Kirjakantti ja maailman parhaat kirjat

... ja blogit.

Kuopiossa on meneillään Kirjakantti-tapahtuma. Tai tapahtumarypäs. Se on siirtynyt vuosi vuodelta myöhemmäs syksyyn ja samalla huonontunut. En ihmettele jälkimmäistä seikkaa.

Syynä on raha. Ihmiset eivät arvosta tapahtumia, jotka ovat ilmaisia, ja Kirjakantti on kaikilta osiltaan ilmainen.

Rahasta puhuttiin myös yhdessä eilisessä tapahtumassa, johon kerkesin vain viimeisille parille minuutille vanhustenhoidollisista syistä. Silloin siellä puhuttiin kirjablogeista ja julkisuudesta = onko blogeilla kirjojen julkisuusarvoon mitään merkitystä. Eräs paneelikeskustelun blogisti vastasi ihan rehellisesti, että ei. Syy on minun mielestäni osin sama kuin Kirjakantin kutistumisen. Blogit ovat ilmaisia.

Samassa yhteydessä tuli puheeksi se, onko kävijämäärillä mitään tekemistä sen kanssa, pystyykö blogi luomaan kirjalle julkisuutta eli lopupelissä kysyntää eli rahallista tuottoa. Jotenkin oltiin sitä mieltä, että olisi jotenkin hyvä asia, jos blogilla käy sellainen

7 000-10 000 lukijaa.

Samainen kohtalaisen älykäs blogari, joka ei suostunut elämöimään blogien julkisuutta luovalla merkityksellä, älysi todeta myös sen, että useimmat bloggaajat kirjoittavat Googlen Bloggerin blogeille, mikä on ilmainen palvelu. Kun Google tietenkin suosii omiaaan ja ohjaa hakusanojen perusteella 'omille' sivuilleen, siis Bloggerilla kirjoitetaville blogeillekin, Bloggerin kirjablogitkin saavat hiukan julkisuutta ja siten niillä käsitellyt kirjat.

Mikä sitten on blogin merkitys? Tosiasiassa blogilla, jolla käy vaikka hiukan yli 10 000 lukijaa kuukaudessa, ei ole kovinkaan luettu. Tällä minunkin blogillani käy yli 10 000 lukijaa kuukaudessa, mutta lasken edukseni, ettei tämä ole Bloggerin blogi, eli minä maksan siitä, että pidän tätä erässä web-hotellissa. Google ei siis suosi tätä blogiani vähääkään, eli sanosinko näin, että minun blogini kävijämäärä on hiukan 'aidompi' kuin Bloggerin blogien kävijämäärä. Silti se on pieni.

Blogin lukijoista suurin osa on blogistin kavereita, jotka käyvät sivulla useita kertoja päivässä tarkastamassa, että onko jo päivitetty. Tämä selittää sen mysteerin, että blogilla on enemmän kävijöitä, kun sitä ei pitkään aikaan päivitetä. Minunkin blogillani oli laskurin mukaan suoranainen yleisöryntäys, kun jouduin pitämään paussin vanhustenhoidon kriisiydyttyä. Ihmiset käyvät blogilla tiuhemmin ihmetellessään, että miksei päivitystä tule, mikä on hätänä. Sen sijaan jos ihmiset tietävät, miksi päivityksiä ei tule, esim. jos olen ilmoittanut lähteväni kuukaudeksi Kiinaan nin kuin silloin tällöinkin tapahtuu, kävijämäärä blogilla luonnollisesti tippuu.

Blogien merkitys, jos niillä ylipäänsä merkitystä on, rippuu siitä, kuka on blogisti. Varsinkin asiapitoisten blogien pitäjäjien on täytynyt hankkia kannuksensa blogosfäärin ulkopuolella. Suosituimmat asiablogit ovat muualla mielipidevaikuttajan statuksensa ansainneiden pitämiä. Eli nettipävikirjoihin pätee sama kuin muihinkin päiväkirjoihin - ne ovat kiinnostavia vain, jos ovat päiväkirjan ulkopuolisessa elämässä ansioituneiden ihmisen pitämiä.

Kysymykseen siitä, ketkä blogeilla käyvät, ei tämä kohtalaisen älyllisesti rehellinenkään paneelin blogisti osannut vastata, mutta kyllä ainakin minä tässä Bloggerin ulkopuolisessa todellisuudessani saan palvelun tarjoajalta tilastot siitä, vaikkapa miltä servereiltä blogilla käydään. Jos kärkisijoja pitävät helsinki.fi ja aaltoyliopisto.fi, niin blogilla puheena olleet asiat ovat jotenkin kiinnostavia suurin piirtein älykkäiden ihmisten mielestä.

Puheeksi tuossa keskustelussa tuli sekin, että koululaiset copy-paste'ailevat kirjablogistien tekstejä. Sitä on pidettävä paitsi tekijänoikeudellisesti kiinnostavana kasvatusellisena ongelmana myös merkkinä siitä, että blogi on koululaistasoa.

Blogien tasosta ei keskusteltu, jostain syystä, vaikka se olisi kyllä mielenkiintoinen kysymys. Blogin voi perustaa kuka tahansa. Lehteen ei voi kirjoittaa kuka tahansa. Lehtikirjoitukset ovat korkeammin arvostettuja, koska kaikki tietävät, että lehtikirjoitus on onnistunut sivuuttamaan jonkinlaisen portinvartijan, mistä blogiteksti ei ole koskaan joutunut selviämään (paitsi ehkä jos on kyseessä jonkun lehden verkkosivulla pidetty blogi).

Lehtien häviämistä on manattu pitkään, mutta jostain syystä ne vain pysyvät. Tällä hetkellä ihmiset vielä katsovat, että saavat tarpeellisen informaation ilmaiseksikin - tietoa on jaettu ilmaiseksi nyt netissä melko pitkään. Mutta pelkään, että siltä osin paratiisin päivät ovat päättymässä.

Olen ollut havaitsevinani, että journalismin taso olisi pikkuisen nousussa. Ikään kuin jopa Hesarissa oltaisiin älytty, että henkilöjuttuja ns. tavallisten ihmisten arkisisita ongelmista ei kannata älyttömiin tehdä, koska blogistit tekevät ne paremmin. Journalismissa kannattaa panostaa äärimmäisen hyvin tarkastettuihin faktoihin ja monimutkaistiin asioihin. Se vaatii työtä, josta voidaan maksaa palkkaa, ja se on sellaista tietoa, josta ihmiset ovat valmiita maksamaan. Minä olen kertakaikkiaan haluton maksamaan jutuista, jossa haastatellaan kaiken maailman kadun tallaajia jostain meneillään olevasta mieliä kuohuttavasta populaarista ongelmasta, olipa tapahtumapaikka missä päin maailmaa tahansa. Sen sijaan inhimillisen näkökulman tarjoavia blogeja voi vallan mainiosti käyttää lehdessä lähteenä, vaikkakin tietenkin yhtä varoen kuin kaikkia muitakin lähteitä.

Blogit ovat jo oikeastaan katoavaa kansanperinnettä. Yhä harvemmat pitävät blogeja. Blogin pito edellyttää pitkäjänteisyyttä, ja jos sellaiseen toimintaan ei ole harjaantunut elämässään noin yleensä, ei kunnon bloginkaan pitämisestä mitään tule kovin pitkään.

Mikä sitten on kunnon blogi? Nämä kirjallisuuteen keskittyneitä bogeja pitävät ihmiset harrastavat kirjalisuutta, ja bloginpito on osa harrastusta. Mutta se on vain harrastus kuten villasukkien kutominen niin pitkään, kun sillä ei tosiaankaan pyri johonkin päämäärään. Harrastushan, mikä tahansa harrastus, muuttuu harrastuksesta joksikin muuksi, kun siitä tulee tietoisesti päämääräsuuntautunutta.

Nämä kirjablogistit ovat nyt sitten laatineet listan suomalaisten lukijoiden mielestä kaikkien aikojen parhaista kirjoista. Julkistamistilaisuus oli eilen. Minulle jäi hiukan epäselväksi, miten tämä äänestys oli tehty, mutta tulos kuvaa hyvin kirjallisuuden harrastajien junttimaisuutta.

Viisi kärjessä esiteltiin käänteisessä järjestyksessä, ja jokaisen esitteli eri blogisti vuorollaan.

Viitostilalla oli Dostojevskin Rikos ja rangaistus, josta esittelijä totesi, että hän itse - niin kuin kuulema aika monet muutkin hänen mukaansa - ovat lukeneet sen pakosta. Minä olen lukenut se ihan vapaaehtoisesti, ja se on mielestäni huonoin Dostojevskin romaaneista.

Keskisijojen järjestystä en muista, mutta niillä olivat Tolkienin Taru sormsuten herrasta, Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo ja Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Sekä Sinuhesta että Tolkienista sanoivat niitä esitelleen kirjabloggaajat, että ovat 'lukeneet' ne äänikirjoina. No, kirjat toisaankin vielä keskiajalla luettiin ääneen, siitä jopa termi luento, mutta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen kirjoja on kyllä luettu hiljaa, itse kirjasta. Väitän, että Austeniakaan ei ole kovin moni kirjasta lukemalla 'lukenut', vaan se muistetaan joulun tienoissa tulevana tv-sarjana, ja kirjaa on äänestetty ikään kuin televisiosarjan perusteella, sillä tokihan on tiedossa, että tuo tv-sarja perustuu kirjaan. Eli kolmen keskimmäisen sijan haltijat eivät oikeastaan ole tulleet luetuiksi kirjoina ollenkaan vaan niihin on tutustuttu kirjoista tehtyinä sähköisinä tuotoksina.

Sama voi päteä ykköstilan pitäjäänkin, eli Linnan teokseen Täällä pohjantähden alla.

Uskomaton tulos.

Mietin sitten illalla kotiin tultua, siinä Le Carrén romaaniin perustuvaa elokuvaa televisiosta tulevaksi odotellessani, mikä olisi oma listani. Sillä ei olisi yksikään noista suomalaisten äänestämistä. Siis olenko suomalainen?

Listallani olisi kyllä Dostojevski, mutta olisiko Idiootti, Karamazovin veljekset vai Riivaajat, ja jos olisivat kaikki, missä järjestyksessä…

Dostojevskeja lukuunottamatta monet muut suosikkiteokseni olen lukenut lukiovuosina tai opiskeluaikoihin. Ilmeisesti maisterin paperit tekevät lopulta immuuniksi kaunokirjallisuudelle.

Listalla olisi esimerkiksi Célinen Niin kaus kuin yötä riittää. Samassa sarjassa kamppailisi myös Jean Genet teoksilla Varkaan päiväkirja ja Kukkien madonna.

Tajunnanvirtasarjassa olisii myös kaksi teosta. Proustin romaanisarjasta Kadonnutta aikaa etsimässä oli lukioaikoinani käännetty tosi vähän, mutta silloin lukukokemuksen painopiste oli siinä, että joutui katsomaan periaatteessa itselleen vastenmielisen ihmisen sisäistä maailmaa. Olen edelleen sitä mieltä, että kirja(sarja)n minä on kuvottava tyyppi. Tasavertaisena tulee Joycen Odysseus, josta kyllä myönnän, että luin sen suomankielisenä Saarikosken käännöksenä enkä ole tätä uudempaa lukenut ja että käännöksellä saattaa olla tässä tapauksessa suurikin osuus. Mutta luin kirjan suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Camus'n Sivullisen, ja ja molemmissa on eräällä tasolla sama aihe eli yhdessä päivässä on muistelelmista vaikka miten pitkäksi loppuelämäksi. Tämä suuntasi jonkun verran elämänkatsomustani siten, että pitää huolehtia siitä, että elämä on enemmän kuin sivusta seurattu yksi päivä, ja vielä tänäkin päivänä hiukan halveksin ihmisiä, jotka pitävät itseään pelkkinä tarkkailijoina ja kenties jopa ylvästelevät sillä.

Kirjoista, jotka eivät ole vaikuttaneet elämääni, mutta jotka ovat hyviä sinällään, pitää mainita Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Sama on sanottava Faulknerin Villipalmuista.

Edelleen elävien kirjailijoiden sarjaani johtaa ehdottomasti David Grossman. En ole pitänyt kaikista hänen kirjoistaan, mutta huippuja ovat Hakusana Rakkaus, Sinne missä maa päättyy ja Leijonahunaja, joista olen kirjoittanut myös tällä blogilla. Ja nämä ovat kaikki aikuisella iällä luettuja eli rehellistä aikuisten kirjallisuutta. Kannattaa lukea!

Vaikka on minullakin henkilökohtainen 'häpeäsarjani', jonka teosten kirjallisista ansioista on vaikea mennä sanomaan mitään. Tähän sarjaan kuuluu lukion ensimmäisellä luokalla lukemani Osamu Dazain Ei enää ihminen, jonka mukaan valitsin ammattini. Siinä kiertojaminä, narkomaani, oksentaa verta lumeen ja toteaa oksentaneensa Japanin lipun, mistä tein sen johtopäätöksen, että pitääpä ryhtyä tässä hiukan perehtymään merkkeihin ja siihen, miten ne keräävät itseensä merkityksiä. Toinen hyväkäs tässä sarjassa on Anaïs Ninin Päiväkirjat, jotka myös ovat suuresti vaikuttaneet henkilökohtasiin elämänvalintoihini. En ole elänyt kuin Anaïs Nin, mutta en ole suuremmin välittänyt normatiivisista naisen malleista, vaikka ratkaisuni ovatkin olleet eri.

 

Novellit ovat tietääkseni myös kaunokirjallisuutta, ja Kafka on toki suosikkini.

 

Olen tänne blogillekin kirjoittanut paljon Singeristä. Hänkin kirjoitti paljon novelleja, joskin eniten pidän hänen romaaneistaan, etenkin Moskatin suvusta. Luen sen usein, varsinkin flunssassa. Mutta Singer ei pääse maailman parhaiden kirjojen listalleni, sillä vaikka hänen kirjojaan on kiva lukea, ne ovat minulle pikemminkin Itä-Euroopan juutalaisuudesta kertovaa lähdeaineistoa kuin kirjallisuutta. (24.11.2013)