesti vain sotineet. Arabijoukot, jotka paikalle ilmaantuivat, olivat kiinnostuneita aivan muista asioista kuin juutalaisista. Näiden intresseissä oli pikemminkin Jerusalemin mufti kuin juutalaiset.

Hasbaralla on tänäkin päivänä vaikeuksia tämän asian kanssa. Väillä Al-Jazeeralla hasbara hokee, että jos palestinalaiset halusivat pitää maansa, niin miksi eivät taistelleet vuonna -48, ja samassakin komentissa saattaa lukea myös, että palestiinalaiset hävisivät tuon vuoden 1948 sodan, jonka olivat itse aloittaneet. Minusta samaa sotaa ei voi sekä a) itse aloittaa ja sitten hävitä sekä b) olla sotimatta sitä lainkaan.

Eräs lukuisista ongelmista on myös se, mikä oikein on palestiinalainen. Hasbara on Al-Jazeeralla sitä mieltä, että palestiinalaisia ei ole olemassa ollenkaan, mikä ei estä hasbaaraa puhumasta palestiinalaisista. Hasbaran pitäisi vähän kuin vuoden 1948 sodankin kanssa päättää, että onko heidän mielestää palestiinalaisia olemassa vai ei ja elää sitten sen mukaan, mitä opettavat.

Juusolakaan ei osaa sanoa, milloin palestiinalainen identiteetti varsinaisesti syntyi, mutta esimerkiksi vaikkapa 1800-luvun tapahtumien yhteydessä ei voida vielä käyttää termiä palestiinalainen. Juusola puhuu arabi-identiteetistä, josta palestiinalaisidentiteetti olisi jossain vaiheessa irtautunut.

En ole varma, miten vahva tämä identiteetti loppujen lopuksi on. Arabit samaistuvat pikeminkin kyliinsä, sukuihinsa ja heimoihinsa, ja ehkä nykyisin erilaisiin järjestöihinsä, jotka näyttävät tuleen vastaamaan vanhoja klaaneja. Molemmat, niin heimot kuin nykyiset palestiinalaisjärjestöt tappelevat toisaan vastaan näkemättä mitään ns. kansakunnan tasoisia keksinäisiä etuja. Ja kyllähän palestiinalaisia keppihevosenaan käyttävät aika monelaiset tahot. On Hamasia, Fatahia/PLOta, toisistaan poikineita radikaaleja taistelujärjestöjä ja sitten vielä Hizbollah mukana sotkemassa. Näistä tehokkain taitaa olla Hizbollah, joka palestiinalaisten kiukuksi on shiialainen. Mahtaa varsinkin Hamasia tympiä joutua shiiojen avittamaksi, sillä Hamas on Muslimiveljeskunnan haaraosasto eli sunnalainen. Tosin Muslimiveljeskunta ei ole sunnalaissakaan valtioissa erityisen suosittu, päinvastoin, sillä se ajaa jonkinlaista yleissunnalaisutta eikä siten sovi sellaisille perinnöllistä, suvun sisäistä vallanperimystä edustaville wahhabilaisille kuten Saudi-Arabialle.

Pappen valossa näyttää vähän siltä kuin israelilaisia olisi alkanut kaduttaa, että valitsivat etnisen puhdistuksen kolonialisoimisen sijaan. Pappe kuuluu yhden valtion kannattajiin. Kolonialisoimisen edut ovat paljastuneet kibbutsielämän menetettyä viehätystään ja ruumiillinen työ suosiotaan. Juutalaiset eivät enää mielellään itse rakenna, vaikka mielellään rakennuttelevat, ja jos palestiinalaiset häipyvät täysin omaan valtioonsa, Israelin on pakko importeerata lisää vierastyöläisiä, ja siinä sitä sitten taas ollaan sen juutalaisvaltion kanssa. Ollaan ilmeisesti tulossa sille kannalle, että parempia tutut palestiinalaisduunarit kuin aivan vieraat ulkomaalaiset, vaikka tokihan Israeliin on jo nytkin virastyöläisiä tuotu. (22.5.2014)