Persia, verinen satumaa

Abdolah, Kader. Talo moskeijan vieressä. Juva 2011.

Maristo, Joonas. Persia. Matkasanakirja ja kulttuuriopas. Tallinna 2017.

Kun takavuosina katsoin Jafar Tanahin elokuvaa Taxi Teheran, ajattelin, että onpas hassun hauskasti kärjistetty sitä, miten ihmiset osoittautuvat aivan toisenlaisiksi kuin odottaa, ja silti pidetty mukana elämän tragiikka. Katsoin elokuvan siinä melko pian veljeni yllättävän vaikeuksien paljastumisen ja itsemurhan jälkeen, ja koin Tanahin elokuvan tragikomediana Mustista Joutsenista. Olin itse juuri kohdannut veljeni tapauksessa jättimäisen, kirkuvan Mustan Joutsenen, jotain mikä ei kertakaikkiaan ollut ennustettavissa.

Nyt luin Kader Abdolahin romaanin Talo moskeijan vieressä, ja kävi ilmi, että Jafar ei ehkä sittenkään ollut mitenkään vitsaillut maanmiehillään vaan ilmeisesti iranilaiset tosiaan ovat sellaisia kuin Tanahkin kuvasi. Agha Džan, romaanin nimessä mainitun talon isäntä, joutuu kerran toisensa jälkeen kokemaan, miten hänen läheisensä meikäläisestä näkökulmasta katsoen pettävät hänet, mutta jotenkin hän ei itse tunnu ollenkaan kokevan niin. Ihmiset vain osoittautuvat aivan erilaisiksi kuin hän on luullut eikä hän vaikuta olevan siitä moksiskaan. Ja ihmiset valitsevat hänen lähipiirissään mitä odottamattomimpia kohtaloita itselleen, aivan itse itselleen, muslimimaassa, jossa kaiken pitäisi stereotyyppisen käsityksen mukaan olla niin hallituksen, suvun tai klaanin kontrolloimaa kuin ikinä.

Lisäksi ihmiset valehtelevat todella luontevasti – aivan kuin Tanahin elokuvassa! Romaanin taloon liittyi aina vuoden 1979 vallankumoukseen asti kiinteästi moskeija, joka on jopa kaupungin pää- eli perjantaimoskeija ja jossa on aina eli vuosisatoja ollut imaamina joku suvun jäsen. Kun vuosien odotuksen jälkeen imaamiksi vihdoin saadaan kirjan alun imaamin poika Ahmad, vallan Qomissa opiskellut, käy ilmi, että Ahmad on koulutettu tässä uskonnollisen oppineisuuden kuuluisassa keskuksessa ennen kaikkea naipoksi ja narkomaaniksi. Agha Džan hädin tuskin yllättyy tästä. Salainen poliisi valokuvaa Ahmadin, perjantaimoskeijan imaamin, polttamassa ooppiumia kahden prostituoidun välissä. Salainen poliisi kiristää kuvilla Ahmadin kätyrikseen. Agha Džankin tekee salaisen pollisin kanssa oman sopimuksensa. Mutta sitten ajat kovenevat, ja vallankumoukselliset pidättävät Ahmedin niin huumeiden ja prostituoitujen käyttämisestä kuin myös entisen salaisen poliisin kanssa tekemästään yhteistyöstä. Kun Ahmad revitään tuomiolle aivan ilmiselvästä vasikoimisesta, hän ei tunnusta vaan valehtelee keskellä kaikkia vieroitusoireitaan, ettei muka ollut tehnyt yhteistyötä. Oppiumin ja prostituoidut hän kyllä tunnustaa – kuulemma puolet Iranin imaameista polttaa ooppiumia eikä huorien kanssakaan ilmeisesti ollut toisin. Agha Džan on kauhuissaan tuomiosta. Mutta ei ooppiumin poltosta, huorissakäymisestä ja yhteistyöstä salaisen poliisin kanssa. Moskeijan maineen menetys häntä yllä vähän harmittaa, mutta sekin yllättävän vähän. Kaikka kuin Tanahin elokuvastai!

Agha Džanin taloudessa asuu myös kirjan alkupuolesta kuolevan imaamin vaimo, Ahmadin äiti, siis. Tämä on joutunut kokemaan, kuinka hänen ensimmäinen poikansa hukkui pienenä sisäpihan altaaseen. Hän itse syyttää sitä itseään, mutta kukaan muu ei syytä häntä, mutta yhtä kaikki, hän vaeltelee pitkään zombina pitkin huushollia. Jossain vaihessa tämä hiirulainen omaksuu tarinankertojan roolin, hän osoittautuu jopa hyväksi siinä, mutta vielä suurempi ylläri on luvassa: nimittäin hänestä tulee uskonnollinen radikaali ja vallankumousta seuranneen siveyspoliisin naisosaston pomo, joka paitsi partioi kadulla, myös kuulustelee naisia, jotka ovat rikkoneet uusia siveyssääntöjä vastaan esim. pukeutumisessa. Yhtenä päivänä hänet sitten löydetään suolajärven partaalta kaulassaan muovitaskulla suojattu lappu, jonka mukaan hänet oli tapettu rangaistukseksi siitä, että tämä hiirulaistäti oli pakottanut kuulusteltavinaan olleet, vääränlaisesta huivin käytöstä kuolemaan tuomitut naimattomat tytöt makaamaan islamisten kanssa ennen teloitustaan.

Kaikki, toisaankin kaikki, paitsi ehkä Agha Džan ja tämän oma vaimo, toimivat aivan vastoin kaikkia odotuksia. Jopa tämän kirjan loppua kohti asemaansa menettävän merkkihenkilön, moskeijan ja basaarin johtajan, omat tyttäret lähtevät Teheraniin ja menevät siellä omia aikojaan ja turhia ilmoittelematta naimisiin.

No, sitten olot rauhoittuvat. Ihmiset antavat anteeksit toisilleen jne.

Mutta, mutta…Esimerkiksi siveyspoliisi jää, ja Joonas Maristo kertoo teoksessaan Persia – matkasanakirja ja kulttuuriopas, että se on olemassa edelleen, vaikkei toimi järin pontevasti. Erilaisia sääntöjä sukupuolien erottamisessa pyritään noudattamaan, mutta jos se ei arjessa onnistu helposti, nämä säännöt vain sivuutetaan ja sillä siisti.

Maristo selittää myös erityistä iranilaista etikettiä, ta'aroofia, jonka mukaan ihmisten kuuluu käyttäytyä tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla, vaikka heidän vaikuttimillaan tai aikomuksllaan ei olisi mitään tekeemistä tämän säännöissä määrätyn käyttäytymisen kanssa. Pintapuolisimmillaan tämä merkitsee vaikkapa, että joku kutsuu toisen kotiinsa teelle, vaikka kutsua ei ole tarkoitettu tosissaan otettavaksi eikä sinne kotiin pidä siis missään nimessä lähteä survoutumaan. Vastaavasti jos on hotellissa pyytänyt toista tyynyä ja se luvataan järjestää, sitä tyynyä ei kannata tyhjän päiten odotella. On nääs ta'aroofin mukaan kohteliasta luvata tyyny, jos joku sitä pyytää, mutta on aivan eria asia ruveta toimimaan tämän kohteliaisuusnormin mukaan tekojen tasolla. Ilmeisesti ta'aroof on juuri syy siihen, että ihmiset osoittautuvat iranilaisssa elokuvissa ja romaaneissa niin epäjohdonmukaisiksi meikäläisittäin katsottuna ja miksi on niin yllättäävää, että elokuvien ja romaaneiden vastapuoli ei ylläty tästä, ei sitten vähääkään, vaikka meikäläisittäin kyse on silkasta petollisuudesta.

Maristo selittää lyhyesti ja sanottakoon nyt länsimaisesti Iranin vuoden 1979 vallankumousta ja mikä siihen johti. Abdolah kertoo samasta aiheesta mutta tavalla, jota ei uskoisi samaksi. Maristo esimerkiksi korostaa, miten šaahi sai aikaan maareformin, josta 2,6 miljoonaa perhettä hyötyi.

Abdolah ei manitse koko asiaa, mutta toistaa moneen otteeseen henkilöidensä suulla, että šaahi päästi maahan amerikkalaisen kulttuurin elokuvineen, päivineen, ja että iranilaiset olisivat omasta mielestään pärjänneet omalla kulttuurillaan. Ennen kaikkea Abdolah hokee hokemasta päästyään, että myös se oma alkuperäinen kulttuuri oli läpimätää huorissa käyvine narkomaani-imaameineen, joita koulutettiin mukamas niin hienostuneessa Qomissa. Uudistuksia kyllä kaivataan, ja itse Agan Džankin on hyvillään, kun heidän moskeijassaan aletaan pitää vähän palavampia saarnoja. Uudenlaisia. Jotain uutta piti siis saada, sitä kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä, kunhan se vain ei ollut amerikkalaista ja edustanut kulttuurista hegemonian himoa.

 

Ja kas, näitä uusia saarnoja tulee pitämään perjaimoskeijaan Galgal väliaikaisena imaamina, kun vanha imaami on kuollut ja Ahmad on vielä opiskelemassa.

Tähänkin saadaan pettyä, tai pikemminkin siitä saadaan yllättyä, iranilaisethan eivät näytä pettyvän, kun asiat eivät suju niin kuin on oletettu. Galgalista nimittäin sukeutuu vallankumouksen kuolemantuomari, joka katselee tyynesti, kun ihmisiä, joiden kanssa hän ennen asui samassa talossa, tapetaan hänen määräyksestään. Ja sitten seuraa taas yllätys: nimittäin vakiinnutettuaan valtansa Iranin uusi hallinto on ongelmissa näiden veren makuun tottuneiden vallankumousvirkamiestensä kanssa. Tehtävänsä vallankumouksen kriisivuosina tehtyään nämä piti toimittaa pois maasta, sillä he eivät yksinkertaisesti soveltuneet rauhan aikaan. Niinpä hallitus lähettää Galgalin – uskonoppineeksi Afganistaniin!

Tämä oli mielenkiintoinen tieto tai ehkä vain fiktiivinen vihjaus, mistä minä tiedän, mutta minun on ollut tavattoman vaikea käsittää, miten niin takapajuisessa paikassa kuin Afganitanissa oltaisiin saatu organisoiduksi sellainen liike kuin Taliban omin voimin. Hevosmiesten tietotoimiston käsitys asiasta on, että talibanit koulutettiin madrasoissa, mutta mistä niihin yhtäkkiä oli tullut opettajia, jotka tällaiseen kouluttivat?

Toisen yleisen käsityksen mukaan Taliban olisi syntynyt nimenomaan mujahedineistä. Sen minä kyllä olin tiennyt, että Iranin vallankumouksellisilla oli kilpailijoinaan paitsi neuvostoliittolaisten tukemat vasemmistolaisensa myös mujahedinit, amerikkalaisuutta ja šaahia vastustavat ääriuskonnolliset taistelijat. Maristo ei juurikaan tee eroa (s.212) mujahedinien ja khomeinilaisten välillä vaan Mariston tekstistä saa ehkä jopa sellaisen käsityksen kuin nämä olisivat suurin piirtein sama asia – tietenkin pitää ymmärtää, että Mariston teksti aiheesta on todella lyhyt eikä hänen ole ollut mahdollista korostaa joka mutkaa. Abdolahin mukaan mujahedinien ero oli khomeinilaisiin oli dramaattinen. Ryhmät edustivat verisesti kilpailevia uskontulkintoja; Abdolahin romaanissa Talo moskeijan vieressä mujahedinit suorittavat melkoisia operaatioita soluttauduttuaan khomeinilaiseen hallintoon. Mutta Galgal ei ollut mujahedin vaan khomeinilainen.

Minun on ollut vaikea löytää oppimateriaalia farsin kieleen, mutta nyt on siis löytynyt jotain, eli tämä Mariston kirja. Tämän kielioppiosa on aika suppea. Mariston kannattaisi ehkä tarkastaa sivulla 292 ra-partikkelin käyttöä esitelevät toiseksi ja kolmanneksi ylin esimerkki. Kyseistä partikkelia nimittäin ei ole lauseiden translitteroinneissa, vaikka se on arabialaisella/persialaisella aakkostolla olevassa tekstissä. Herää siis kysymys, onko joku sääntö, jota Maristo ei kerro, jonka mukaan ra-partikkeli jätetään joissain tapauksissa ääntämättä, vaikka se kirjoitettaessa merkitään näkyviin. (26.6.2017)