Kesäretki Sysmään

...joka kuului aikaisempaan elämääni.

Käytiin tänään kesäretkellä Sysmässä, koska siellä oli kolmipäiväisten kirjakyläpäivien keskimmäinen rupeama ja koska vähän aikaa sitten oltiin julkaistu kirjakylähistoriikki, johon olin kirjoittanut pienen jutun liittyen kirjakylän lehteen.

Kun läskimme Savosta, keli oli ihan hyvä, mutta kun Sysmä läheni, alkoi sataa. Perillä oli pikkuisen poutaakin, mutta lähtiessämme satoi taas.

Oheinen kuva kertoo, mihin suuntaan kirjakylä alkoi mennä sekä syyn, miksi minä vaihdoin kaistaa.

Tapasin pikaisesti T:n, joka aloitti kirjakylän aikanaan äitinsä perustamien Kertun kirjapäivien perustalta. Ja se alku oli varauksettoman mainio. Meinasin esitellä hänelle meidän Uukuniemen kulttuurijuttuja -kirjaamme, jossa on maininta kirjakylälehdestä, mutta luovuin ajatuksesta, sillä aika oli todellakin ajanut Sysmässä minun ohitseni. En tarkoita vain kirjaämpäreitä, joissa voi nähdä sarkasmiakin, joskin usein sarkasmissa pilkka helposti kimmahtaakin omaan nilkkaan, minkä takia sarkasmi on vaikea laji, ja voi olla, että tässä kirjaämpärihommassa on käynyt juuri niin. Kirjakyläpäivillä myytiin kirjoja muutenkin pilkkahintaan, 1-5 euroa kpl.

En ole varma, haluanko kirjojen olevan niin halpoja.

Me joudumme myymään omakustannekirjaamme 30€/kpl emmekä silti pääse omillemme, ja vaikka pääsisimme, en ole tiedä, haluaisinko sittenkään myydä sitä halvemmalla.

Mutta maaimaan mahtuu kaikenlaisia asioita, jotka ovat ihan jees, vaikkeivät olekaan nimenomaan minun juttujani, ja ostimme toki noita viiden euron kirjoja. Mm. joltain divarikojulta Viena-kirjan ja tuliteriä Savukeitaan opuksia eli Putin-vitsejä ja kiinalaisia runoja, joissa on kiinankielinen versio suomenkielisen käännöksen vieressä...

Läksimme siitä aika pian Pyhän Olavin kirkolle, jolla ei tullut käytyä silloin, kun asuimme siinä naapurissa, Heinolassa. Kirkko on alkujaan 1500-luvulta, joskin siihen on myöhemmin lisätty sivulaivat, jotka tekivät pitkäkirkosta ristikirkon. Koska Sysmässä on rahaa, sankarihaudoilla on tuollaiset lyhdytkin.

 



Sisällä on 1500-luvulta, kirkon katolisilta päiviltä, peräisin oleva krusifiksi ja muitakin puisia veistoksia, jotka tuolloin olivat katolisille kirkoille tyypillisissä sivualttareissa. (6.7.2019)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoista ja kukista

 

 

Olen lueskellut eilen saamaani kirjaa Sysmän kirjakylästä.

Se oli sangen kiinnostava elämänvaihe, tuo kirjakylän aika, joskaan ei tietenkään vain kirjakylän takia vaan siksi, että siihen ikäkauteen luultavasti kuuluu kaikilla ihmisillä hirmuisesti tekemistä ja asiaa. Ei ole enää nuori muttei vanhakaan, pystyy jo toimimaan maailmassa, muttei ole vielä pettynyt asioihin.

Itselleni kirjakylä oli idealistinen harrastus sangen kiivaana ammatillisena kautena. Lopetin tämän harrastuksen, kun kirjakylästä häipyi tämä innokas idealismi eikä se enää tarjonnut vastapainoa palkkatyölle. Olen edelleen sitä mieltä, että kirjakylän pahin virhe oli juuri tämä työmäiseksi muttuminen, ja tämän myötä sen liepeiltä katosivat kaikki (minua) kiinnostavat ilmiöt. Nyt tilalla on kirjojen myynti viiden euron ämpärillisinä.

Ennen ei siis ollut näin. Kertun Kirjapäivät toimivat Vahan Kertun taidegallerian ja antikvariaatin yhteydessä. Taso oli korkea. Kirjakyläpäivillä oli mm. esittelmässä taiteilijakirjoja Taidegrafiikanpaja Himmelblau, mitä nyt olisi aika vaikea kuvitella. Jukka Ammond lauleli latinaksi iskelmiä. Ja Kari Piitulaisen johdolla osallistuttiin Kalle Päätalon nostamiseen korkeakulttuuriksi. Tästä kaikesta kertoo Sysmän kirjakylä -kirjassa Tarja Kaarina Tapiola. Linjaamattomana linjana oli korkean ja matalan, vakiintuneen ja avantgarden ristisiitos, ja kuvaavaa onkin, että tutustuin Otso Kantokorpeen nimenomaan Kertun kirjapäivillä, hän kun oli siellä myymässä Jack in the Box-kustantamonsa kirjoja, esim. säveltäjä Eric Satien kirjallista tuotantoa.

Lehdestä, jonka tulin itse oikeastan keneltäkään muulta mitään turhia kyselemättä perustamaan, Tarja kiitettävästi mainitsee seikan, jonka olin itse unohtanut todeta, nimittäin että "lehden aihepiirinä tuli olemaan painettu kulttuuri kirjoista taidegrafiikkaan".

Olen tällä blogillani valittanut Uukuniemen kulttuurijuttuja -kirjamme asiavirheistä, joita kaikkia yhdistää se, että olen ikään kuin antanut asian levitä alueille, joille se ei (enää) kuulu: Mikkolannimen kesäteatteri ei ole Uukunimen kesäteatterin jatke, koska Mikkolanniemi ei edes ole Uukuniemeä, eikä Antti Sihvoselle tullut kirje ole tullut Otto Sihvoselle, vaikka se oli Oton papereiden kansa samassa pinossa ja on minun mielestäni hengeltään sellainen, että sen olisi 'pitänyt' hänelle tulla.

Ja on sangen kauhistuttavaa nyt huomata, että tiedän, että samalla harhaisen jatkuvuuden periaatteella olisin valmis lähtemään uudelleen mukaan alkuaikojen kirjakylää vastaavaan hommaan ja perustamaan kaikkea painettua kulttuuria käsittelevän lehden, jos vain pieninkin mahdollisuus tai tekosyy ilmaantuisi.

Olen kirjakylähistoriikkia selaillessani tullut ajatelleeksi sitäkin, miten kirjojen merkitys minulle itselleni on muuttunut. Nuorena ne olivat itseymmärryksen väline siten, että hain korkeatasoisesta, isojen kustatamojen julkaisemasta kaunokirjallisuudesta vaihtoehtoisia itseymmärryksen tapoja. Sitten kyllästyin itseni, ja vuosikymmeniä luin vain tietokirjoja, mihin oli toki myös ammatilliset syyt.

Nyt olen siirtynyt kirjojen harrastelijamaisen tekemisen puolelle. Siinä on kysymys jälleen itseymmärryksestä, mutta kun nuorena päämääränä oli kartoittaa, millaiseksi sitä voisi isona tulla, nyt on selvitettävänä, miksi minusta tuli isona mitä tuli, ja ehkäpä myös miksi joillekin läheisille kävi niin kuin kävi. Jotenkin traagista on, että vaikka itse teen noita 'levittämisvirheitä', minua toisaalta ärsyttää, kun muut syyllistyvät niihin, ja tällä hetkellä minua ärsyttävät eritoten yleistykset tyyliin evakot traumatisoituvat kaikki ja olivat niin tyhmiä, että hirttäytyivät menneisyytensä kärismyksiin eivätkä älynneet elää eteenpäin. Epäilemättä jotkut traumatisoituivat, mutta monet eivät. Esimerkiksi minun äitini eli ihan hyvän tavallisen ihmisen elämän, vaikka oli menttänyt molemat vanhempansa ja joutunut nelivuotiaana yli viisikymppisen tätinsä kanssa evakkoretkelle. Vastaavaa yleistämistä tehdään tämän päivän ongelmista. Esimerkiksi lehdistössä väitetään, että koulukiusaamisesta seuraaa syrjäytymistä, masennusta ja ties mitä, ja seuraavalla sivulla kerrotaan, että vähintäänkin 90 prosenttia Suomen julkkiksista on koulukiusattuja. Pitäisi päättää, tuleeko koulukiusatuista menestyjiä vai syrjäytyneita tai sitten pitäisi hyväksiy se, ettei mikään yksittäinen ihmisen kokema trauma määrää totaalisesti hänen elämäänsä paitsi aivan ääritapauksissa.


Ja ääritapauksissakin löytyy variooatioita, esim. keskitysleireistä selvinneiden joukosta.

Minulla ei ole suuria luuloja siitä, että tämä minun itseymmärrykseni kiinnostaisi ketään muuta. Mutta olen itse alkanut kiinnostua muiden suorittamasta vastavanlaisesta itseymmärtämisestä. Siis vastaavasta kuin omani, en nuorten ihmisten sentimentaalisesta älämölöstä. Uukuniemen kulttuurijuttuja -kirjassa on viitattu paljonkin Sirkka Nurmen teoksiin, jotka ovat ilmiasultaan pelkkiä monisteita, mikä minua vähän harmittaa, mutta teksti on periaatteessa mielenkiintoista, joskin siinäkin törmätään omakustantamisen yhteen ongelmaan: tekstiä olisi pitänyt toimittaa, eikä omakustamisessa ole kustannustoimittajaa saatavilla.

Toisaalta voi olla, että lähinnä itseymmärrykseen pyrkivät omakustatajat eivät edes halua kustantajaa juuri siksi, ettei tekstiin tulisi kustannutoimittaja sörkkimään. Minulla on paraikaa luettavana Riitta Kuoppamäen teos sukulaisestaan Eero Mäkisestä, Sortavalan seminaarin käsityön opettajasta, oman käsityökoulunsakin pyörittäjästä ja harmonitehtailijasta, jonka tykönä uukuniemeläinen A.J.Tiainenkin sai ensimmäisiä oppejaan. Tämä kirja ei ole moniste, mutta muuten graafisen suunnittelijan silmään sen näköinen, että minua harmittaa, kun hyvä asia ei ole parhaissa mahdollisissa kuorissa. Teksti on parempaa, joskin toki aivan toisenalaista kuin Sirkka Nurmella, mutta elämäkerraksikin niin löysää, että kuka tahansa kustannustoimittaja olisi pakottanut puolittamaan tekstin määrän. Mutta... jos näin olisi tehty, kirjoittajan itseymmärrys olisi vähentynyt. Kirjan tekemisestä olisi tullut hänelle työtä kuten kirjakylälehden tekemisestä pyrittiin tekemään minulle, ja silloin jää toteutumatta se, minkä takia asiaan on alun alakujaan ryhdytty.

Omakustannuskirjailemisessa on paljon problematiikkaa…

Olen nyttemmin kuullut uukuniemeläistaustaisesta Eini Karhulahdesta. En tiedä, ovatko hänen kirjansa olleet omakustanteita vai onko ne julkaissut joku yhdistys tms., mutta ainakaan niistä ei ole ollut helppo kuulla. Taas yksi oma- tai pienkustantamisen ongelma lisää…Tiedottaminen. Kuulemma hän on tehnyt teoksen nimeltä Pittää lähtii tai jotain sinne päin. Olettaisin, että kirjan saa Uukuniemen kirjastosta, joten pitääpä kysyä, kun seuraavan kerran sinne päin menen.

Maailmassa on siis kiinnostavia oma- ja pienkustanteita, mutta niitä on todella vaikea löytää.

Sitten asiasta kahdeksanteentoista…

Meillä on miehenmittaista harmaamalvikkia, jota A haluaisi, mutta mielessäni heräsi kysymys, miten sen kanssa pitäsii toimia, kun olen luotettavasta lähteestä eli perimätietona kuullut, että syksyllä kukkivat kasvit pitäisi istuttaa keväällä ja keväällä kukkivat syksyllä. Meidän malvikki on kotoisin Jääskeläisen Ailin entisen rappurallin välistä, mihin se oli ajautunut kasvista, joka on peräisin meidän mökiltä, ja se nyhdettiin siitä rappurallin välistä sormenkorkuisena – johonkin aikaan vuodesta, ja hyvin siis menestyy. Kävin äsken penkomassa sen alusia, ja huomasin, että siellä olisi joku pieni alku, jonka ymmärtääkseni voisi istuttaa aiemman kokemuksen mukaan milloin hyvänsä, vaikka harmaamalvikki luullakseni lasketaan syksyllä kukkiviin…

Taannoin samainen A huolehti pioneistaan. En malta olla oheistamatta tähän kuvaa meidän pionituista…Meillä on pihassa tämän syysleimuratkaisun lisäksi myös saraheinaversioita.

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Se pari päivää sitten laittamani mehitähden kukka ei ollutkaan vielä kukka vaan sarja nuppuja. Nupunnypylöistä on alkanut aueta pieniä tähtimäisiä kukkia.

 

 

 

 

 



Pihaan on ilmaantunut tällainenkin. Voi olla, että tämä on kuulunut edellisvuotiseen heräteostokseeni Lidlistä, mutta koskaan aiemmin tällaista ei ole tähän penkkiin kyllä noussut. Epäilyttää, että tämäkin on vain joku rikkakasvi taas…mutta on sen verran mielenkiintoisen näköinen, etten ole kitkenyt pois vaan katson, mikä tästä tulee.

Ja voi elämän kevät! Vasta tänään huomasin, että monta vuotta kukinnassaan paussia pitänyt anoppivainaan rusopäivänlija on työntänyt aivan järkyttävän määrän kukkavanoja! Kuin ennen vanhaan… Kymmenen vuotta sitten se oli varmaan valtakunnan runsaskukkaisin rusopäivänlilja, mutta sitten minä rupesin jakamaan sitä rypästä, kun olin jostain lukenut, että se muuten taantuu… (7.7.2019)