Graniittimies

Kähkönen, Sirpa. Graniittimies. Keuruu 2014.

Olen jo aiemmin todennut, että suhdettani Sirpa Kähkösen kirjoihin on 'pilannut' se periaatteellinen seikka, etten lue muotikirjoja, sillä katson, että ne kirjat eivät tarvitse minua vaan ovat luettuja ilman minuakin. Ja minä haluan olla tarpeellinen. Aiemmin olin lukenut Kähköseltä vain pikkuisen kirjan Kuopion taivaan alla, sillä se sisälsi mielenkiintoisia juttuja kotikaupunkini paikallishistoriasta.

Graniittimiehen lukemiseen ryhdyin paitsi siksi, että olin saanut sen lahjaksi, myös siksi, että tässä kirjassa kuuleman mukaan liitettiin savolainen komminismi neuvotoliittolaiseen valtavirtaan. Kähkönen on vastustanut Tuomo Keskisarjan käsitystä, jonka mukaan kuopiolaisessa kommunismissa oli kyse yrityksestä yhdistää sosialismi ja alkoholismi - Kähkösen mukaan kuopioliset kommunistit eivät olleet resupekkoja, jollaisina Keskisarja heidät esittää.

Odotukseni Kähkösen kielen suhteen eivät edellisen lukukokemuksen jälkeen olleet korkeat, ja teksti niin sanoakseni vastasi aiempia odotuksia. Kähkönen tuo mieleen Kafkan novellin laulajatar Josefinesta, jonka kansansuosion salaisuus on se, että hän ei laula paremmin kuin kansa. Oletan jotenkin, että kirjoja lukeva 'suuri yleisö' - joka ei kuulema ole enää kovin suuri - haluasi itse kirjoittaa juuri niin kuin Kähkönen eli ei liian hyvin. Rumemmin sanottuna Kähköseltä puuttuu minun mielestäni kaunokirjallista lahjakkuutta. Tiedän, että on epämuodikasta vaatia taiteellista lahjakkutta yhteiskunnassa, jossa taiteellisiakin tuotoksia arvioidaan määrällisinä ja usein jopa ulkotaiteellisina suorituksina. Muistan takavuosina keskustelun, joka syntyi siitä, kun Arja Tiainen suuttui, kun hän ei saanut apurahaa, vaikka hän oli kirjoittanut niin monta kirjaa ja lisäksi hänellä oli taloudellisia vaikeuksia.

A vot. Tässä kirjassa siis kerrotaan Klarasta ja Iljasta, jotka hiihtävät Suomesta Pietariin sosialismia rakentamaan. Tämä tapahtuu vuonna 1922. Perillä oikeastaan mikään ei ollut niin kuin oletettiin, ja eräs ylläri suomalaisille proletaareille tuli olemaan venäläinen avantgardekulttuuri.

Tästä avantgarden taiteesta Kähkönen selviää vähän huononpuoleisesti. Tietenkin voidaan ajatella, että vuonna 1922 se ei enää ollut täysissä voimissaan, ja siksi voidaan antaa Kähkösellekin anteeksi, että kuvaus on voimatonta. Tästä ei siis tässä kirjassa ole puhetta, mutta yksi jos toinenkin läntisemmille metsästysmaille muuttanut taiteilija oli palannut Venäjälle, osa jo ennen vallankumoustakin eli ennen ensimmäistä maailman sotaa. He olivat siis jo paikalla, kun uudelle yhteiskunnalle ruvettiin konstruoimaan uutta taidetta, ja he ryhtyivät asiaan palavin sieluin, olihan kyseessä maailmanhistoriallisesti merkittävä tilaisuus: ensimmaistä kertaa maailmassa ryhtymällä ryhdyttiin organisoidusti suunnittelemaan uutta taidetta uudelle yhteiskunnalle. Nämä muutamat vuodet heti vallankumouksen jälkeen kuulunevatkin taiteen historian merkittävimpiin yksittäisiin helposti vuosina rajattaviin ajanjaksoihin. Tähän uuden taiteen intomieliseen rakennukseen paluumuuttajina osallistuneita taiteilijoita olivat vaikkapa nyt Wassily Kandinsky ja Marc Chagall, ja kumpikin kuului myös ensimmäisiin, jotka sieltä sitten lopullisesti tulivat poistumaan - itse asaissa samana vuonna kun Kähkösen Klara ja Ilja sinne menevät eli 1922.

Eli Kähkösen kirjan alkuajankohtaan mennessä mennessä ns. korkeataiteen parhaimmat edustajat olivat jo käsittäneet, että se vallankumous ei ollut heidän vallnkumouksensa. Uuden maailman uuden taiteen rakentaminen ei suinkaan loppunut varsinkaan Kandinskyn kohdalla Neuvostovenäjältä lähtöön vaan hän putosi kuin reikään Weimarin Bauhausiin, missä vaikutti jo siihen mennessä hänen vanha kaverinsa Münchenin ajoilta eli Paul Klee. Kandinskya pidetäänkin tätä nykyä abstraktin taiteen isänä. Eli venäläinen avantgarede ei ollut palkkää sirkusrappiota eikä se jäänyt Neuvostovenäjälle. Jos Kähkönen on arvostellut Keskisarjaa siitä, että tämä pitää kuopioloaisia kommunisteja resupekkoina, niin minä arvostelen Kähköstä siitä, että hän pitää venäläisiä avangardetaiteilijoita pelkkinä sirkuspelleinä ja luusereina.

Korkaeataiteen kannalta Neuvostovenäjälle siis toki olivat vuoden 1922 jälkeen jääneet vain jämät, ja näitä jämiä edustaa Kähkösen kirjan Galkin. Kirjassa kuvataan Galkinin piirroksia, jotka eivät kuulosta avantgardelta vaan realistisuudessaan pikemminkin Vaeltajien tuotoksilta (Vaeltajat oli 1800-luvun lopun venäläinen taiteilijaryhmä, johon kuului esim. Ilja Repin). Galkin toisaalta tekee myös futuristisia projekteja. Hän ja Klara nimittäin työskentelevät katulasten parissa ja tarjoavat näille päiväsaikaan taiteellista puuhaa Ilon sepät-ryhmässä. Kirjassa kuvataan sähköistämisen kunniaksi pidettyä marssia, johon Galkin varusti Ilon seppien pojat sangen futuristisella rekvisiitalla. Tämä olikin melko ehdalta kuulostava kohta. Mutta graafinen suunnittelu eli käyttötaide - toisin kuin siis korkeataide - oli Neuvotovenäjällä korkeassa kurssissa vielä ja etenkin jälkeen vuoden 1922. Tätä Kähkönen yrittää kuvata, mutta mielestäni aika heikosti. Galkin, Ilja ja näiden messenaatti perustavat litopainon ja saavat aikaan kirjan, joka palkitaan Leibzigin kirjamessuilla. Mutta Kähkönen kuvaa kirjaa niin, että syntyy kuva jotenkin vanhakantaisesta tuotoksesta. Tämä ei oikeastaan ollut ajan henki, tai ei ainakaan parhaimmillaan. Nimittäin vaikka korkeataiteen edustajat olivat lähteneet suuremman työskentelyvapauden perään jo hyvissä ajoin, graafisen suunnitelun puolella näin ei ollut käynyt, vaan paikalla oli vielä runsaasti huippunimiä kuten Gustav Klutsis ja Sternbergin veljekset, eivätkä näiden tekeleet muistuta sitä, mitä Kähkönen kuvaa Galkinin ja Iljan kirjana. Eikä pidä unohtaa El Lissitzkyä, joka oli niitä harvoja, jotka palasivat Neuvostovenäjälle. Tämä tapahtui vuonaan 1926, ja hän tuli tekemään mahtavaa graafista suunnittelua, etenkin näyttelysuunnittelua,  konstruktivismin hengessä, tämän taidesuunnan, joka on Venäjän vallankumoksen pysyvä lahja maailmalle. Esimerkiksi Lissitzky teki lehteä nimeltä USSR in Construction, joka on todella kaukana siitä, mitä Kähkönen kuvaa Galkinin ja kumppaneiden kirjana, joka muka olisi voittanu jonkun palkinnon 20-luvulla Leibzigissa.

Klara on vähän läppäsilämäinen ja hän elää eräänlaisesta kommunismin lapsenuskossa. Vaikka hänen nimensä tarkittaa kirkasta. Hänellä on omat kosketuskohtansa uudenlaiseen sukupuolielämään, mutta noin ylimalkaan hän on onnellisen tietämätön tovereiden paheellisemmasta puolesta. Klaran vastapari on Tom, jonka patronyymi on Velikanovits. Hän on Klaralle ikään kuin veli. Paitsi että yrittää vikitellä Klaran Iljalta juuri sillä perusteella, että hän on Klaran kanssa samanlaisempi kuin Ilja.

Tom on kirjan alussa töissä sirkuksessa ihmispyramidin jalustana, ja häneen on rakastunut sirkustirehtöörin nuori tytär. Tomilla on Klaran ihanteet, mutta hän näkee selvemmin ihmisten nurjan puolen. Tom inhoaa tirehtöörintytär Shuraa erittäin, erittäin syvästi. Klara sen sijaan näkee Shuran vain söpönä tyttösenä, mutta vaikkapa Klaran ystävätär Jelena joutuu löytämään Shuran yhtenä niistä kolmesta henkilöstä, joiden kanssa Jelena veittää hääyötään samassa sängyssä.

Tom joutuu sirkuksessa onnettomuuteen, ja hän jättää sirkuksen. Monet ihmettelevät tätä, sillä päätös oli jyrkkä verrattuna vamman laatuun ja semminkin kun hän oli saanut alulle uransa klovnina, missä hänellä oli parina vallan sirkustirehtööri itse Massimo Rastrelli -nimisenä hahmona. Kuinka ollakaan, Pietarin arkkitehtuurin pani alulle Pietari Suuren tilauksesta eräs Rastrelli, nimittäin Francesco Rastrelli.

Klara ymmärtää vallankumouksen ikään kuin vain paranettuna versiona vanhasta maailmasta. Hänen patronyminään on jostain syystä Viktorovna, vaikka hän tulee häviämään. Hän on sydämeltään heikko. Hän on joutunut luopumaan katulapsityöstäkin, koska ei jaksanut, ja lapset syyttivät häntä, sillä olihan käynyt ilmi, ettei Klaraankaan voinut luottaa. Ja heikkoon sydämeensä Klara kuoleekin juuri, kun Stalinin puhdistukset alkavat 1932. Kuolinvuoteellaan hän jakelee läheisilleen lahjoja, vanhanaikaisia koruompeluksia.

 

Katulapsien koruompeluksina ovat vain tatuoinnit heidän käsivarsissaan, eli sana Piter. Pietari on ollut heidän kärsimyksensä, mutta kun heillä ei ole mutta rakastettavaa kuin tämä kärsimystensä kaupunkin.

Tom sitä vastoin on lähtenyt jatkamaan vallankumousta siihen suuntaan, johon alkujaan uskoi, mutta järeämmillä menetelmillä. Hän on nähnyt, että vaikka vallankumous kenties on muodollisesti tapahtunut, maailmaan ovat jääneet rypemään Shura ja hänen kaltaisensa ehkä herttaiset tyypit, mutta yhtä kaikki ihmiset, joille elämä on sirkusta ja joilla ei ole pienintäkään aikomusta uhrata huvituksiaan kurjaliston aseman parantamiseksi.

Klaran tehdessä kuolemaa maalla perheensä ja ystaviensä keskuudessa paikalle ilmaantuu vielä Tom. Hän ei ole tervetullut. Tom käy tapaamassa Shuran isää, sirkustirehtööriä, joka käskee Tomin korjata viimein tavaransa nurkistaan. Tom ottaa vanhan matkalaukun, jossa on pienillä keloilla avantgardistinen elokuva. Sen hän ja Galkin tekivät aikoinaan sirkustirehtöörin avustamina. Tom lähtee laahustamaan asemalle, mutta näkee matkalla, että Klaran perhe ja muu seurue polttavat raskauttavia papereitaan vanhassa tynnyrissä. Tom vie samaan tynnyriin palamaan filminauhat.

Tästä syntyy sellainen kuva, että venäläinen avantgarde olisi loppunut kuin seinään samalla kun alkoivat Stalinin puhdistukset, ja niin minäkin luulin siihen asti, kun viime kesänä ostin Pietarista kirjan, joka esittelee Stalinin ajan valokuvin kuvitetuttuja kirjoja. Valokuva oli tullut graafiseen suunnitteluun oikeastaan nimenomaan Neuvostovenäjällä, kun Klutsis otti sen käyttöön ensin fotomontaasin muodossa. Ja nämä osatamani teoksen esittelemät 30-luvun kirjat sisältävät mahtavaa taittoa ja valokuvan käyttöä typografiaan integroituna kerrassaan upealla tavalla joka ei jää jälkeen saman ajan saksalaisesta vähääkään. Valitettavasti en osaa venäjää, mutta tokihan minä vuosiluvut tunnistan. 40-luvun lähestyessä tyyli alkaa selvästi rappeutua.

Elokuva, jonka Tom polttaa tynnyrissä samalla kun siinä palaa Galkinin voittoisat Pietari-kuvitukset, oli nimeltään Graniittimies, ja se kertoi Pietarin kivisistä karyatideista, etenkin yhdesta, joka heräsi eloon ja rupesi pelastajaksi. Polttaessan elokuvan Tom on päättänyt tuhota Pietarin sen osan, joka ei suostunut luopumaan rappioporvarillista iloistaan vallankumouksen hyväksi, vaikka hän oli kärsivällisesti sitä odottanut ja jopa odottaessaan osallistunut sen mieliksi sen sirkushuvien tuottamiseen.

Tom esitetään koko ajan vastenmielisempänä ja vastenmielisempänä. Suorastaan ystäviensä pettäjänä. Lopussa Tom on Stalinin pyöveli, ja apunaan hänellä ovat Klaran hylkäämät katupojat. Pietarin sirkushuviosasto tuhotaan. Tom teloittaa sirkustirehtöörin, jonka nimeksi ilmoitetaan Rastrelli, Massimo. Pietaria jäävät edustamaan Tom-graniittimiehen apurit, entiset katujen kasvatit Piter-tatuoinnit käsivarissaan.

Faktaosasto tässä on mitä ilmeisimmin kohdallaan, mutta kun kirjan taiteelliset ansiot ovat melko vähäiset, alkaa ehkä kysellä tarpeettomastikin sitä, missä faktojen ja fiktion raja mahtaa kulkea. Esimerkiksi kirjassa kerrotaan suomalaisten Valistustalon sijaitsevan Sheremetjevin palatsissa, ja aloin aprikoida, että sijaitsiko varmasti -   siinä pytingissähän faktojen maailmassa majaili minun aiempien tietojeni mukaan mm. Anna Ahmatova, mutta suomalaisten Valistustalosta en ole aiemmin kuullut mitään. Sen sijaan minulle ei ole ikinä juolahtanut mieleen pohtia, mahtaako Moskovassa tosiasiassa olla mitään Patriakan lampia niin kuin väitetään Bulgakovin teoksessa Saatana saapuu Moskovaan - kun tekstin painopiste on taiteellisessa ilmaisussa, tällaiset seikat eivät saa mitään merkitystä.

Mutta jotain hyvääkin tässä kirjassa kyllä oli, ja se on se, että tästä ei käy tarkasti ilmi, millä puolella kirjailija itse loppujen lopuksi on. En juurikaan lue romaaneja, sillä luokittelen ne lastenkirjallisuudeksi esimerkiksi siksi, että niissä kirjailija pyrkii usein sangen selvästi ohjailemaan lukijan moraalisia valintoja ja pakottamaan lukijan valitsemaan oman, ts. kirjailijan, puolen. Aikuisten todellisuudessahan hyvän ja pahan erottaminen on vaikeaa, usein suorastaan mahdotonta, eikä 'oikea' ole välttämättä kenekään puoli. Ja niin on tässäkin kirjassa. (5.12.2014)