Sattuma, hallittavissa vai ei?

Kaikkea sattuu. Hetemäki, Ilari &

Raento Pauliina & Sariola, Hannu & Seppä, Tuomas (toim.) Tallinna 2015.

Ilari Hetemäen, Pauliina Raennon, Hannu Sariolan ja Tuomas Sepän toimittama teos Kaikkea sattuu kuuluun Tieteen päivien julkaisuihin, joista edellisestä, Jaakko Hämeen-Anttilan ja kumppaneiden toimittamsata kirjasta Kaikki syntyy kriisistä olen myös kirjoittanut tänne blogilleni.

Tämä nyt käsilä oleva teos ei ole minun kannaltani aivan yhtä kiinostava kun oli tuo edellinen saman sarjan julkaisu, mutta kyllä minä tämänkin innostuneena kannesta kanteen luin, vaikka joissain tapauksissa tuntui, että yhteys kirjan aiheeseen, sattumaan, oli hararahko.

Jo melko alussa kiinnostuin jopa Tapio Markkasen artikkelista Sattuman lyhyt askel avaruuteen, vaikken ymmärrä tähtitieteestä tuo taivaallista, sillä siinä on numeroita. Markkanen kertoi mm. siitä, miten ihminen on niin jästipäisesti tarratutunut siihen, että kaiken maailmassa pitää olla säännöllistä ja ennustettavaa. Tähtitieteessä tämä on jo sisäänrakennettuna sanaan kosmologia, sillä kreikan sana kosmos tarkoittaa kauniisti, oikein ja hyvin järjestettyä maailmaa ja kosmologia siten pyrkimysta tämän kauniin, oikein ja hyvin järjestetyn maailman tuntemiseen. Kauniin, oikean ja hyvän vastkohta on sitten kaaos. Oman tieteenlajinsa sisältä Markkanen vilkuttaa silmää kosmetologeille, joiden toiminnanlaji on pyrkimystä kaunistamiseen. Lähtökohtaisesta oletuksesta maailman järjestelmällisyydestä sitten seuraa, että jos jossain kohden on järjestyksessä jotain, mikä ei vastaa ideaalia, tämä poikkeus ideaalista sitten vetää puoleensa suuresti inhmillistä huomiota. Kuten Keplerin kohdalla se, että kun hän oli mittaillut planeettojen etäisyyksiä Aurigosta, etäisyydet noudattivat systeemiä, paitsi Marsin ja Jupiterin väli, joko oli poikkeuksellisen leveä.

Ennen pitkää tuolta poikkeusalueelta alettiinkin löytää ns. pikkuplaneettoja. Ja kiinnostavaa tässä on se Markkasen toteamus, että vaikka pikkuplaneetat, etenkin Ceres, löytyivät sattumalta ja niitä löytyy edelleen, niiden löytymistä on suunnannut halu löytää ne vissistä paikasta, aukosta, joka on ikään kuin rikkomus säännällisessä lukusarjassa. Pikkuplnettoja nimittäin on löytynyt muualtakin, mutta etenkin tuolta alueelta, jolle huomiota on eniten kiinnitetty.

Pääosin kirjassa puhutaan sattumasta siitä näkökulmasta, miten negatiivisia sattumia voitaisiin hallita tai ennakoida tai niihin varautua, ja paljon on puhetta esim. vakuuttamisesta. Mutta sehän tylsää kuin mikä, toisin kun parisuhteet. Viimemainituista kirjoittaa Anna Rotkirch otsikolla Jollei minulla olisi sinua, olisin armaan joku toinen. Pointti on lähinnä se, että ihminen muodostaa oman identiteettinsä muiden kautta ellei suorastaan vältyksellä, ja esimerkiksi parinvalintaan ympäristö on ollut kovinkin halukas vaikuttamaan esim. yhtieskunnissa, joissa avioliitot ovat järjestettyjä. Ja perhe jos mikä muokkaa ihmisen, hitaan jälkeläisten kasvun ja pitkien parisuhteiden lajin, identiteettiä.

Rotkirch ihmetelee, miksi jotkut lajit ovat yksiavioisia ja ihminenkin pitää tätä tilannetta ideaalina edelleenkin, vaikka yhteiskunnastamme ovat kehityksen myötä poistuneet siihen pakottavat rakenteet. Rotkirch kertookin psykologi ja evoluutiotutkija Robert Dunbarin tutkimuksesta, jossa oltiin todettu, että 'yksiavioisilla' eläimillä on suuremmat aivot kuin 'moniavioisilla'. Oltiin odotettu, että olisi päinvastoin, sillä luulisi monen kumpanin kanssa pärjäämisessä olevan enemmän askaretta aivoille.  Pitkät parisuhteet ovat kuitenkin suurempi haaste aivoille, sillä tällaiset suhteet vaativat suunnitelmallisuutta, johdonmukaisuutta, toisen ymmärtämistä ja yhteistyötaitoja. Ja ne myös vähentävät sattumia ja sitä ajan ja energain kulutusta, jota niihin sopeutuminen vaatisi.

Tuonnempana Jorma Silpilä kirjoittaa artikkelissa Elämän arvaamattomuus erilaisista mekanismeista, jolla ihmisyhteisöt vähentävät sattumanvaraisuutta keskuudessaan. Yksi on vahva yhteisöllisyys, ei pelkästään merkityksessä sosiaalinen kontrolli vaan sattuman vähentäminen yksilön elämänkaaressa, etenkin sen varhaisissa vaiheissa. Kerrottuaan Israelin kibbutsien perhejärjestelmästä, jossa lasten kehitysmahdollisuudet pyrittiin yhdenmukaistamaan kasvattamalla nämä erillään vanhemistaan erityisissä lasten talossa, hän toteaa tällaisen todellakin vähentävä sattumanvaraisuutta inhimillisissä kohtaloissa, mutta vahva solidaarisuus ei välttämättä ole kaikkien etu ja muistuttaa, että suuri osa ihmisistä ei henkilökohtaisesti kaipaa syvälle menevää yhteisöllisyyttä. Muistanpa, kun takavuosina, olisiko ollut kymmenen vuotta sitten, yhteisölisyys oli hirvittävässä muodissa, ja ainoa, joka vastusti yhteisöllisyyden lisäämistä oli minun lisäksieni Terho Pursiainen. Tämä ei estä minua ajattelemasta myös, että Israelin kibbutseiden lastenkasvatusmentelmässä saattaa olla omat hyvätkin puolensa nimeomaan tuon varhaisen eriarvoistumisen estämisessä.

Sattuman välttely on paikoin synonyymi ennustamiselle, ja yhteiskunnalisia sattumia on puritty ennakoimaan esim. väestönlaskennoilla ja niiden pohjalta tehdyilla ennusteilla. Aiemmin niitä laativat lähinnä valtiovallat. Mutta kaikessa voi mennä myös överiksi. Tilastojen käyttöä rajoittaa tätä nykyä tällaisen tiedon huikea kasvu, tuottajien määrän lisääntyminen samoin kuin tuottamisen tapojenkin lisääntyminen, mikä merkitsee, että inhimilisesti katsoen ei ole enää mahdollista saada käyttön kaikkea olemassaolevaa tietoa. Tähän puutteeseen minulla olisi nyt suunnitelmana puuttua, kun olen kaavaillut informaatiograafikoksi ryhtymistä. Tosin joudun varmaan kehittämään alalle toisen nimen, sillä tätä nykyä, kun infografiikka hype on huipussaan, sitä käytetään dekoratiivisiin takoituksiin, ja pois se minusta. Minä haluan käyttää sitä monitahoisten tietomassojen visuaaliseen integrointiin.

Biologian ja kulttuuristen muutosten dialektiikkaan - siis minun näkökulmastani - liittyy myös seuraava artikkeli, Tuukka Tammen Addiktiot ja sattuma, jossa hän heti alussa kertoo, että addiktiot ja niiden määrä ovat vaihdelleet hsitoria eli ne ovat siten kultturisidonnaisia. Addiktot ovat lisääntyneet, ja tämä johtuu kuulemma Anthony Giddensin mukaan siitä, että maailma ymprillämme muuttuu niin nopeasti ja identiteetti, minuuden ja ympäristön välinen suhde, on siten jatkuvan muutoksen alainen. Tällöin addiktiot, toistoon tarkertumiset, tarjoavat jotain pysyvää minuuteen. Tammi esittelee muitakin addiktioteorioita, mutta kyllä niistä monissa on tämä sama ulkoisten ja sisäisten impulssien tasapainottaminen.

Tammi myös muistuttaa addiktioiden markkinaluontesta. Addiktoituneet käytävät rahaa, addiktioista kerätään verovaroja ja addiktiot työllistävtä niitä kontrolivia viranomaisia sekä hoitohenkilökuntaa puhumattakaan ammattirikollisista, jotka kuorivat kerman päältä.

Hiukan addiktioihin liittyen Mia Korpiola kirjottaa pelaamisesta ja sen puitteissa sallitun ja kielletyn rajoista. Pelaamisessa pyritään sattuman puiteissa äkkirikastumiseen, ja sattuma ja pyrkiminen ovat ettenkö sanoisi ristiriitaisia käsiteittä… Ihmisyksilöiden halu sattumanvaraiseen äkkirikastumiseen on käsitteellisestä paradoksaalisuudestaan huolimatta ollut niin suurta, että valtiovallat ovat melko varhain pyrkineet osalisiksi pelaamisbisneksen tuotoista ja jossain tappauksissa ottaneet niiden monopolin haltuunsa. Artikkelissa kerrotaan kiinnostavasti, joskin sivulauseissa, Mannerheimin isästä, joka oli uhkapeluri, ja pakeni perhettään ja velkojiaan Pariisiin kera nuoren rakastajattaren. Marsalkkamme isän pelihimo vei hänet aina Yhysvaltoihin asti. Mielenkiintoista. Tällä on saattanut hyvinkin olla vaikutuksensa Carl Gustaf Mannerheimin persoonallisuuden kehittymiseen. Mutta laillisena ja suorastaan hyveellisenä pelaamista pidetään liike-elämässä, jossa vissi riski lasketaan toiminnan luonteeseen jopa esim. futuurikaupassa.

Olen yrittänyt korostaa, että nämä minun esiin nostamani seikat ovat olleet kiinnostavia nimeomaan minun näkökulmastani. Voin hyvin kuvitella, että jonkun mielestä tämän kirjan tärkein anti on vaikkapa vakuuttamisessa. (26.6.2015)