Spirtismin taustaa

Kaartinen, Marjo. Spiritistinen istunto. Latvia 2020.

Spiritismi oli 1800-luvun jälkipuoliskolla osa laajempaa uutta esoteerista liikehdintää. Sen erityispiirre oli se, että sen piirissä naistenkin oli mahdollista saada johtava asema, mikä kristillisissä kirkoissa ei tullut kuuloonkaan.

Lisäksi se tarjosi mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun ja suhteiden solmimiseen oman yhteiskuntaluokan ulkopuolelle. Marjo Kaartinen kertoo kirjassaan Spiritistinen istunto Lontoossa työväenluokkaan syntyneestä Elizabeth Puttockista (1848–1919), sittemmin rouva Reedistä, jolla oli merimiehen tyttärenä kaukokaipuuta, mutta ei naisena oikein mahdollisuuksia sen toteuttamiseen. Kunnes tämä kalvakka, mutta lämmin, kaunissilmäinen ja eloisa nainen heittäytyi Madame d'Espérance'iksi ja vähensi ikäänsä alkupäästä seitsemän vuotta.

Spiritistisiä seanseja Elizabeth oli alkanut pitää jo rouva Reedina, mutta molempien vanhempiensa kuoltua lyhyen ajan sisällä vuonna 1874  – ja ilmeisesti hänen aviolittonsakin hajosi samoihin aikoihin – hän riuhtaisi itsensä ulkomaanmatkalle. Missä kaikkialla hän kävi, siitä on ristiriitaisia väittämiä, mutta ainakin hän kävi Pariisissa, Brysselissä ja Göteborgissa ennen ilmaantumistaan takaisin Brittein saarille noin kolmen vuoden kuluttua. Lähteäkseen pian liikkeelle taas.

Kaartinen kuvaa kirjassaan Madamen seanseja eli spiritistisiä istuntoja ja niiden aiheuttamia julkisia hämmennyksiä, huijauksien paljastumisia ja kipakkaa kritiikkiä. Mutta myös niihin osallistuneiden syvää vakuuttuneisuutta omin silmin näkemiensä ilmiöiden aitoudesta. Itseäni tässä kiinnostaa etenkin kaksi seikkaa. Ensinnäkin se, että seansseihin osallistujat olivat pääosin hyvin koulutettuja ja hyvissä yhteiskunnallisissa asemissa, joten väkisin pohtii, mikä sai heidät niin vakavasti innostumaan tästä uudesta hengellisyydestä. Spiritismiin kuului, että hengistä saatiin jonkinlaisia havaittavaia merkkejä, joita kristinuskon piirissä ei koskaan saatu? Näitä henkien ilmentymiseiä sitten tutkittiin erilaisin metodein. Toiseksi haaraksi spritismiä tosin kehittyi antispiritismi, jossa vastaavanlaisia ihmeellsiyyksiä konstruoitiin, mutta ilmoittaen suoralta kädeltä, että kyseessä oli loihtutaide eli silmänkääntötemppuilu.

Kaartinen itse arvelee kirjan lopussa, että spiritismi ja esoteerisuus merkitsi näille fin de sièclen sivistyneistön jäsenille takaisinlumoutumista, kun moderni maailma oli selittänyt pois kaiken vanhassa maailmassa koetun tuntemattoman lumon.

Toiseksi spritistisiin istuntoihin osallistuvalla yleisöllä ei olisi pitänyt olla mitään yhteiskunnallisen nousun tarvetta paitsi ehkä Vera Hjeltin tai Minna Canthin kaltaisille naisasia- ja bisnesnaisille uuden maailmanjärjestyksen vakiinnuttamisen mielessä. Mutta silmään kieltämättä pistää, että herratkin ovat usein liikkeellä rouviensa ja tyttäreinsä kanssa, joista varsinkin tyttäret saattavat olla hyvin aktiivisessa osassa, jollaista heille ei voitu olettaa saatavan kirkon piirissä.

Mutta meedioilla itsellään oli sosiaalisen nousun tarvetta ja ilmeistä lahjakkuutta, jonka harjoittamiselle ei ollut tarjolla muita kanavia. Nimittäin Elizabeth d'Espérance toimi spiritismin kautta saamansa ystävän Friesen omistaman, voita Pohjoismaista Englantiin vievän firman, prokuristina. Hän kävi tämän Göteborgissa sijainneen tukkukaupan laajetessa perustamassa haarakonttorin Suomeenkin, Vaasaan vuonna 1889, missä tehtävässä Elizabeth viipyi kaupungissa puolisen vuotta. Kun Madame on kokenut itsensä väsyneeksi meedion toimensa kriisiytyessä, hän on käynyt lepäämässä ystävänsä paronitar Zeidlitzin suojeluksessa, ja koska hänellä on myös kuvataiteellisa ambitioita, hän on käynyt maalaamassa Etelä-Saksassa ja Sveitsissä Montreuxissa. Kaikkialta Madame piti yhteyttä spritismin enemmän tai vähemmän tieteellisiin tutkijoihin vastaillen kysymyksiin etenkin venäläiselle harrastelijatutkijalle Aksakoville.

Kuoleman Madame kohtasi Tansakassa, mistä oli kotoisin toinen Kaartisen kuvaama hahmo, vastapuolta edustava eli antispritiristi Faustinus. Yhteistä tällä oli Elizabethin kanssa ainakin se, että hänkin vähän sepitteli elämäkertaansa. Kaartinen mainitsee Faustinuksen taustasta, että tämän äiti oli kuulunut katolis-apostoliseen herätysliikkeeseen, mutta harmikseni hän ei kerro tästä herätysliikkestä mitään enempää kuin että liike "noudattaa pitkälti katolisen kirkon oppeja, joten on luonnollista, että Petersenien lapsi sai nimensä katolisen pyhimyskalenterin mukaan. Se kertoo, että Faustinuksen syntymäpäivä, 15. helmikuuta, on varhaiskristillisen marttyyrin Faustinuksen juhlapäivä".

Faustinus ei kylläkään ollut täysin kielteisellä kannalla henkimaailmaan nähden, hänkään. Hän ei henkiin uskonut, mutta oli sitä mieltä, että maailmassa on selittämättömiä ilmiöitä, joskin hän arveli, että me vain emme tiedä totuutta niistä.

Kaartinen toteaa jo Elizabeth d'Espérancen kohdalla, että tämän näytöksiin liittyi joskus eroottisiakin juonteita. Faustinus puolestaan oli varsinainen naistenmies, joskin Kaartisen mukaan hän vaikuttaa onnistuneen valikoimaan naisensa niin, että nämä pärjäsivät hänelle hyvinkin. Näistä melkein kaikki (tai kaikki ensimmäistä ja ilmeisesti ainoaa aviovaimoa ehkä lukuunottamatta) olivat kielitaitoisia, toimeliaita ja itsenäisiä, uuden ajan naisia, siis.

Aiheeltaan mielenkiintoinen kirja, jota rasittaa laahaava kirjoitustyyli. (5.4.2021)