Vaikka olin juuri lukenut Kai Niemisen suomentaman Kenkôn Joutilaan mietteitä, rupesin toissa iltana siivoamaan parveketta talven jäljiltä eli laittamaan sitä kesäkuntoon. Oltiin kyllä isännän kanssa päätetty, että puulaattoja on turha levitellä ja korituoleja purkaa pressusta, sillä kohta ne on kuitenkin paketoitava kaikki taas uudelleen. Mutta televisiossa väitettiin helteiden olevan tulossa.
Toissa iltana sitten kaivoin kanervat pois ruukuista, imuroin parvekkeen, laitoin laatat, kokosin 'pöydän', istutettiin päivänvarjo varteensa… ja eilen tein kertakaikkiaan jotain, mitä en ollut tehnyt ainakaan viiteentoista vuoteen ja sitä ennen en ikinä: ostin kaksi kesäkukkaa torilta!
Istutin yhteen kanervista tyhjennettyy ruukkuun viimeiset sinappikaalin siemenet, joita huushollissamme luultavasti tulee enää kuunaan olemaan, ja heitin roskiin kaikki muut simenet, joita minulle on viisitoistavuotisen puutarhaharrastuksen aikana kertynyt. Viime kesänä keräämäni krassin siemenet jätin, ja pistelin niitä nyt ehkä vähän myöhässä kolmeen ruukkuun. Tähän kuluivatkin sitten kaikki nurkissa pyörineet multasäkkien loput.
Mistä tahansa tottumuksesta on vaikea päästä eroon, eikä kasvien kasvattaminen eroa mitenkään muista tottumuksista. Monet tottumukset ovat selvemmin pahasta kuin toiset, jos ne ovat yksiselitteisesti terveydelle vaarallisia kuten alkoholismi. Kaikkiin tottumuksiin liittyy jonkinlasta vaalimista, jonkin jostain syystä aivan erityisenä pitämistä, vaikka sitten oman itsensä. Mutta mitään ei tule pitää mitenkään erityisenä. Kenkô kertoo Joutilaan mietteissä eräästä henkilöstä, joka aikansa temppelin sisäänkäynnillä oli tarkkaillut erilaisia kerjääviä sairaita ja raajarikkoja, kotiinsa palattua heitti pois kaikki vuosia keräilemänsä bonsai-puut.
Mutta hyveetkin johtuvat tottumuksesta, ja silloin tottumusta kannattaa pitää yllä. Tämä buddhalainen viisas, Kenkô, toteaa, että "joka ulkonaisesti noudattaa oppia, kypsyy varmasti ymmärtämään totuuden myös sydämessään. Teoillaan hän ansaitsee nöyrän kunnioituksen, ei suinkaan tekopyhän nimeä".
Yoshida Kenkô, joka eli vuosina 1283-1350 Japanissa, ei siis ollut aivan samanlainen radikaali kuin 700-luvun Kiinassa ellänyt maallikko Pang, josta kirjoitin jokin aika sitten. Kenkô arvosti perinteitä. Mitä puutarhoihinkin tulee, hänestä ihmisellä oli kyllä hyvä olla puutarha, mutta pieni, ja muutenkin ihminen tarvitsee niin vähän! Seremoniat ovat kuitenkin jotain, joka on hänen mukaansa hyväksi ihmisluonnolle, ja ne ovat sitä nimenomaan siksi, että ne ovat vanhoja ja toistuvat vuosisadasta toiseen samoina. Hän ei hyväksy juurikaan joustoa rituaaleissa. "Buddhan nimen lausuminen on juhallinen ja vaikuttava seremonia, samoin keisarillisten viljauhrinnoutajien matkaansaattaminen. Suurenmoista on myös nähdä kuinka hallitus hoitaa ylen runsaita toimiaan juuri kun uudenvuodenvalmistelut ovat kiireisimmillään. Mainiota, että Neljään suuntaan kumartaminen seuraa välittömästi henkienkarkoitusseremonian jälkeen", kirjoittaa Kenkô.
Ennustaminen on kuulunut japanilaiseen(kin) kulttuuriin, ja siihen Kenkô suhtautuu kriittisesti, sillä "joka laskee moniko yritys päättyy huonosti onnekkaiksi sanottuina päivinä huomaa kyllä että yhtä moni kuin epäonnen päivinäkin". Toisaalla hän kertoo maallikkopapista, jolle reräs keisarillinen henkivartija kertoi tämän kantavan merkkejä, joiden mukaan tämä oli altis putoamaan hevosen selästä. Ja sitten ennustuksen kohde tosiaan putosi hevosen selästä ja kuoli. Tätä ihmeteltiin ja kyseltiin, miten henkivartija oli kyennyt ennustamaan tämän. "Shingan ei osannut istua tukevasti satulassa, mutta piti vikuroivista hevosista", kuului vastaus.
Kenkô on ehkä hiukan hienostelija vähän samaan absurdiin tapaan kuin minäkin. "Kauniita ovat hyvät – vaikka vähäarvoisetkin – vanhanaikaisen koruttomat esineet", hän kirjoittaa, ja lisää muutaman rivin päässä, että kirjakäärötkin ovat kauniimpia, jos eivät ole sidotut sarjoiksi ja varsinkin, kun niiden silkkipäällykset ovat kuluneet puhki.
Ylellisyyttä Kenkô kuitenkin halveksii. Ihminen tarvitsee ravintoa, vaatteita ja asunnon, ja sairastuessaan nejänneksi lääkkeitä. Köyhä on se, joka ei näitä pysty hankkimaan, ja rikkaus on sitä, ettei mikään näsitä puutu. Paikoin Kenkô on suorastaan yhteiskuntakriittinen. Puutteessa elettäessä mielikään ei voi olla buddhalaisen ideaalin mukaisesti vakaa, ja kun muu ei auta, on varastettava. "Jos maata hallitaan huonosti, ja kansa kärsii vulua ja nälkää, ei rikoksilla ole loppua. On julma piinata kansaa, ajaa heidät rikkomaan lakia ja sitten rangaista siitä", Kenkô kirjoittaa. Kenkô suomii myös ahneita.
Kaikkea tekstiä sävyttää buddhalainen vakaumus siitä, että kaikki muuttuu. Mikään ei ole pysyvää. Jokapäiväiset tapahtumat eivät koskaan vastaa odotuksiamme, eikä vastaa koko elämäkään. Eikä kuolema kysy keneltäkään, sopiiko tulla. Mutta seremoniat pysyvät, jos tahdotaan. (6.6.2019)
