Kriisit

Kaikki syntyy kriisistä. Hämeen-Anttila, Jaakko & Katajala, Kimmo & Hetemäki, Ilari eds. Tallinna 2013.

Suurin osa käsillä olevan teoksen, Kaikki syntyy kriisistä, tekstit perustuvat vuoden 2013 Tieteen päivien esityksiin teemasta Kriisi - uhka ja alku. Kirjan teksteistä osa istuu teemaan hyvin, osa tuntuu hiukan kauempaa haetuilta, osa vain hymistelee tyhjää, mutta yhtä, kirjassa on erittäin populaareja artikkeleita kohtalaisen laajalta skaalalta tieteen aloja. Kuulema ns. sivistyssanojen käyttö on osoitus sivistymättömyydestä. Tästä kirjasta voi sanoa, että se on sivistynyt - sivistyssanoilla ei brassailla.

Teoksessa lähdetään liikkeelle mahdollisimman laveasta kokonaiskuvasta, koko universumista ja siitä, miten se syntyi. Eli ensimmäinen artikkeli on teoreettisen fysiikan alalta eli Syksy Räsäsen Kiihtymystä kosmologiassa.

Itseäni kiinnostivat eniten hieman lähempänä nykypäivää ja tätä planeettaa olevat asiat.

Pitkien artikkeleitten lisäksi kirjassa on laatikkojuttuja, ja näistä minua kiinnosti esimerkiksi Pertti Vakkilaisen Riittääkö vesi?, jossa kiinnitettiin huomiota siihen, että yleistyvät ja lupaavina pidetyt bioenergiamuodot ovat taipuvaisia sitomaan vettä, ja biopolttoaineiden raaka-ainekasvien kasvatukseen käytetty vesi on pois muusta kulutuksesta samoin kuin niiden kasvatukseen käytetty maa pois ruokakasvien kasvatuksesta. Tätä yhtälöä pahentaa se, että bioenergian tuotantoon tarvittavien kasvien kasvatukseen on valikoitunut paikkoja, jossa on pula molemmista, sekä vedestä että viljelymaasta. Muistissa pidettävän arvoinen on myös se seikka, että veden pilaannuttua siitä on vaikea saada enää käyttökelpoista. Varakkaissa maissa tähän löytyy ratkaisuja, mutta ei siellä, missä hätä on suurin.

Pitkistä artikeleista minua kiinnostavimpia oli Aulis Aarnion demokratiaa käsitteenä ja muutenkin selvittelevä juttu otsikolla Vaikea demokratia - nykyaikaisten demokratiamallien ongelmia. Aarnio muistutta Habermasin toteamasta seikasta, että julkinen polittinen tila, johon kaikki voivat osallistua, on nyt, kun se on tosaisiallisesti saavutettu, saman tien rapautumassa viihteeksi. Kriittiinen ajattelu on muuttunut mielivaltaiseksi manipuloinniksi ja yhteinen etu korvautunut yksilön yksityisillä eduilla.

Suurten mittakaavojen visioita käsittelee myös Raimo Väyrysen teksti Imperiumit, kansainväliset voimasuhteet ja sota. Varmaan tämä Väyrynenkin on viisas mies, mutta mikähän minussa on vikana, kun pidin tätä artikkelia vähän ohuena. Hän esimerkiksi kysyy, mikä pitää imperiumit liikkeessä, vaikka imperiumin ylläpito on kallista eikä sillä saavuteta juuri mitään varsinaisia etuja, ts. se on epärationaalista. Minä puolestani kysyn, että  milloin ihmiset noin ylimalkaan toimivat rationaalisesti? Eivät minun käsittääkseni koskaan.

Valta on minun käsittääkseni työkalu, jota käytetään sosiaalisissa konteiksteissa päämäärien saavuttamiseksi, eivätkä nämä päämäärät aina suinkaan ole taloudellisia vaan ne voivat olla yksinkertaisesti vain ettenkö sanoisi memeettisiä. Imperiumi haluaa pakottaa alaisensa omaksumaan oman totuutensa. Miksi? Laiskuuttaan. Vaikka homma maksaa paljon, paitsi rahaa myös ihmishenkiä, se kannattaa, sillä se vähentää tarvetta ajaa imperiumin omiin aivoihin uutta koodia. Lähi-idässä sikäläiset muslimit kilpailevat hegemoniasta, ja Länsi osallistuu tähän, vaikkei läntisellä globaalilla hegemonialla pitäisi olla asiaan mitään järkevää intressiä. Mutta Länsipä pyrkii kaikin keinoin saamaan Lähi-idästä yhtenäisemmän, ts. sunnalaisen, ettei tarvitsisi ottaa huomioon niin monenaisia kulttuurisia normeja sen maailman kolkan suhteen. Ja sunnalaisuus on valittu vain mukavuussyistä. Se nimittäin ei pysty tuottamaan kilpailukykyistä kulttuurista koodia lainkaan. Shiialaisuus pystyy, joten jos shiialaisuus voittaisi, Länsi joutuisi opettelemaan hirveästi kaikenlaista uutta ja sietämään mitä ihmeellisimpia uudenlaisia asioita, joista sunnalaisuuden suhteen ei ole pelkoa kuten uudennäköistä markkinointia, uudenlaista musiikkia, uusille periaatteille perustuvia käyttöliittymiä ja ties mitä. Kaiken takana on laiskuus, sitä mieltä minä olen. Ihminen ponnistelee muuten vaikka miten, kunhan ei tarvitse vain vaivata laiskuuteen mieltyneitä aivoja.

Älyllinen laiskuus on kaiken vallankäytön takana paitsi ehkä terveydenhoidon. Siellä sitä askaroidaan yli tarpeen. Tässä kirjassa on aiheesta kaksi artikkelia. Toinen, Kimmo Kontulan arikkeli on juuri sitä tavanomaista raivostuttavaa mantrantoistoa, jonka mukaan kukaan ei saa kuolla mihinkään. Mukana on kaikenlaisia listoja erilaisista sairauksista ja aprikointia, miten ihmisiä voitaisiin estää kuolemasta niihin. Mutta jos näihin ei saa kuolla, niin mihin saa? Herran Jumala sentään, kerro nyt, Kontula, mihin täällä saa kuolla! Kaikkien on joskus kuoltava, tai ainakin toistaiseksi kaikki ovat kuolleet, mutta Kontulalla on tämä sankarilääkäreiden meitä tavan kansalaisia turhauttava visio, että mihinkään ei saa kuolla. Ilmeisesti jokaisen ihmisen elämän tarkoitus on Kontulan mielestä kantaa koko elämänsä syyllisyyttä tulevasta kuolemastaan.

Paras artikkel onkin sitten viimeisenä, eli Martti Kekomäen teksti Ketä hoidetaan, kun varat lopuvat, ja tämä Kekomäki on nyt sitten ainoa lääkäri, jonka olen koskaan edes kuullut olevan lähes normaalissa järjessä. Hän on emeritusprofessori, joten hänen ei tarvitse pelätä palkanmaksun katkeamista, joten ehkä tästä syystä hän pystyy sanomaan jotain, minkä järjellä voi käsittää ja jättää ikuisen elämän matrojen toistelemisen nuoremmille ammattikuntansa edustajille.

Artikkeli alkaa toteamuksella, että mitä vauraammaksi yhteiskunta tulee, sitä korkeammat ovat sen terveydenhoitomenot, eli vaikka terveys paranee, terveyspalveluiden kysyntä jostain kumman syystä kasvaa. "Tämän perusteella nykyaikaiset terveyspalvelut luokittuvat pikemminkin ylellisyys- kuin välttämättömyyshyödykkeiksi", kuuluu Kekomäen analyysi tilanteesta.

Ennaltaehkäiseminen olisi paljon halvempaa kuin sairauksien hoitaminen, mutta yhteiskunnan arvot eivät ole sen kannalla. Tämä johtuu Kekomäen mukaan siitä, että raittiuskasvatuksesta ei saa raflaavaa tv-sarjaa, mutta huumehörhöjen ensiapuklinikasta saa. Tässäkin hän on oikeassa. Yhteiskunnan arvot määrää kulttuuri, merkitykset, ja jo McLuhan totesi aikanaan, että väline on viesti, eikä pitkään valtamedian asemassa oleella televisiolla luonteeltaan nopeana mediana voida välittää kuin nopeita ja raflaavia merkityssisältöjä. Median luonne määrää, mitä viestejä sillä voidaan välittää, ja jos joku on niin tyhmä, että kuvittelee televisiolla voitavan välittää terveyskasvatusta, niin omatpahan on hautajaisensa.

Kekomäki kertoo myös, että hoidon kustannukset jakautuvat väestössä erittäin epätasaisesti. 95% väestöstä kuulema käyttää terveydenhoitojärjestelmän voimavaroista noin puolet, ja se jäljelle jäänyt 5% siten siis sen jäljelle jäävän puolkkaan. Ja vielä tämän 5%:n sisälläkin on vinouma, joten eniten voimavaroja sitovan prosentin hoitoon käytetään kolmasosa kaikaista käytettävissä olevaista resursseista.

Eri hoitotavat tuottavat terveyttä eri määrän, ja tämän kuvaamiseksi on olemassa laatupainotteisen elämänlaadun käsite, QUALY, jonka laskemisessa käytetään lukujen 0 (kuollut) ja 1 (täysin terve) välistä desimaalilukua, joka tarkoittaa lämänlaadun muutosta hoitoa ennen ja jälkeen. Tämä perustuu potilaan omaan arvioon. Ilmeisesti kuolemisen kuitenkin arvioi lääkäri. Tämän luvun ongelma on kuitenkin juuri subjektiivisuus, ja on joitain yrityksiä kompensoida sen vinoumia, esim ikään liittyviä.

Joidenkin hoitojen QUALY-hinta on siis suuri, joidenkin pieni, ja vaikka "eduskunnan oikeusasaimies on päättänyt, ettei nykyisen lainsäädännön perustella hoidon maksaja, kunta, voi taloudellisiin seikkoihin vedoten rajoittaa vaikuttavan hoidon tarjontaa", hoidon tarjoaja voi kuitenkin vedota hoidon onnistumisen vähäiseen todennäköisuuteen. QUALY-hintaa pienentää vaikkapa potilaan pitkä elinajanodote, mutta kuten sanottua, tällaisia ikäsyrjintään viittaavia asioita on pyritty korjaamaan.

Vaikeita juttuja hinnan määrittelyssä ovatkin yksikköhintojen vertailut suhteessa hyötyihin, sillä mielikuvat hämärtävät laskelmientekohalukkuutta. Kekomäki esittää esimerkkejä, joista mainitsen tässä yhden. Lapsivuodekuumeesta kärsivän naisen hoito maksaa helposti kymmeniä tuhansia euroja. Kohdunkaulansyövän seulonnassa solunäytteiden tutkiminen on halpaa ja johtaa varhaisempaan sairauden havaitsemiseen ja tehokkaampaan ja samalalla halvempaan hoitoon. Kumpi valitaan, jos joudutaan tällainen valinta tekemään? Mielikuvissamme kohdunkaulansyövän seulonnat ovat edullisia, mutta tosisassa kuumepotilaan hoito tulee kuulema halvemmaksi, kun oikein laskemalla lasketaan.

Kekomäki antaa myös esimerkkejä tarkalleen saman hoidon hinnasta eri tilanteissa.

Mitä vakaviin, terveydenhoidon nykytilan vaarantiviin kriiseihin tulee, Kekomäen lausunnon perusteella häntä voisi pitää savolaisena. Kriisit nimittäin voisivat olla hänen mielestään hyväksikin terveyden kannalta. Jos kriisi on oikein kunnon kriisi kuten sotatila, se vähentää ylensyöntiä ja sitä myöten elinasosairauksia kuten erittäin kallisti hoidettavaa diabetesta. Jos bensaakaan ei saisi, seuraisi hyötyliikunnan kasvua, millä olisi samansuuntainen vaikutus. Ja kun viinaakaan ei olisi helposti saatavilla, vähenisivät kaikenalaiset mielenterveysongelmat ja jopa tapaturmat. "Ajanpuute vähentää ylenmääräistä siivouspuuhailua, mikä näkyy allergioiden vähentymisenä", visioi Kekomäki edelleen kriisien hyötyjä.

Kekomäen artikkeli tukee käsitystäni, että koko yhteiskuntamme pitäisi siirtyä permakulttuuriin. (13.9.2013)