Ihanat introvertit

Keltikangas-Järvinen, Liisa. "Hyvät tyypit" – temperamentti ja työelämä. EU 2016.

Tässäpä mainio populaari, jopa hieman pamflettiin vivahtava teos psykologisten käsitteiden tahallisista väärinkäytöksistä työelämän persoonallisuussyrjinnässä. Kyseessä on Liisa Keltikangas-Järvisen teos "Hyvät tyypit" – temperamentti ja työelämä, jossa hän ruotii sitä, miten ihmisiä diskriminoidaan nykyisin persoonallisuuden tai pikemminkin temperamentin perusteella.

Temperamentti on eri asia kuin persoonallisuus. Temperamentti on synnynnäinen, muuttumaton perusta, jolle persoonallisuus sitten kasvatuksen ja muiden ympäristön olosuhteiden sekä yksilön omien valintojen mukana koko elämän ajan rakentuu. Rekrytoijat puhuvat mielellään nimenomaan 'oikeista' personallisuuksista avoinna oleviin tehtäviinsä.

Edes Keltikangas-Järvinen, tämä psykologian professori emertia, ei osaa sanoa, mistä on syntynyt käsitys, että persoonallisuus voisi jotenkin ennustaa yksilöiden toimintaa työtehtävissä. Tutkimukset eivät tue tätä vaan kaikki olemassaoleva tutkimustieto nimeomaan vahvistaa, että näin ei ole. Näin ei ole jo siitäkään syystä, että persoonallisuuden kartoittamiseen suunnitellut persoonallisuustestit on laadittu massojen erittelyyn. Kliiniset testit, joilla etsitään psyyken häiriötiloja, ovat yksilöille suunniteltuja, mutta ne eivät tutki persoonallisuutta.

Tempperamentti on näkyvä piirre ihmisessä. Sen synnynnäisyydestä huolimatta ihminen voi oppia kontrolloimaan temperamenttiaan, ja se onkin sosiaalisessa elämässä välttämätöntä, joskaan konrolloinnin myötäkään temperamentti ei häviä mihinkään. Nyky-yhteiskunnassa arvostetut temperamentit aktiivisuus, ekstroversio ja sosiaalisuus ovatkin paitsi kiistatta selvästi havaittavia myös tärkeitä mahdollisia tekijöitä, kun halutaan ymmärtää ihmisen toimintaa jälkikäteen, mutta niitä ei voi käyttää ikään kuin toiseen suuntaan eli sen ennustamiseksi, miten joku toimii tulevaisuudessa. Ihmisen toiminta on aina tilannesidonnoista ja ihminen on aina autonominen päätöksentekijä, eikä temperamentti siis sanele käytöstä yksittäistapauksissa eikä ihminen ole persoonalisuutensa vanki.

Hyvä esimerkki tästä ennakoimattomuudesta oli aktiivinen, ekstovertti ja sosiaalinen veljeni, joka reilu vuosi sitten ampui itsensä. Tällaista ei odoteta aktiivisilta, sosiaalisilta ekstoverteilta, mutta jostain syystä näin kävi, joten terveisiä kaikille firmoille, jotka etsivät työpaikkailmoituksillaan aktiivisia, ekstrovertteja ja sosiaalisia henkilöitä: he voivat hyvinkin saada leipiinsä itsemurhaajan. Se on kyllä noloa firmalle kuin firmalle, sillä jotkuthan saattavat tehdä tällaisen ihmisen itsemurhasta sellaisen johtopäätöksen, että firmassa eivät ole työolot kunnossa (mistä ei veljeni kohdalla ollut kyse, mitä tässä nyt korostettakoon). Keltikangas-Järvisen suorin sanoin: "Aktiivisuuden, ekstroversion ja sosiaalisuuden merkitys ihmisen persoonallisuuden kuvauksessa ja hänen toimintojensa ymmärtämisesä on kiistaton, mutta työelämässä yleinen käsitys näiden ominaisuuksien ennustearvosta ihmisen tulevan käyttäytymisen kannalta on virheellinen".

Monille turhaan vain postiivisen arvon saamille temperamenttien nimityksille saattaisi olla parempi keksiä kuvaavampia sanoja. Esimerkiksi aktiivisuus tarkoittaa Keltikangas-Järvisen mielestä aika usein lähinnä touhukkutta, ja tästä sanasta psykologian teorioihin perehtymätönkin jo saa assosiaation, että aktiivinen/touhukas henkilö saattaa olla myös altis tekemään huolimattomuusvirheitä ja silkkaa touhukkuuttaan touhuaamaan enemmän kuin on tarvis eli saamaan helposti kaiken sekaisin.

Joidenkin temperamenttien postiivinen arvolataus voi siis olla ansiotonta. Esimerkiksi ekstrovertit ovat impulsiivisia, mikä voi olla suuri haitta, jos he eivät ole myös älykkäitä. Keltikangas-Järvinen hämmästelee useampaankin otteeseen, miksi älykkyys on jäänyt pois muodista. Hän toki myöntää, ettei sekään ole yksinään autuaaksi tekevät ominaisuus niin kuin ei ole mikään muukaan yksittäinen inhimillinen ominaisuus. Kirjan loppupuolella hän toteaa älykkyydestäkin, että jos esimies on kovin paljon älykkäämpi kuin alaiset, alaiset eivät pysty seuraamaan esimiehen ajatuksenjuoksua. Välillä kieltämättä vaikuttaakin siltä, että hakeissaan aktiivista, ulospäinsuuntautuvaa tyyppiä, työnantajat toisasiassa tarkoittavat, että he haluavat vain riittävän tyhmän.

Muistan takavuosilta kohun, kun eräs bussifirma haki laiskaa kuljettajaa. Ilmeisesti yritys halusi kuljettajan, joka ei ole touhukas ja ajele vahingossa pysäkkien ohi.

Ristiriitaisesti työnantajat etsivät usein myös samalla kertaa ulospäinsuuntautunutta sosiaalista ja innovatiivista henkilöä. Ei siis erikeen innovatiivista ja erikseen sosiaalista ekstoverttia vaan nämä pitiäisi olla samassa ihmisessä. Tämä on kuitenkin mahdotonta, sillä sosiaaliset ekstrovertit eivät tutkimusten mukaan ole innovatiivisia. Tämä johtuu siitä, että he ovat mukautumishaluisia, ristiriitoja kaihtavia ja mieluiten totutussa mukavasti pysytteleviä. Keltikangas-Järvisen yksiselitteinen toteamus kuuluu: "Sosiaalisuus korreloi negatiivisesti innovatiivisuuteen. Ei niin, etteikö hyvin sosiaalisella ihmisellä olisi kykyä innovaatioihin, hänellä vain ei ole kiinnostusta niihin, koska hän ei halua riskeerata suosiotaan". Eli jos johonkin yritykseen tarvitaan innovatiivinen henkilö eli työntekijä, jolla on tavanomaisesta poikeavia ideoita ja joka pystyy esittämään ne, vaikka tietää ennalta, että kaikki eivät tule olemaan lupsakasti hänen kanssaan samaa mieltä ainakaan heti, yrityksen pitäisi sietää, että tämä henkilö on introvertti. Sitä ne eivät kuitenkaan mielellään tee vaan valitsevat mielummin ekstrovertteja ja sanovat, että ekstrovertit ovat hyviä työntekijöitä. Mistä se tiedetään, miten hyviä introvertit olisivat, kun introvertit ovat karsiutuneet aina pois jo haun varhaisvaiheessa?, kysyy Keltikangas-Järvinen.

Temperamenttimääritelmät ovat jonkin verran päällekkäisiä eri tutkijoilla. Sosiaalisuudessa ja ekstroversiossa on paljon samaa ja joidenkin tutkijoiden mukaan ne ovat jopa aivan sama asia. Cloninger-niminen tutkija puolestaan määrittelee ekstroversion lähinnä elämyshakuisuudeksi, jolloin ekstroversio tulee lähelle joidenkin toisten tutkijoien aktiivisuutta.

Joistain seikoista kaikki tutkijat ovat jokseenkin samaa mieltä, ja esimekriksi sosiaalisuuteen kuuluu miellyttävien asioiden tavoittelu ja positiivisten emootioiden osoittaminen. Veljeni tapauksen taustaa vasten kiinnittää huomiota Keltikangas-Järvisen valitsema verbi 'osoittaa'. Osoittaminen eli ilmaiseminen eikä kokeminen… Kuten Keltikangas-Järvinen asian vieläkin selvemmin isanoo, sosiaalisesta ihmisestä näkyy ulos päin vain hänen ystävällisyytensä ja iloisuutensa – hänen kenties traaginenkin riippuvuutensa hyväksynnästä ja arvostuksesta taas eivät. Ja tämä on siis pysyvää, sillä se kuuluu temperamenttiin, mutta ei ehkä tavalla, jonka maallikko arvaisi. Esimerkiksi vauvan hyväntuulisuudesta seuraa kyllä aikuisena sosiaalisuus, mutta ei välttämättä positivinen mieliala, ja esimerkkinä toisesta ääripäästä pienen lapsen korkea ärsykekynnys eli hanakkuus voimakkaisiin kokemuksiin ei yleensä ennusta aktiivista ja maailmanmenosta kiinnostunutta aikuista vaan sopeutumattomuutta.

Keltikangas-Järvinen ei osaa sanoa, mistä tämä suhteeton ekstroversion ja sosiaalisuuden suosiminen johtuu. Itse ajattelen, että siihen saattaa olla ulkopsykologisia syitä. Olen pohtinut viime aikoina taloja ja tavaroita ja tullut siihen tulokseen, että sosiaaliset ekstrovertit ovat niistä kiinnostuneempia kuin introvertit, joten saattaa olla, että markkinatalous ja kulutusyhteiskunta suosivat sosiaalisia ja ekstrovertteja väkisin jo tästä syystä.

Muistankin eloisasti, kun olimme muuttaneet Kuopioon siihen kerrostalokolmioon, jossa edelleen asumme, ja veljeni kävi siellä ensimmäisen kerran. Hän arvosteli kylppäriämme, jossa on kaakeliseinät, mutta muovimattolattia. "Siinä sitten on pitänyt säästää", hän sanoi aivan kuin säästämisessä sinällään olisi jotain vikaa. Sanoin, että muovimatto on parempi kuin klinkkerilattia kerrostalokylppärissä siksi, että sen saa helpommin vedettyä lastalla kuivaksi. Klinkkerilattia jää pitkäksi aikaa vetiseksi, vaikka olisi lattialämmityskin, ja kosteus jää löllymään pitkin huoneistoa, mistä minulla on kokemusta Suonenjoen huushollista. Myös klinkkereiden puhdistaminen on hankalampaa, joten en tosiaankaan käsitä, miksi klinkkerilattioita arvostetaan. Mutta niitä nyt vain arvostetaan. Ihmisen siis pitää sosiaalisten ekstroverttien mielestä hankkia kylppäreihin arvostetut klinkkerilattiat, vaikka niistä on käytännössä pelkkää riesaa. Ja toisekseen, käyvätkö yhteiskunnan arvomittaroitsijat meillä kotona mittaamassa meidän arvoamme tarkastamalla kylppärimme lattiamateriaalin?

Kuten Keltikangas-Järvinen toteaa, vetäytyvät introvertit eivät ole kiinnostuneita arvostuksesta sinällään. Heitä eivät esimerkiksi kiinnosta tehtävät, joihin liittyy substanssin ulkopuolista työtä. Sosiaaliset ovat, jos niillä saa sosiaalista prestiisiä kuten vaikkapa puheenjohtajan tehtävillä saa. Introvertteja ei kiinnosta suosio ja valta. Palkintoriippuvuus onkin sosiaalisuuden toinen nimi.

Viime aikona on julkisuudessa tullut esille tapauksia, joissa terveydenhoito- ja pankkialoilla hakkerit ovat onnistuneet kiristämään näitä tahoja. Mieleeni juolahti, että luultavasti näissä paikoissa on ollut sosiaalisia ekstrovertteja töissä, kun kiristykseen on suostuttu. Sosiaalisten ekstroverttien on vaikea sietää sitä sosiaalista häpeää, joka kiristyksen kohteeksi joutuminen merkitsee. Hakkeri puolestaan on mitä luultavammin introvertti, joten jo hakkereitten kanssa kommunikoimista varten isoissa organisaatioissa kenties kannattaisi olla joku kelpo introvertti.

Minulle oli jonkinlainen yllätys, kun tässä asioita penkoessani törmäsin sellaiseen seikkaan, että veljeni oli saanut vaaleissa aina todella vähän ääniä, vain kymmenkunta ääntä joka kerta. Vaikka hän oli ollut mukana useissa kunnallisvaaleissa, hän ei ollut koskaan päässyt valtuustoon (kun taas minä, vetäytävä introvertti, pääsin, ja vieläpä suurella äänimäärällä). Tähänkin löytyi Keltikangas-Järviseltä seltiys: "Sosiaalinen ihminen on mukava ja joustava siksi, että hän ei halua koskaan riidellä eikä asettua vastahankaan. Hän muuttaa mielipidettään sen mukaan, kenen kanssa juttelee. Hän voi olla tunnin kuluessa kolmea eri mieltä samasta asiasta […] Asiat eivät ole hänelle niin tärkeitä, että hän ryhtyisi niitä voimakkasti ajamaan, ei ainakaan silloin, kun se edellyttää vastarintaan asettumista, eikä oman suosion kustannuksella". Äänten sijaan veljeni saikin palkinnoksi sitten lautakuntapaikkoja, ja niiden kokoukset ovatkin kivempia tilaisuuksia jutustella.

Keltikangas-Järvinen mainitsee parissa kohden, joskaan ei valitettavasti pidemmälti selitä, tutkimuksesta, jossa pelastustyöntekijöiden johtaja-asetelmat osoittautuivat erilaisiksi erilaisissa tapauksissa. Äärimmäsissä hätätilanteissa toimintaa johtamaan valikoituvat aivan eri tyypit kuin suurin piirtein tavanomaisissa. Introvertit ovat sellaisten tilanteiden johtajia, joissa totutut toimintatavat eivät enää päde vaan pitää kyetä tekemään tarkkoja havaintoja ääritilanteesta sellaisenaan ja tekemään nopeasti johtopäätökset antamatta tavanomaisten käytäntöjen vääristää ajattelua.

Kuulemma joku suomalainen tutkimus on osoittanut, että suurin sydän ja verisuonitautien riskitekijä ei ollutkaan luultu ja paljon puhuttu stressiherkkyys vaan sosiaalisuus. Tämä selittyy sillä, että joskus suosion ja kiitoksentarve saattavat ajaa sellaiseen ylitunnollisuuteen, että seurauksena voi olla uupumus. Yllättävä seikka on sekin, että vaikka sosiaalisuus tunnetusti korreloi empatiaan, ujous korreloi tutkimusten mukaan vielä enemmän, eli ujot ymmärtävät toisten tunteita paremmin kuin sosiaaliset. Ujosta lapsesta ei pidä muutenkaan huolestua, päinvastoin, sillä nämä itsenästyvät aidosti jo varhain, kun taas aktiiviset ja ulospäinsuuntautuneet tekevät itsenästymistä yrittäessään pitkät ajat tyhmyyksiä, joista heitä pitää olla alituiseen onkimassa kuiville.

Mutta ujoudessa on kyllä lieveilmiönsä, ja yksi on estyneisyys. Estyneisyyteen asti ujot ihmiset eivät tosiaankaan sovi tehtäviin, joissa ennakoitavuutta ei juuri ole, eli esimerkiksi pelastustehtäviin katastrofitilanteissa tai taiteilijoiksi.

Telkkarista tuli välleen Itse asaissa kuultuna -sarjassa Tauno Matomäen haastattelu. Hän sanoi, että yritysfuusioiden suunnittelu ei ole tiimityötä vaan yksinäisten miesten hommaa, ja välineinä siinä ovat parhaita ruutupaperi ja "B-luokan" lyijykynä. Matomäki viihtyi periaateessa hyvin kotikonnuillaan Satakunnassa, mutta jo kohtalaisen varhain urallaan hän joutui edistämään vientiä ja koneiden asennusta ulkomailla. Huolimatta tästä aikakauteen nähden huomatavasta määrästä ulkomaankokemusta häntä kutsuttiin hänen joksikin aikaa Helsinkiin jouduttuaan 'Porin juntiksi'. Häntä kun eivät kiinnostaneet helsinkiläisten krumeluurit eikä hän omien sanojensa mukaan ole seurallinenkaan. Mutta hän ajetteli, että sitä piti nyt vain jonkin aikaa kestää.

Tämä teollisuusmies, joka metalli- ja paperiteollisuuden suurten linjojen lisäksi hoiteli myös pankkifuusioita, kertoi, ettei ole eläessään lukenut vapaa-ajallaan mitään hyödyllistä. Hän keräilee vanhoja kirjoja, ja rakkaimpiin kuuluvat 1700-luvun kansatieteelliset teokset. Tauno Matomäki puhui siitä, miten kirjallisuus on väylä päästä kokemaan jotain, mitä joku toinen on kokenut, ja lisäksi hän puhui kirjoista esineinäkin, siiitä, miltä ne tuntuvat kädessä, tuoksuvat jne.

Mitenkähän Tauno Matomäki pärjäisi tämän päivän työpaikkahauissa?

Yhtä kaikki, hän ei siis pitänyt itse itseään seurallisena eli sosialisena, mutta mitä ilmeisimmin hänellä oli yksiselitteisen hyvät sosiaaliset taidot, kun oli työurallaan saanut aikaiseksi sen minkä oli. Keltikangas-Järvinen kirjoittaakin, että sosiaalisuudesta eivät seuraa suoraan sosiaaliset taidot, jotka ovat aina opittuja. Sosiaalisuus tarkoittaa vain synnynnäistä viihtymistä ihmisten parissa, kun taas sosiaaliset taidot tarkoittavat pikemminkin opittua kykyä toimia ihmisten kanssa päämäärien saavuttamiseksi. Sosiaaliset taidot voivat siis olla vetäytyvällä introvertilla paremmat kuin aktiivisella sosiaalisella ekstovertilla.

Joustoa kamppailussa synnynnäisen temperamentin kanssa tuo itsensä tunteminen. Keltikangas-Järvisen kirjan perusteella olisin taipuvainen tekemään sellaisen johtopäätöksen, että jos esimerkiksi tietää olevansa elämyshakuinen ja kenties vielä samalla emotionaalisesti sensitiivinen ja ehkäpä vielä stressialtiskin, on suuri virhe alkaa urheilla minkäänlaisten päihteiden kanssa, oli sitten vaikka miten sosiaalinen ja ekstrovertti. Vaikka sensitiivisyys voi lisätä empatiaa, se voi myös merkitä sitä, että sensitiivinen ylitulkitsee itseensä kohdistuvan kriikin, jolloin hänen ei kenties pidä ryhtyä vaikkapa minkään lajin taiteilijaiksi. Sillä tempperamenttinsa huomotta jättäminen johtaa terveyden vaarantavaan stressiin. Tämä on nykyihmiselle vaikeaa sietää, kun kaikkien pitää saada kaikki sama kaikki kuin muidenkin, ja kenen tahansa pitää voida saada valita mitä mielen juolahtaa. Mutta kaikki nyt eivät voi valita mitä tahansa, eikä tämä ole pelkästään taloudellinen rajoitus, kuten pitkään on ajateltu. Sama määrä samanlaatuista stressiä ei ole vaikutuksiltaan sama kaikille. Olosuhteet, jotka aiheuttavat yhdelle vaarallista stressiä hänen temperamenttinsa tähden, voivat olla ideaaliset toiselle. Lisäksi stressin kokemuksen intensiivisyys vaihtelee. Introvertin kokemukset stressitilanteesta ovat voimakkaammat kuin ekstrovertin. Tälle on tutkimuksissa paljastunut yllättävä seuraus: introverttien on parempi käsitellä ahdistuksen tunteensa itse tykönään. Tunteista puhuminen voimakkaassa stressitilassa helpottaa tutkimusten mukaan vain ekstrovertteja.

Niinpä niin, tunne itsesi, sanoivat jo muinaiset kreikkalaiset, ja oikeassa olivat siinäkin.

Keltikangas-Järvinen puuttuu myös mediassa esitetyihin naurettaviin käsityksiin kuten että jos ihminen on työpaikalla tyytyväinen oloihinsa, hän automaattisesti yrittää parastaan. Keltikangas-Järvisen mukaan väite on yksinkertaisesti naiivi. Maailmassa kerta kaikiaan on laiskoja ihmisiä, ja tällaisia ongelmia säädellään erilaisilla normeilla ja käyttäytymisodotuksilla eikä vaatimalla milloin minkäkin muodin mukaisia johtajia.

Mahtava kirja. Enpä muista, milloin viimeksi yksi jokseenkin tarkalleen 200-sivuinen kirjanen olisi pannut ajattelemaan yhtä paljon kuin tämä. (2.1.2017)