Herätysliikkeet ovat sekava soppa

Kakkuri, Teemu. Suomalainen herätys. Herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-missioon. Saarijärvi 2014.

 

Santakari, Esa. Evankelisen liikkeen synty. F.G. Hedbergin suhde Paavo Ruotsalaiseen ja eräisiin muihin pietistijohtajiin vuosina 1843-1844. Vantaa 2003.

Yrittäessäni ymmärtää Uukuniemeä, tuota mökkeilypaikkakuntaani ja äitini synnyinseutua ja etenkin sen erikoista Helena Konttisen herätystä, ajauduin lukemaan Teemu Kakkurin teoksen Suomlainen herätys.

Kirjassa selvitetään toki myös suomalaisen herätyksen kansainvälisiä juuria. Ja ne ovat europpalaisessa pietismissä. Pietismi oli sekoitus luterilaista puhdasoppisuutta, mutta siihen otettiin aineksia myös kalvinismista, tästä luterilaisuuen kilpailijaksi eriytyneestä toisesta uskonpuhdistuksen suunnasta. Vanhastaan kalvinismi ilitetään kapitalismin eli sen ideologian syntyy, että vaurautta pitää hankkia erityisesti siksi, että sillä saadaan lisää vaurautta. Vauraudesta ei siis ollut tarkoitus nauttia vaan sitä piti käytää vaurauden lisäämiseen sijoittamalla taloudelliseen toimintaan. Lisäksi kalvinismiin liittyi ennaltamääräämisoppi, jonka mukaan jos henkilö kuului taivaaseen valittuihin, Jumala antoi henkilölle tästä merkiksi, niin, mitäpä muutakaan kuin vaurautta. Niinpä pietismi on myöhemminkin liittynyt taloudellisiin nousukausiin, ja se ja sen seuraajaliikkeet ovat erityisen suosittuja Pohjois-Amerikassa ja miksei myös Länsi-Euroopassa. Kolmas aines keitokseen tuli (katolisesta) mystiikasta, ja pietismiin piirissä arvostettiin Pyhän Hengen suoraa toimintaa siinä mitassa, että se johti kirkkolaitoksen ja sakramenttien halveksuntaan, ehkäpä jopa Raamatunkin väheksyntään. Tämä kuulotaa kovasti vapaalta, ja niinpä sille, mikä oli oikeasti Pyhää Henkeä, jouduttiin vetämään aika tiukat kriteerit, ettei aivan mitä tahansa oltaisi Pyhäksi Hengeksi tulkittu, ja niinpä pietismistä tuli hyvin tiukkapipoista. Esimerkiksi sille, miten ihmisen tuli kokea, onko pelastettu vai ei, määriteltiin tietty järjestys eri vaiheineen, jotka siis piti kaikki käydä läpi oikealla tavalla.

Pietismin erityinen toimintamuoto olivat konventikkelit eli puhe- ja rukouskokoukset, ja tämä periytyi myös paitsi suomalaisille peitistisille herätysliikkeille myös itsea asiassa sittemmin myös pietismin vastustajille. Konventikkelit, kirkon hallitseamttomissa olevat uskonnolliset kokoukset, muodostuivat Suomessa uhaksi yhteiskunnalliselle järjestykselle, jota paikallistasolla piti edelleen yllä seuruakunta, ja niin ne siis muodostuivat uhaksi myös kirkolle. Vuonna 1726 jouduttiin säätämään konvetikkeliplakaatti, jolla valtiovalta pyrki turvaamaan paikallishallinnon, joka oli lipsunut seurakuntien käsistä kirkon alkaessa hajota keskenään kilpaileviin herätysliikkeisiin. Konventikkelit siis kiellettiin lailla, mutta uskonnollisen liikehdinnän vaatimat kokoontumiset siirtyivät sitten vain joko salaisiin paikkoihin, perhejuhliin kuten häihin, joita oli mahodotonta kieltää, sekä markkinoille. Ja aateliset saivat tietenkin olla rauhassa – meillähän oli tämä erikoinen kartanopietismikin, jonka perustajat olivat ne noin 800 pääosin suomalaista upseeria, jotka olivat Ruotsin armeijan Poltavassa kärsimän tappion jälkeen joutuneet sotavangeiksi Siperiaan, missä viettivä sellaisen 10 kymmenisen vuotta kokien sinä aikana pietistisen herätyksen.

Edellä mainittuihin aikoihin eli Isoon vihaan seurauksineen liittyivät Suomen muutkin varhaiset herätykset, jotka olivat pääosin kansanherätyksiä. Kakkurin ansioksi on luettava, että hän toteaa herätysliikkeiden olevan toisaalta niin hajanainen että toisaalta niin homogeeninen massa, että niitä on tosiasiassa vaikea erottaa toisistaan. Minäkin erotan ne vain johtajiensa nimiltä, en sisällöiltään, ja Kakkuri sanookin herätysliikeiden vakiintuneen määrältään neljäksi varsinaiseksi plus 1900-luvun puolen välin tienoilla syntyneeksi viidesläisyydeksi lähinnä herätysliikkeiden edustajien itsensä kirjoittaman historian seurauksena, jonka tarkoitus on ollut korostaa eroja oman itseymmärryksen lisäämiseksi.

Suurimpana ja mahtavimpana kansanherätyksistä on perinteisen käsityksen mukaan pidetty körttiläisyyttä, savolaisveitikka Paavo Ruotsalaisen (1777-1852) johtamaa periaatteessa pietisitistä liikettä. Ukko-Paavo teki kylläkin veti jonkin verran hajurakoa puhdasoppisen lakihenkiseen pietismiin ja pyrki esimerkiksi näyttävästi juomaan viinaa. Paavo Ruotsalainen oli täysin maallikko. Hän oli etenkin legendaarinen sielunhoitaja mutta myös hämmästyttävä opillinen auktoriteetti liikkensä papistolle.

 

Kakkuri arvelee, että esimerkiksi juuri tämä Ruotsalaisen korostettu maallikko-suurmiehen asema on edellä mainitun tarkoitushakuisen historiankirjoituksen tulos. En tullut tästä vakuuttuneeksi, sillä luin tähän samaan putkeen myös Esa Santakarin teoksen Evankelisen liikkeen synty, ja kyllä siitä saa sellaisen käsityksen, että Paavo Ruotsalainen on todellakin ollut aikalaisilleen auktoriteetti, jolta pyydettiin lausuntoja ja neuvoja paitsi kirjeitse, myös suoraan henkilökohtaisessa kanssakäymisessä, jota varten oltiin valmiita matkustamaan pitkiäkin matkoja noina aika vaivalloisen liikkumisen aikoina.

Jos Ruotsalainen jo vähän pisteli pietismiä, mutta siis vain pisteli, sillä hän oli aiito pietisti, joka ei esimerkiksi tykännyt siitä, että Pyhä Henki alistettiin Raamatulle, niin Hedbergin (1811-1893) evankelinen liike teki todellisen pesäeron. Evankelisuus oli selvästi elitistinen, papiston piirissä syntynyt liike. Jo heti alkuunsa eli Suoniemen kappalaisen virkaanasettajaisista 7.1.1844 muodostui kunnon bileet. Liikkeen johtohahmo Hedberg tosin ei itse ollut paikalla, miten Santakari korostaa moneen otteeseen, mutta yhtä kaikki, maan pietistiläislähtöinen huippupapisto ja teologian ylioppilaiden parhaimmisto innostuivat noissa juhlissa ottamaan totia ja jopa pistämään tanssiksi; oli vallan instrumentaalimusiikkiakin, vaikka peraatteessa vain laulu hyväksyttiin, eivätkä laulutkaan olleet pääosin hengellisiä vaan kaiken maailman viisuja. Ja tästähän nousi sitten haloo.

Lapissa syntynyt, Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) aloittama liike, laestadiolaisuus, on tällä hetkellä laajimmin levinnyt herätysliikke, pappislähtöinen sekin. Sen jäsenet herättävät edelleen huomiota perheiden lapsiluvulla. Lapsia pantiin ilmeisesti välillä alulle suuremmallakin porukalla, mistä kertoo isäntä blogikirjassaan (Koivistoinen, Aulis. Kärkkäälää ja kärkkääläläisiä. Kuopio 2016) viitaten Kauko Vainion Kakkisen Ollista eli Olli Koivistoisesta kertovaan kirjaan nimeltä Kopratalakkunnoo: "[…] kirjassa kerrotaan, kuinka Olli koki paikalla olleena lestadiolaisten seurat, missä ihmiset syleilivät toisiaan uskonnollisista syistä. Ollin mukaan "se lopukiri olj siellä niin hurjoo, että siitä oes voennu kehittyä semmoset mulukkutalakoot, että minun pit sieltä lähtee." Tämä piirre korostui tuonnempana korpelalaisuudessa, laestadiolaisuudesta 1930-luvulla irtaantuneessa ryhmässä, jossa toiminta lipsahti pahasti seksuaalisen väärinkäytön puolelle.

Mutta jos körttiläisyydelle ei soveltunut Raamatun kirja-auktoriteetti, niin renqvistiläisyys sitten oli varsinainen kirjaherätys. Sen johtajaksi sukeutui taustaltaan talonpoikainen Heikki Kukkonen (1789-1866) Ilomantsista, joka kirjojen avulla päätyi papiksi ja vaihtoi sitten nimensä kirjallisemmaksi Henrik Renqvistiksi. Renqvist taisi olla melkoinen nipo, mutta yhtä kaikki, kirjoihin liittyvä herätys käsitti myös ennen pitkää biblistisen liikkeen, joka keskittyi Raamattujen painattamiseen ja jakeluun.

Myöhempien herätysliikeiden syntyyn vaikuttivat myös kirkoista erkaantuneet lahkot kuten baptismi, adventismi, vapaakirkollisuus, helluntailaisuus ja metodismi. Ja tätä kautta päästäänkin siihen tällä blogilla kaikkein mielenkiintoisimpaan herätysliikeeseen, jossa olikin vaikuteita monista näistä, vaikka joitain kuten helluntialaisuutta erikseen vastustettiin – eli uukuniemeläiseen Helena Konttisen herätykseen. Kakkuri manitsee konttislaisuuden/uukuniemeläisyyden useampaan kertaan, vaikka liike oli/on aika paikallinen. Nittäin erikoista siinä on se, että pienenä herätysliikkeenä se ei kuitenkaan sammunut perustajansa kuolemaan niin kuin usein pienille liikkeille käy. Kakkuri pitää uukuniemeläisyyttä edelleen itsenäisenä liikkeenä, mutta kun surfasin netissä Erkki Lemisen (1922-1992), monta uukuniemeläisyydestä kirjaa kirjoittaneen saarnaajan, perässä, törmäsin hänen kohdallaan aika moneen vapaille suunnille tyypilliseen ajatukseen, esimerkiksi epäilyksiin lapsikasteen mielekkyydestä. Ja kas, Kakkuri puhuukin Lemisestä etenkin viidesläisyyden yhteydessä, ja sen piirissä lapsikasteesta keskusteltiin jo itsensä perustaja Muroman (1890-1966) toimesta, jos nyt Muroman kohdalla voi keskustelusta puhua. Muroma oli uudenlainen areenasaarnaaja, ei mikään seurojen yksi monista puhujista vaan itsenäinen lavatähti.

Viidesläisyys on siis jo amerikkalaisen herästyskristillisyyden kirvoittama karsimaattinen liike. Se on keskittynyt kansanlähetykseen, ja hengeltään se on sangen pietistinen. Liikkestä ilmeisesti erkani maltillisempi, vähemmän keskusjohtoinen ja siis aika erillinen siipi, jonka organisaatioita ovat on Kansan Raamattuseura ja Evankelisluterilainen Sisälähetussueura  (1939) Suomen Raamattuopistoineen. Uudenlainen herätysliikkeiden toimintatapa on ollut toimintakeskukset, jollainen on Kansan Raamattuseuran Vivamon opisto, ja vastavanlainen on myös Parikkalan Oronmylly, jonka Kakkuri laskee viidesläiseksi, kun taas uukuniemeläiset puolestaan pitävät sitä konttislaisena, mikä tämäkin tukee käsitystäni uukuniemeläisyyden liukenemista viidesläisyyteen. Pää-äänenkannattajanaan tällä liikkeellä on Sana-lehti, jota äitini Liisa-sisko tilasi äidilleni joululahjaksi vuosikymmenet.

Kakkuri sen enempää kuin Santakarikaan eivät kiinnitä huomiota siihen, miten Sigmud Freud (1856-1939) ja psykoanalyysi seksuaalisuuden korostuksineen oli mahdollisesti vaikuttanut herätysliikeisiin (etenkin myöhempiin kuten juuri korpelalaisuuteen). Tai jos se ei niihin vaikuttanut, niin miten sitten se jokin sama ihmisen mielentiloihin huomion kiinnittäminen, joka synnytti itsensä psykoanalyysinkin. Etenkin Santakarin Hedberg-kirjasta saa sellaisen käsityksen, että uskosta oli muodostunut jonkinlainen terapiamuoto. Monissa paikoin puhutaan Hedbergin ja hänen kumppaneidensa kokeneen tunteiden kivettymsitä tai kylmyttä sun muuta ahdistusta, johon uskosta haettiin apua. Eli kun aiemmin uskonto/kirkko oli ollut pikemminkin hallintokoneisto, nyt uskonnon painopiste muuttui herätysliikkeissä. Ei vain konventikkeliplakaatin taustaa vasten vaan herätysliikkeiden opillisen sisällön takiakin vaikuttaa hiukan siltä, että papistossakaan ei ollut enää halukkuutta hallinnoimaan, mistä varman seurasi, että kun 1865 paikallishallinto siirrettiin seurakunnilta uudelle kunnallishallinnolle, tämä ei aiheuttanut kovinkaan suurta vastustusta tai kritiikkiä. Juvonen toteaa Uukuniemen historiassaan, että kunnallishallinnon johtoon tuli usein kirkkoherra ja että Uukuniemelläkin selkeästi seurakunnan asioita pyrittiin ujuttamaan kunnallisen päätöksenteon piiriin. Juvosen mukaan tämä johtui tonttien välisestä epäselvyydestä, mutta saattoi johtua siitäkin, että kirkossa oli halua eroon hallinnollisista hommista, jopa seurakunnan omista, mikä näkyy varsinkin herätyspappien mielenkiinnossa aivan muihin kuin seurakunnan asioihin.

 

Tällä kannalla Kakkuri ei ole, vaan hän kirjoittaa, että herätysliikkeet olisivat syntyneet Napoleonin sotien pettymyksen jälkeisille valistuksen raunioile. Hän ei selitä tätä tarkemmin, ts. ketkä Suomessa olivat valistusaatteen ja siihen kuuluvan ateismin sellaisia kannattajia, että kansan syvissä riveissä oltiisiin heihin reagoitu. Tästä tarkemmasta selityksen puutteesta tietenkin seuraa, että en usko väitettä, sillä Suomessa ei minun tietojeni mukaan valistus tosiaankaan jyllännyt – meikäläisen nauttiman kouluopetuksen mukaan päinvastoin.

 

Mutta kyllä nämä kirjat hiukan valottivat sitä dilemmaa, mikä Uukuniemellä oli lievästi sanottuna itsevaltaisen kirkkoherran Wallen aikoihin. Walle olisi ilmeisesti halunnut olla lähinnä valtiomies, vanhan hyvän ajan kirkkoruhtinas, ja Juvonen kertookin, että hän lähetti mielellään sielunhätäänsä valittavat seurakuntalaiset laestadiolaisen poliisimies Hannosen tykö. Uskon auktoriteetti oli hänelle Raamatussa, eikä sitä tarvinnut suuremmin selittää, senkun luki. Hän oli kaiken kaikkiaan kiinnostuneempi maallisista riennoista ja oli pappilan nuorisoa tukemassa, kun nämä perustivat Uukuniemen nuorisoseuran. Eli kun Wallesta ei ollut terapeutiksi, 1800-ja 1900-lukujen vaihteessa kansalaiset joutuivat silläkin kolkalla kehittämään oman herätysliikkeen sietääkseen ahdistavia murrosaikoja.

 

Teemu Kakkurin kirja on oikein hyvä populaari teos tästä vaikeasta aiheesta, Suomen monilukuisista herätysliikkeistä. Sisäosat on kauniisti taitettu, mutta kansi on sisuksen kanssa hiukan ristiriidassa. Jostain syystä kannesta tulee mieleen muinainen Toivelauluja-kirjasarja. Kirjan on kustantanut Kirjapaja, joka ilmeisesti, vaikka onkin kohtalaisen kirkollinen kustantamo, sietää hiukan epätavallisempiakin ajatuksia.

 

Santakarin kirja on SLEY-kirja, eli sen kustantaja edustaa evankelisuuden jyrkkää haaraa Suomen Luterilaista Evankeliumiyhdistystä, joka ei esimerkiksi hyväksy naispappeutta (mutta kylläkin totin juomisen ja pappien poikaporukalla tanssahtelun :-)

(16.3.2017)