Uukuniemen esi- ja muutakin historiaa

Laakso, Ville.

Papinniemi in

Uukuniemi and Related Archaeological Sites in the Eastern Orthodox Cultural Area in Finland. Jelgava 2014.

 

 

Juvonen, Jaana. Uukuniemen historia. Keuruu 2009.

 

 

Uukuniemi – rajan halkoma pitäjä. Pieksämäki 1970.

 

 

Leminen, Erkki. Orpojen äiti. Heinola 1964.

 

 

Latvus, Aura. Heikoissa väkevä. Kirjoitettu 1945, tämä kappale (kolmas painos) painettu Pieksämäki 1964.

 

Repo, Irmeli. Uukuniemen seurakunta 350-vuotias. Lappeenranta 1981.

Uukuniemen ortodoksikylästä

 

Toissa iltana julkistettiin Ylen Tv-uutissa näyttävästi, miten maallisen vallan edustaja, sisäministeri Paula Risikko, oli kipittänyt läksyttämään luterilaisen kirkon päämiestä arkkipiispa Kari Mäkistä siitä, että kirkko auttaa turvapaikkaoikeudettomia eli laittomasti maassa olevia ulkomaalaisia. Suomen valtio siis vaati kirkkoa toimimaan evankeliumeissa määriteltyjen periaatteiden vastaisesti eli vastoin olemassaoonsa tarkoitusta.

Mielenkiintoinen asetelma. Kirkollinen ja maallinen valta ovat toki olleet ennenkin napit vastakkain eettisissä kysymyksissä, eikä kirkko suinkaan ole aina ollut se, joka on ollut ettisesti oikeassa, mikään kirkko. Mutta yhtä kaikki, oli aikanaan, siis keskiajalla, myös maallisen vallan etu, että kirkko sai Euroopan kristillistettyä, sillä näin pysyi tunnetussa maailmassa edes jonkinlainen roti Rooman romahdettua. Se ei ollut helppo taival, ja tästä taipaleesta kertoo pieneltä osaltaan Ville Laakson väitöskirja Papinniemi in Uukuniemi and Related Archaeological Sites in the Eastern Orthodox Cultural Area in Finland.

Tutkimuksen kohde alkoi hahmottua, kun huhut eli oraalinen traditio Uukuniemen Papinniemessä sijainneesta vanhasta hautausmaasta ja kirkosta sai vahvistusta eräistä löydöistä, etenkin Olavi Ahokkaan vuonna 1993 löytämästä rahakätköstä, joka sisälsi tuhannen kappaletta pääasiassa ruotsalaisia kolikoita, joista nuorin on vuodelta 1645. Yksi nuorempikin oli mukana, venäläinen hopeakopeekka, mutta alhaisen hopeapitoisuutensa ja painonsa perusteella sen on päätelty olevan väärennös. Mutta Uukuniemihän kuului Käkisalmen lääniin, ja johan laulaussakin sanotaan, että "Käkisalmen markkinoilta ennen sotia, väärän vitosen isä toi kotia…"

Laulun jatko-osakin pitää Uukuniemen ortodoksikylän kohdalla paikkansa, paitsi että kivijalkaan ei palanut vain yksi talo vaan koko kylä. Ja sota, josta tällä kertaa oli kysymys, oli Ruotsin ja Venäjän välinen Ruptuurisota vuosina 1656-1658.

 

Kylästä ei arkeologisten kaivausten alla ollut juurikaan ulkoisia merkkejä, pelkkää metsää vain, ja jokunen kasvustoon peittynyt kiviröykkiö, jotka saattoivat olla vain pellonraivauksen sivutuotetta. Paikka jäi rauhaan ilmeisesti siksi, että ortodoksisia hautausmaita vähän pelättiin, ja tilanne ikään kuin jäi voimaan, vaikka hautausmaa sinällään unohtui, mutta hyvä näin, sillä se säilyi metsän ja pusikon suojassa.

 

Toki paikan nimistä, sellaisista kuin jo Papinniemi itsessään, saattoi lukea viittauksen johonkin kirkolliseen, mutta Papinniemi saattoi sitäkin, että alueen maat olivat jossain vaiheessa luterilaisen papin hoidossa. Lisäksi paikalla, jolla alettiin sitten suorittaa kaivauksiakin, oli sijainnut aina 50-luvulle asti Alttaripetäjä, jonka maanomistaja sitten räjäytti kyllästyttyään sen takia paikalla ravaaviin matkustavaisiin. Ja Alttaripetäjä puolestaan sijaitsi vielä kallioisella mäellä, järven, nimeomaan vielä Pyhäjärven, rannassa, ja kalliollakin oli vielä nimenä oikein Kirkkokallio.

Nimistön lisäksi paikalla sijaineesta ortodoksikylästä on mainintoja verotustiedoissa ja käräjäpöytäkirjoissa, esimerkkinä viimemainituista asiakirja vuodelta 1642, jonka mukaan luterilaiset olivat syyttäneet ortodokseja siitä, että nämä eivät auttaneet heitä kirkon rakennustöissä, vaikka luterilaiset olivat auttaneet ortodokseja näiden kirkon teossa. Ja tosiaan, ortodoksit eivät taida tänäkään päivänä olla solkenaan auttelemassa kaiken maailman ihmisiä päätellen siitä, että Paula Risikon ei ole ollut tarpeen lähestyä liiasta auttamisen himosta syyttäen nyt ortodoksisen kirkon arkipiispaa Leoa.

Tarkemmin maastoa tutkittaessa havaittiin, että joissain kiviröykkiöissä oli ikään kuin vasiten pystyyn asetettuja litteitä kiviä, jotka saattoivat olla hautamerkkejä, vaikkei näissä ollutkaan mitään jälkiä kaiveruksista tai muusta. Ja tosiaan, kun alueella alettiin vuonna 1995 (aina vuoteen 2007 asti) suorittaa arkeologisia kaivauksia, näissä tutkittiin muutama hauta ja pari rakennuspohjaa, joista toinen mitä suurimmalla todennäköisyydellä on kirkko. Johtopäätös oli, että alueella oli tosiaan sijainnut muinainen kylä kirkkoineen ja hautausmaineen. Kyseessä oli ortodoksikylä, sillä hautausmaa oli ns. kylähautausmaa, joka liittyy ortodoksiseen perinteeseen, ja samaan suuntaan viittasivat ortodoksista esineistöä edustavat löydöt. Minulle merkittävin näistä on jo ennen varsinaisia kaivauksia löydetty metalli-ikoni, josta Uukuniemi Seura teetti kopioita, ja minulla on itselläni tällainen kopio.

Viereiset kuvat, muuten, eivät olle Ville Laakson väitöskirjasta vaan omiani. Kävimme uteliaina mökkiläisinä tietenkin kyyläämässä kaivauksia, ja taisin kirjoittaa niistä jonkun lehtijutunkin, johon noita kuvia otin. Ovat dioja, ja reprosin ne nyt tuossa valopöydällä. Jälleen yksi esimerkki digitalisoitumisen kirouksista. Ei edes dioja saa enää kunnolla käyttöön...

 

Ville Laakso huomauttaa asiallisesti, että kristilliset korut eivät suoranaisesti tarkoita niitä kantaneiden kristillisyyttä. Enhän minäkään kuulu mihinkään kirkkoon, ja silti minulla on tuo metalli-ikoni. Pikemminkin ne kuulemma viittaavat tuon ajan kauppasuhteisiin, sillä ne, jotka halusivat käydä kauppaa krisittyjen kanssa, käyttivät näitä merkkejä vakuuttaakseen luotettavuuttaan. Mutta ihmisethän tekevät mitä erilaisimpia asioita peitelläkseen motiivejaan tai esiintyäkseen muuten parempina kuin ovat. Nykyisin tällainen peite on kasvissyönti – tokkopa minä olen ainoa, jonka tuttavapiirissa joidenkin kasvissyöjien suupielistä valuu ihmisveri heidän porkkanaa purressaan.

Niidenkään kohdalla, jotka ristejä tai metalli-ikoneita kaulassaan jonkinlaisesta vakaumuksesta pitivät, tämä vakaumus saattoi olla hyvinkin häilyväinen. Tästä esimerkiksi sopii hyvin Jaakkima Terentipoika/Joakim Terentjef, Uukuniemen ortodoksikirkon – lyhytaikainen mutta kuitenkin – pappi 1630-luvulla, joka kääntyi jossain vaiheessa luterilaiseksi päätyen rovastiksi Käkisalmaeen, joskin tuli lopulta tuomituksi kuolemaan noituudesta eli kansanuskon harjoittamisesta. Tuo viimeinen episodi tosin tapahtui aikana, jona maallinen valta oli jo täysin kyllästynyt ihmisten tappamiseen noituuden nimissä eikä tuomiota pantu täytäntöön.

Kaikesta häilyväisyydestä huolimatta Uukiuniemen kristillistymisestä kertoo ruumishautaus, jota siis Papinniemen ortodoksisella hautausmaallakin käytettiin. Ennen tätä oli vallalla ollut polttohautaus. Kristillistymiseen viittaa myös se, että hautoihin ei enää oltu laitettu vainajille mukaan esineistöä. Uukuniemen ortodoksikylän hautausmaalta on kyllä löytynyt tavaraa ja hiiltä, mutta sen alkuperä on ollut itse asissa tänäkin päviänä Venäjän Karjalassa olevassa tavassa viedä ruokaa haudoille. 1600-luvullakin kaiketi tehtiin näin. Löytynyt keramiikka on astiansirpaleita, ja hiilen selitys piilee siinä, että ruoka on suorastaan valmistettu tai ainakin lämmitetty hautausmaalla.

 

Suurin linjoin voidaan sanoa, että ortodoksinen kulttuuri saavutti Uukuniemen hiljakseen siinä 1200- ja 1300-luvuilla. Tämän ristiretkikautena (1050-1300) syntyneen Karjalaisen kulttuurin syrjäytti sitten Novgorodilainen kulttuuri samoihin aikoihin, kun Käksisalmi erotettiin itsenäiseksi lääniksi Viipurista Pähkinäsaaren rauhassa 1323.

Yksi mielenkiintoinen löydös ortodoksikylässä on verrattain runsas määrä ikkunalasia. On nimittäin oletettu, että lasi-ikkunat olisivat olleet vain suurten kaupunkien hyväosoisten juttu, mutta ilmeisesti vauras väki syvälläkin takametsissä saattoi hankkia tällaisia luksutuotteita. Huolimatta ikkunalaseista talot lienevät olleet savupiiputtomia, tai ainakaan sellaisista ei ole tähän asti löytynyt merkkejä. Savupiiput olivat myös uusi keksintö puheena oleviin aikoihin.

Sitä paitsi – ainakaan minä en ennestään tosiaankaan tiennyt tätä – Uukuniemi oli Käkisalmesta Ouluun vievän Nousia-vesireitin varrella, jota pitkin erilaiset vaikutteet kulkivat ihmisten mukana. Reitistä on kirjallista evidenssiä aina vuodesta 1555, mutta on arveltu, että reitti olisi ollut käytössä jo esihistoriallisena aikana, mihin viittaavat reitin varren rautakautisten löytöjen keskittymät. Kansainvälisestä kaupasta kertoen Uukuniemen kaivauksissakin löytyi 1600-luvulta peräisin oleva hollantilaisvalmisteinen piipunpesä, mikä viittaa lisäksi siihenkin, että tupakanpoltto oli levinnyt Uukuniemelle.

Niin esinelöytöjen kuin radiohiiliajoitusten mukaan kylässä on voinut olla asutusta 1400-luvulta lähtien. Kylän taru päättyi jo edellä mainittuun Ruotsin ja Venäjän väliseen Ruptuurisotaan 1656-1658. Miksi kylä tarkkaan ottaen paloi, sitä ei tiedetä, mutta Ville Laakso suhtautui takavuosoina äärimmäisen skeptisesti kylällä levinneeseen dramaattiseen tulkintaan jonkinlaisesta uskonsodasta Uukuniemen maaperällä. Kylästä ilmeisesti kyllä lähdettiin tarkotushakuisesti, sillä paikalta on löytynyt rahakätköjä, mutta miksi kukaan kätkisi rahaa, ellei aikoisi palata takaisin? Rahakätköjen kolikotovat olleet Ruotsin rahaa, sillä suunta, johon kyläläiset lähtivät, oli Tverin Karjala Moskovan pohjoispuolella, ja siellä oli käypäisempää Venäjän valuutta. Epäilemättä ortodoksit eivät olleet innoissaan ruotsalaisista, mutta tämä saattoi pikemminkin kuin uskonnosta johtua ruotsalaisten venäläisiä tehokkaammasta veronkannostaan. Näihin aikoihin seudulle oli jo alkanut valua Savosta luterilaista väestöä, ja tunnettu uskonpuhdistuksen ominaisuus on ollut se, että se on lisännyt taloudellista toimeliaisuutta, ja ortodoksien havaitsema oma suhtellinen köyhtymisensä on saattanut vaikuttaa. Lisäksi 1600-luvulla Käkisalmen lääni jaettiin Ruotsin ja Venäjän kesken, ja ortodoksit läksivät mieluummin Venäjän eli ortodoksien puolelle. Kaiken kaikkiaan Suomen ortodoksiväestön määrä romahti tuolloin.

Sen koommin Uukuniemellä ei sitten ole ortodoksista kirkkoa ollut, mutta nyt on viime kesästä lähtien ollut tsasouna eli kyläkappeli Andeas Hännisen rakentamana. Ellen aivan väärin muista, se kuuluu Kiteen seurakuntaan.

Meillä on koko elämäni ajan haaveiltu joulun viettämisestä Uukuniemellä. Pääsiäisiä siellä on oltu useampiakin, mutta joulujen kylmyys on kai sitten ollut liian pelottavaa. Nyt, kun äiti viettää ensimmäistä jouluaan tuhkattuna Uukuneimeen mullissa, ajattelin toteuttaa tuon joulunviettohaaveen. Olen tehnyt jo melko pitkälle meneviä valmisteluja asian suhteen, mutta silti tuntuu, että eihän se voi nyt onnistua, kun ei ole onnistunut koskaan aikaisemminkaan.

Kun olimme nuoria, eräs veljeni kaveri leipoi jouluisin piparkakkukylän kirkkoineen, paitsi yhtenä viimeisistä poikamiesjouluistaan, jona hän valmisti kirkon sijaan vain monta pioneerikeskusta. Jos pääsemme jouluksi Uukuniemelle suunnitelmien mukaan, lupaan paistaa piparkakkutsasounan. Toivottavasti varaamassani majapaikassa on tavallinen uuni eikä kiertoilmauuni… (23.11.2016)

 

Vanhoja papereita penkomassa

 

No niin…olen ryhtynyt pitkästä aikaa edes puoliälyllisiin harrastuksiin.

Eilisen päivän käytin Mikkelin maakunta-arkistossa vanhoista asiakirjoista sidottujen kirjojen selaamiseen. Tähän ryhdyin siksi, että Uukuniemen historiaa luettuani se pitäjä, nyt sotien jälkeen vain viidennes entisestään, on osoittautunut kerrassaan merkilliseksi paikaksi. On tietenkin totta, että minä en ole historioitsija enkä siis tiedä, mitä muissa pitäjissä tai kunnissa on mahtanut tapahtua. Luulen kuitenkin, ettei muista maaseutukunnista ole kirjoitettu sitä määrää historiakirjoja kun Uukuniemestä kokoonsa nähden on, sillä kannattaa pitää mielessään, että vuonna 2003 se oli Suomen mantereen pienin kunta. Historiakirjoja siitä on kirjoitettu ainakin viisi, siis koskien yleistä historiaa. Ja niiden päälle minun siis piti survoutua nyt itsenikin maakunta-arkistoon.

Olen joskus aikaisemminkin todennut tällä blogillani, että periaate 'live fast, die young' ei ole rollareitten keksintö vaan minun mummoni Martan. Muistan, kun äitini vanhin sisko tokaisi, että hän ei tykännyt äidistään. Aika harva sanoo niin äidistään. Tuon periaatteen mukaan elävät ihmiset eivät ehkä ole maailman parhaita äitejä.

Soitin tänään vielä äitini pikkuserkulle, suvun vanhimmalle tätä nykyä, mutta hänkään ei muistanut enää siitä jupakasta mitään, semminkinkään kun hänkin oli vain kuulemiensa juttujen varassa. Hänellä kuulemma on kuitenkin joitain suvun papereita, joten saattaapa olla, että suoritan tässä kevään kuluessa vielä pienen retken Ristiinaan.

Tänään kävin ed. puhelun johdosta tilaamassa kirjastosta vähän kaukolainoja. Kolme kappaletta. Uukuniemen historiaan liittyviä. Nimittäin sikäläiseen Helena Konttisen herätykseen. Ja kun otetaan huomioon, että minulla on itsellänikin hyllyssä jo yksi, se tekee yhteensä neljä vain sitä yhtä uskonnollista liikettä koskevaa aikalaisteosta. (10.2.2017)

 

Poliisikonstaapeli Hannonen

 

Kun jo edesmenneistä ihmisistä, jotka siis eivät pääse enää itse itsestään esitettäviä käsityksiä korjaamaan, kerrotaan erilaisista viitekehyksistä käsin, kuvaukset saaattavat poiketa aika tavalla.

Tämä pisti silmääni, kun luin Uukuniemellä poliisin virkaa hoitaneesta Juho Hannosesta.

Jaana Juvonen kertoo hänestä siinä yhteydessä, kun Uukuniemen historiassa on puhe uskonnollisista herätysliikkeistä: "Uukunemellä esiintyi myös lestadiolaisuutta, joka oli tullut pitäjään Viipurista ja Pietarista 1870-luvun lopussa ja 1880-luvun alussa. Herätysliikkeen tuojaksi manitaan Juho Hannonen (1861-1924), joka oli palvellut aliupseerina Suomen kaartin pataljoonassa ja toiminut sittemmin poliisina Viipurissa. Hannonen sai poliisin viran Uukuniemeltä vuonna 1896, minkä ohella hän viljeli kotitilaansa Matrissa. Hannonen toimi myös saarnaajana. Puhujan tehtävänsä ja yhteiskunnallisen asemansa ansioista Hannosesta tuli itseoikeutettu lestadiolaisyhteisön johtaja.[…] Ainoa lestadiolainen, jota Walle arvosti, oli poliisikonstaapeli Juho Hannonen. Kirkoherra saaattoi jopa lähettää hänen puheilleen sielunhätään tulleita seurakuntalaisiaan."

Menepä tietämään, millaisista seurakuntalaisita ja sielunhädistä oli kysymys. Juvosen kirjassa ei ole kuvaa Juho Hannosesta, mutta Uukuniemi-seuran johtokunnan toimittamassa teoksessa Uukuniemi – rajan halkoma pitäjä, on. Ja siihen sisältyvä Väinö Vuorinteen kuvaus Hannosesta eroaa hengeltään aika tavalla Juvosen kirjoittamasta: "Vanha konstaapeli oli oli nuorena voimamies, ja kokoa hänellä oli vanhanakin. Suomen Kaartissa palvellessaan hän joutui koettelemaan voimiaa sirkuksen ammattipainijan kanssa.  Tämä puolalainen goljatti haastoi vastustajan yleisön joukosta. Kun ketään ei ilmaantunut, niin Hannonen toveriensa kehoituksesta otti haasteen vastaan. Painittiin neljänä päivänä 45 minuuttia kerrallaan. Hannonen pysyi pystyssä ja voitti palkinnon, lisäksi vielä kolmen viikon loman täysin eduin. Poliisina ja maanviljelijänä hän tarvitsi voimiaan monesti. Jos hevonen putosi jäihin, hän riisui sen, tarttui harjasta ja setolkasta ja nosti hevosen yksin jäälle. Kerrotaan hänen näytteeksi nostaneen Karjalan kärrit kaikkine pyörineen ilmaan vain aisan päistä pidellen." (12.2.2017)

 

Mensuvaaralaisuuden syvin olemus

Minua on alkanut epäilyttää, joskohan on muunkinlaista periytyvyyttä kun geneettisesti tai ympäristön vaikutuksesta tapahtuvaa. Minä en ole ikinä käynyt rajan taakse jääneessä Mensuvaarassa, jonka äitini mielsi kodikseen, vaikkei hänen aikansa siellä ollut kovin pitkä. Jaana Juvonen toteaa kirjassaan, että Mensuvaara oli 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Uukuniemen erikoisin kylä.

Mensuvaarassa oli moniakin erikoisia ettenkö sanoisi ideologisia piirteitä, joista kuuluisin on sieltä kotoisin ollut uukuniemeläinen herätys, toiselta nimeltään Helena Konttisen herätys. Helena Konttinen (1871-1916) oli unissasaarnaaja, ja ensimmäinen horrossaarna tapahtui 1905.

Liikkeen tausta oli kohtalaisen kirjava, sijaitsihan Mensuvaara Jaakkiman ja Uukuniemen rajalla, lähellä Nivan asemaa, sekä Sortavalasta että Jaakkimasta päin tulevien vaikutteiden riseyskohdassa. Mitä maallisiin ideologioihin tulee, "…siellä toimi Uukuniemen ainoa työväenyhdistys, ja osuustoiminta-aatekin eli vahvana", kirjoittaa Juvonen. Mutta henkiset aatteet elivät, jos mahdollista, näitkin vahvempina. 1800-luvun viimeisinä vuosina  Mensuvaarassa oli vielä jäljellä 1700-luvulla Venäjällä alkunsa saaneen kuohituiksi kutsutun askeettisen hurmosliikkeen jäseniä. Ja sitten Sortavalasta kantautuivat sikäläisen kappalaisen (1836-1866) Henrik Renqvistin puheet, joita voimisti Uukuniemen oma kappalainen (1877-1889) Paavo Poutiainen, Renqvistin kannattaja eli siis ns. Karjalan rukoilevainen.

Merkittäviä johtohahmoja Helena Konttisen liikkeessä olivat Paavo Sihvonen (1864-1946) ja Olli Hälvä (1869-1944). Sukukirjani on valitettavasti mökillä enkä pääse nyt tarkastamaan, onko Sihvonen esi-isiäni. Yhtä kaikki, Sihvosen kokemusta Kesälahden kirkossa pappi Noposta kuuntelemassa (1886) sanotaan yhdeksi uukuniemeläisen herätyksen alkutekijäksi. Sihvonen oli toki harras kristitty tätä ennekin, pyhäkoulun ja kiertokoulun opettajakin. Molemmat miehet olivat herätyksen kohdatessaan ensin lestadiolaisia, mutta heidän ajatuksissaan oli myös vapaakirkollisia piirteitä niin, että ajan uukuniemeläis-alfauros, kirkkoherra Walle, tuomitsi nämä kaiken maailman saarnaajat ankarasti. Mutta Walle ei saanut komennettua näitä hiljaisiksi vaikka kuinka yritti. Lestadiolaisuuden oli puolestaan tuonut Uukuniemelle Viipurista Juho Hannonen (1861-1924), joka sattui tulemaan Uukuniemelle poliisiksi, mikä vaikeutti Wallen saarnaajiennujerrusprojektia. Hannonen oli poliisin toimen ohessa myös itse saarnaaja ja vieläpä paikkakunnan lestadiolaisten johtaja. Lestadiolaisten ja peruslutskujen väliset erimielisyydet johtivat jopa käräjille, kun kaksi miestä oli häirinnyt lestadiolaisten seuroja.

Konttislaisen herätyksen eräs institutionaalinen piirre oli Parikannemen orpokoti. Se sai alkunsa, kun viipurilainen Ville Hoikka vaimoineen osti Konttisen tilan 1914. Vuonna 1915 Hoikat ja Ville Hoikan sisar Aura Latvus perustivat orpokodin ikään kuin votiivilahjana siitä hyvästä, että Ville Hoikka oli parantunut vaikeasta sairaudesta Helena Konttisen avulla. Mitä tulee Aura Latvukseen, Juvonen siteeraa hänen päiväkirjojaan siinä mitassa, että kiinnostuin niistä kovasti, joten pitänee hankkia jostain käsiin niistä toimitettu kirja.

Orvot saapuivat Parikanniemeen Konttisen herätykseen tulleen Edvard Lähdeniemen Nukarin kartanosta, ja Lähdeniemi tuli jatkossakin tukemaan taloudellisesti orpokotia. Perusuukunimeläisten tulkinnan mukaan orvot olivat "Helsingin herrojen huorilapsia", mutta  uukuniemeläiset hyötyivät kyllä orpokodista, olivatpa sen asukaat huoranpenikoita tai eivät, sillä sekä Ville Hokka että Aura Latvus toimivat opettajina niin paikkakunnan omien kuin lastenkodin lastenkin käymässä Sikopohjan ja Parikan yhteisessä koulussa – Uukuniemelle oli tunnetusti vaikea saada opettajia.

Juvonen kertoo, että Uukuniemellä olisi ollut 1920-luvulla myös n. 30 ortodoksin lisäksi jotain niin eksoottista kuin 10 baptistia ja pari teosofia! Minua kiinnostaisi, keitä olivat nämä teosofit. Ja kuulemma oli russelilaisia, adventisteja, vapaakirkkolaisia ja helluntailaisia. Juvonen ei paljasta, missä päin nämä olivat. Ainoastaan helluntailaisista hän mainitsee näitä olleen vain Mensuvaarassa.

Minä en kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön, mutta kyllä minä myönnän mensuvaaralainen olevani. (30.1.2017)

 

Lisää mensuvaaralaisuudesta

 

Uukuniemi.info-sivuilla oli tänään uutinen. Savo-Karjalan Virkistyskeskus Uukuniemen kirkonkylässä ilmeisesti jatkaa elämäänsä uudella nimellä Uukuniemen Lomakeskus.

Kyseessä on vanha, paikkakunnan kirkolliselle alfa-urokselle Gustaf Wallelle 1800-luvulla rakennettu pappila, jossa 1980-luvulta lähtien Savo-Karjalan Kristillisen Työväenyhdistys piti rippileirejä, hoitokotia sun muuta. Nyt se on myyty vähän niin kuin omassa porukassa, eli uusi omistaja on Kristillinen Työväen Liitto.

Kristillinen Työväen Liitto kuulostaa kovasti mensuvaaralaiselta. Mensuvaarahan oli Uukuniemen kylä, rajan taakse jäänyt, jossa perustetiin Uukuniemen ensimmäinen osuuskauppa, toimi pitäjän ainoa työväenyhdistys ja jossa oli kertakaikkiaan ja yksiselitteisesti ennätysmäärä kaikenkarvaista uskonnollista suuntaa ja lahkoa.

 

Ensimmäinen kristillinen työväenyhdistys perustettiin kyllä Tampereelle 1905, ja Wikipedian mukaan syynä tähän oli se, että osa työläisistä, jotka olisivat muuten olleet kovin otollisia työväen aatteelle, vierastivat sen kirkonvastaisuutta. En ole varma, oliko kyse kirkonvastaisuudesta vai kristinuskon ja sen erilaisten johdannaisten vastaisuudesta laajemmin. Pitää muistaa, että kristinuskossa on monien kristittyjen mielellään unohtama sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ihanne, joka sanoo, että jos on kaksi vaatekertaa, toinen pitäisi lahjoittaa köyhille, eikä ole kaukana ajatus, että sosialismi olisi kristinuskon jatkojaloste.

Herätysliikkeissä pyrittiin vähän palaamaan näille evankeliumin alkujuurille, mutta aina se ei onnistunut niissäkään piireissä. Olen juuri lukenut Erkki Lemisen teoksen Jumalan virta on vettä täynnä (1986), jossa Leminen kertoo, kuinka joku vakaumuksellinen uskonsisar oli ruvennut Karjalan naisprofeetalta Helena Konttiselta kyselemään, miten hänen pitäisi sijoitaaa varallisuutensa sota-aikana, pankkin vai osakkeisiin, mihin Konttinen oli vastannut, että hän ei tiedä, miten rikkaiden pitäisi vaurauttansa piilottaa, köyhyys kun on pöydällä näkyvillä joka päivä. En tiedä, mitkä olivat seuraukset, mutta jotenkin en ole kovin vakuuttunut, että rikas uskonsisar olisi luopunut köyhien hyväksi noista varoistaan.

Walle saattoi olla tyypillinen kirkon hallintomies, jolle Matteuksen evankeliumi oli aika vieras teksti, ja komean pappilan hän seurakuntalaisiaan vaati itselleen rakentamaan, vaikkei todistettavasti ollut näiden kanssa juuri välilöissä.

Tämän pappilan joutuminen nyt Kristillisen Työväen Liiton (tai jo aiemmin sen alaisen yhdistyksen) käsiin ei luultavasti olisi Wallen sydäntä lämmittänyt, mutta mensuvaralaisuuttani tämä minua suuresti huvittaa. Varsinainen mensuvaaralaisuuden kulminaatiopiste tälle puolen jäänessä osassa Uukuniemeä on kuitenkin ns. Vanha kanttorila. En paljasta siitä edelleenkään kaikkea, mutta sehän sijaitsee Kirkkolammen ja Pyhäjärven yhdistävän rumpusillan korvassa, ja kyökin ikunasta näkee Papinniemen, jossa on sijannut vielä 1600-luvulla ortodoksinen kirkko ympäröivine kylineen. Siellä oli 1950-luvulle asti pystyssä Alttaripetäjä, jonka juurella lienee uhrattu jo Ukko Ylijumalalle. Rumpusillan sai aikaan kunta, ja valtion virkamies, nimismies Boris Vaarna kaiketikin siirsi huvilan tuolle paikalle parahiski ennen kuin joutui vankilaan petoksestä 1930-luvulla. Kuntoon sen on nyt laittanut Olli Hälvä puolisoineen, ja Olli on Helena Konttisen työtoverin, nimeltään myös Olli Hälvä, jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Ja Helena Konttinenhan oli syntyjään Mensuvaarasta. Maakunta-arkistossa tutkimieni henkikirjojen perusteella saattoi päätellä, että huvila kuului tuolloin Pappilan tilaan, siis aikoinaan Wallen valtakuntaan. Wallen välit uukuniemeläiseen herätykseen olivat jokseenkin vihamieliset, sillä hän näki sen haastavan oman auktoriteettinsa, olihan Hälvän ja hänen aisaparinsa Sihvosen toimesta Niukkalassa käynyt puhumassa parikin vapaakirkkolaista saarnaajaa. Vaikutteita uukuniemeläiseen ts. Helena Konttisen herätykseen oli tullut muistakin suunnista, myös niin lestadiolaisuudesta kuin renqvistiläisyydestä/Karjalan rukoilevisuudesta. Eli varsinainen keitos. Mutta niin sijainteineen kuin historioineen se pytinki, Vanha kanttorila, on sellainen, että vaikka minä en tee mitään niin suurella huvilalla, minä sen kyllä ostaisin, jos jostain tupsahtaisi se muutama sata tuhatta ylimääräistä rahaa, mitä se huvila maksaa, sillä kaikkea muutahan siihen huvilaan jo liittyy, joten olisi vain looginen jatkumo, että se jotuisi vielä minun kaltaiseni otuksen haltuun. Minähän perustaisin sinne ateljeeni.

Silloin Walle varmaan pyörisi niin hurjasti haudassaan, että sille voisi pystyttää tuulivoimalan.

Voikohan miihinkään kristilliseen työväenyhdistykseen liittyä, jos ei ole ylen hurskas kristitty? Ihan vain sulaa mensuvaaralaisuuttani liittyisin. (18.2.2017)

 

Hirret omassa silmässä

 

Tartuin tähän teokseen, Erkki Lemisen kirjaan Orpojen äiti, viimeaikaisen Uukuniemi-harrastuneisuuteni takia. Olin nimittäin lukenu Jaana Juvosen Uukuniemen historiasta, että Helena Konttisen herätyksen seurauksena syntyneeseen Parikanniemen orpokotiin eivät uukuniemeläiset olleet suhtautuneet pelkästään positiivisesti. Orpojen äiti ainakin periaatteesa on valikoima orpokodissa työskennelleen Aura Latvuksen päiväkirjoista. Jo tässä vaiheessa pitää huomauttaa, ettei vaan unohdu, että Aura Latvus tosiaankin osasi kirjoittaa, mutta toki mieleen juolahtaa sekin, että merkintöjä on saatettu toimittaa.

Orpokoti sai alkunsa siten, että pari mieshenkilöä, nurmijärveläinen Nukarin kartanon isäntä Edvard Lähdeniemi ja viipurilainen kultasepän poika Väinö Hoikka, saivat kumpikin ongelmiinsa apua Helena Konttiselta ja tämän tovereilta, ja ikään kuin votiivilahjaksi he perustivat orpokodin. Uukuniemi valikoitui paikaiksi siten, että Hoikka osti Konttisten pienen tilan, jonne Nukarin kartanoon aiemmin sijoittut lapset tuotiin.

Väinö Hokan sisar Aura Latvus (1887-1947) on sitten se orpojen äiti, josta käsillä olevassa kirjassa on puhe. Jo itse Leminen toteaa kirja alussa, että Aura Hoikka oli täysin poispilattu pentu. Ja yhtäältä hänen elämäntarinansa onkin kertomus siitä, miten rikkaan miehen tahi naisen pääsy taivasten valtakuntaan on vaikeampaa kuin kamelin käydä neulansilmästä läpi.

Hoikkien perheessä oli käynyt kuolema vieraisilla jo ennen Auran ylioppilaaksi tuloa, mutta mikään muu traaginen ei ollut häntä koskettanut, ja tämänkin hän pyrki lakaisemaan maton alle. Häntä vaivasi kyllä jonkinlainen tyytymättömyys, mikä ei silti estänyt häntä arvostelemasta äitiään siitä, miten tämä valitti, että isän eläessä oli ollut helpompaa. Koska aina oli taloudelisen yltäkylläisyyden turvin ollut mahdollista tehdä mitä huvitti, Aura lähti siitä paitsi opiskelemaan myös naimisiin kunnon riskisllä: hän nai miehen, joka oli voittanut Terijoella miesten kauneuskilpailut. Vielä tämän päivän hyvinvointihteiskunta-Suomessakin varoisin tällasta ratkaisua, mutta Auran päätä ei palellut. Oli ollut jo etukäteen tiedossa, että mies innostui mitä helpoimmin mitä erilaisimmista asioista, mutta ei jaksanut pitää intoaan päällä pitkään, ja hänellä oli tapana myös iloisesti unohtaa pitää sanansa. Mutta Aura Hoikan elämässä ei ollut ennenkään ollut mitään vaaroja, joten miksi olisi ollut nyt?

No, huonostihan siinä sitten tietenkin kävi. Jo parissa vuodessa heidän uusi perheensä oli Lemisen mukaan puilla paljailla, mutta pitää muistaa, että menestyneen viipurilaisen kultasepän tyttären 'puilla paljailla' oli hiukan eri asia kuin aikuisten oikeesti puilla paljailla. Auralle, tässä vaiheessa sukunimeltään Lång, on luettava ansioksi, että hän käsitti, että aika monella muulla oli paljon huonommin. Hän valittaa, miten hänelle on paljon vaivaa siitä, että lapset sairastelevat ja hän joutuu öisin nousemaan antaakseen näille juotavaa. Mutta se on vasta Parikanniemessä kun Aura joutuu ensimmäisen kerran elämässään sijaamaan oman vuoteensa, ts. hän oli ensimmäisen kerran ikinä ilman palvelijaa. Ensimmäisistä päivistään Parikanniemessä hän kirjoittaa: "Päivällä tuli useasti mieleen tuima kysymys: tämmöistäkö tämä loppuikiäni tulee olemaankin? Kaikki aika vain ruuan hankkimiseen ja valmistmiseen, kuten useimmilla ihmisillä maan päällä. Ei ole leipätaikinankaan alustaminen niin kovin keposta näin vasta-alkavalle".

Mutta toki Aura oli ostanut itselleen oman tilan siitä orpokodin vierestä. Hän oli eronnut aviomiehestään ja tavannut Leppävirralla erään asessori Kiljanderin, joka muutti nyt Parikanniemeenkin ikään kuin mukana, tosin omaan huvilaansa. Mutta yhtä kaikki, tilanne saattoi näyttää aika oudolta uukuniemeläisistä, ja kun Juvonen kirjoittaa, että paikkakuntalaiset pitivät orpokodin lapsia herrojen huoripentuina, sillä ei välttämättä tarkoitettu oikeita orpoja vaan ehkä tai vieläpä kenties erityisesti Aura Latvuksen jälkikasvua. Leminen vakuttaa, että juoruista huolimatta "Suhde oli moitteeton". Enkä minäkään moiti, toteanpahan vain, että mahtoi se olla näky, kun kultasepän hemmoteltu ja itsepäinen, kiukutteleva tytät, jonka kauneuskuningasmiehen kanssa solmittu avioliitto oli päättynyt eroon, ilmaantui kylille mukanaan rattopoikansa ja kaksi kariutuneesta avioliitosta periytyvää kersaa.

Tämä on hurja kertomus siitä, miten eräs yksilö yritti tulla hyväksi ihmiseksi maailmassa, jossa yhteiskuntaluokkien väliset erot olivat murtumassa. Aura Latvus ei siis enää kuulunut siihen ikäluokaan, joka muista ihmisistä puhuessaan olisi tarkittanut vain omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvia muita hyväosaisia vaan hän näki jo yhteiskunnalisten raja-aitojen läpi. Käytännön soveltaminen vain oli armottoman vaikeaa. Kirjassa kukee yhtenä teemana se Latvuksenkin toistelema lause, miten helppoa on nähdä roska toisen silmässä mutta hirttä omassaan ei kyllä huomaa. Hän näkee osan vioistaan, mutta kyselee koko ajan itseltään, mitä ovat ne viat, joita hän ei itse havaitse. Lukujen aluissa on Lemisen yleisluontoisia selityksiä, joita vastan päiväkirjat vasta asettuvat aikakauteensa, ja loppupuolella kirjaa Leminen siteeraa erästä Latvuksen lempioppilasta. Tämä muistelee, miten Aura-täti nappasi heti pois pitsinpalan, jos joku orpokodin tytöistä oli sellaisen puseoonsa jotain löytänyt. Koreilla ei saanut, ei siis kukaan muu kuin Aura Latvus itse. Hänestä on kohtalaisesti valokuva, ja aina näyttävissä kläningeissä.

Viimeisen varsinaisen luvun alkuteksteissä Leminen kirjoittaakin, että Jumala oli joutunut käyttämään Aura-tätiin monenlaisia muokkausvälineitä, mutta viimein oli kovuus poissa. "En tunne montaakaan henkilöä, johon niin hyvin sopisivat nuo hengen hedelmän tuntomerkit kuin Aura-tätiin. Omasta takaa hänellä ei niitä ollut, hän oli riisuttu ihminen, mutta Jumalan henki sai ne hänessä kirkkaasti esille".

Mutta ei tässä kaikki. Sillä mitä Aura sitten lähti ylioppilaaksi tultuaan Helsinkiin opiskelemaan? – Kas, 16.9.1807 on päivätty merkintä, jossa lukee: "Tänään kirjotin itseni sisälle Ateneumiin". Samana vuonna toisaalla sai Picasso valmiiksi Avignonin naiset. Meillä Suomessa oli vielä meneillään suomalaisen taiteen kultakaudeksi kutsuttu jakso (1880-1910), jonka maalausjälki oli Picassoon verrattuna tietenkin aika jälkijättöistä ainakin kun katsotaan kauden joidenkin taitelijoiden kuten Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) tai Eero Järnefeltin (1863-1937) teoksia. Lähimpänä eurooppalaisia mittapuita oli vain Helene Schjerfbeck (1862-1946), joka ei hänkään ihan kubismiin yltänyt, mutta oli hänen tyylinsä sentään sisällöllisesti lähellä ekspressionismia ja ulkoisesti fauvismia. Mutta huipulla oli paljon muutakin porukkaa, siellä oli suoranainen tungos, ja herääkin kysymys, onko Latvuksen päiväkirjoissa ollut mainintoja siitä, miten hän on nuorena taideopiskelijana mahtanut asemoida itsensä tuohon kenttään. Tämä kirjahan on vain valikoima otteita. Johtuiko hän luopumisensa taidehaaveista mahdollisesti tuosta tungoksesta kuvataiteen huipulla, sillä kyllähän siihen väliin oli aika vaikea itseään kiilata? Eli vielä siinä kuvataiteen kultakauden aikana Aura Hoikka hankkiutui Aura Långiksi, ja Latvus hänestä tuli nimen suomennoksen seurauksena vasta Uukuniemellä.

Alkupäässä kirjaa ei ole mitään mainintoja maalaamisesta. Ensimmäisen kerran hän oikeastaan puhuu pidemmästä maalaamisjaksosta asessori Kiljanderin kuoleman jälkeen vuonna 1915. Tällöin hän asettaa myös ensimmäisen kerran töitään näytteille johonkin yhteisnäyttelyyn Viipurissa, mitä toimintaa hän tulee jatkamaan. Myöhemmin maalaaminen mainitaan lähinnä sellaisissa yhteyksissä, kun töitä on myyty, että on saatu orpokodille rahaa. Eli näissä päiväkirjoissa saattaisi olla ammennettavaa muussakin kuin kristillisessä mielessä.

Mitä Uukuniemen historiaan laajemmin tulee, Wallen kausi on ohi jo Aura Latvuksen rantautuessa maisemiin. Mikähän olisi ollut kohtamisen luonne, jos nämä kaksi persoonaa olisivat joutuneet samaan huoneeseen? Gustaf Walle oli Uukuniemen kirkkoherrana 1875-1910 eli kuolemaansa asti. Hän suhtautui erittäin aggressiivisesti herätysliikkeisiin. Hän oli valtakunnallisellakin tasolla kirkon mahtimies ja pappissäädyn edustajana kaikilla valtiopäivllä 1885-1906. Seurakuntalaistensa keskuudessa hän oli äärimmäisen epäsuosittu ja hänestä tehtiin runsaasti valituksia. Helena Konttisen herätyksen yhteydessä Walle julisti saaratuolista, että ihmisten pitäisi lukea Raamattua eikä lähteä mukaan herätysliikkeisiin. En tiedä, mitä kohtaa Raamatusta hän tarkoitti, mutta minun tietääkseni kristinuskossa ytimenä olisi lähinnä evankeliumit, ja kyllä niissä kehotetaan toimimaan juuri niin kuin herätysliikkeiden piirissä tehtiin. Se oli Walle, joka ei ollut lukenut Raamattua vaan oli vallanhmoinen ja ahne, ja tässä onkin jälleen tapaus, jossa on ollut niin helppoa nähdä roska muiden silmässä, vaikka omassa ei näe edes hirttä, ja Wallella oli silmissään kyllä suoranainen hirsisuma.

Gustaf Wallen poika päätyi Uukuniemelle lääkäriksi ja olikin sellaisena isänsä täysi vastakohta eli erittäin pidetty. Aura Latvus toteaa kuitenkin päiväkirjojensa lopussa jotain sen suuntaista, mistä on pääteltävä Gösta Wallen alkoholisoituneen. Oli tietenkin vaikeat ajat siinä 30-luvun lopussa, 40-luvun alussa…Tulee mieleen sekin, että Walle nuoremmalla saattoi olla jonkinlaisia paineita sovittaa isänsä syntejä. Se vain on yksittäiselle ihmiselle mahdoton urakka sovittaa toisen yksittäisen ihmisen pahoja tekoja. Mutta tämäkin yksityiskohta sai jälleen miettimään, miten kristinuskon ydinsanoma, yhteiskuntaluokkien murros ja ihmisten joutuminen tietoisiksi valintojensa oikeutuksista ennen kokemattoman laajassa kontekstissa muodostivat tuona aikana väkevän keitoksen. Vuosisadan vaiheessa tapahtui valtavia yhteiskunnallisia muuttoksia, jotka tulivat konkreettisesti ihmisten elämään 1900-luvun alussa. Esimerkiksi maaseudulla ei saanut olla kauppoja ennen vuotta 1857, ja silloinkin ne olivat erityisen luvan varaisia aina vuoteen 1879, ja kauppojen perustamisen vapaus muutti melko lailla maalaiskylien sisäisiä taloudellisia riippuvuussuhteita. Seurakunta ja kunta oltiin erotettu toisistaan vuonna 1865, mutta kesti aikansa, ennen kuin käytäntö seurasi lain kirjainta. Ihmisten oli vaikeaa, myös virkamiesten niin kunnan kuin seurakunnakin puolella, alkaa erotta seurakunnan ja kunnan asioita tosistaan. Sekaan oli tullut myös koululaitos viimeistään 1880, joten on siinä ollut sopeutumista. Ei vain ihmisillä ympäröivään muuttuvaan yhteiskuntaan vaan myös yhteiskunnalla itse itseensä, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. (14.2.2017)

 

Lisää Aura Latvuksesta

 

Krjoitin jokin aika sitten Erkki Lemisen teoksesta Orpojen äiti, joka koostui pääosin Aura Latvuksen päiväkirjaotteista, lomassaan jonkin verran Lemisen taustoitusta. Ihmettelin päiväkirjaotteiden upeaa kirjoitustyyliä, ja arvelin, että sitä on saatettu parannella.

Sittemmin olen lukenut Lemisen vuonna 1986 painetun kirjasen Jumalan virta on vettä täynnä, joka kertoo Helena Konttisen herätyksestä innoituksensa saaneesta ja Uukuniemellä toimineesta orpokodista, joka Uukuniemellä sijaitessaan ja sen jälkeen on ollut nimeltään Parikanniemen orpokoti; kun sen asukaat lakkasivat olemasta varsinaisia orpoja ja muuttuivat pikemminkin hylätyiksi lapsiksi, laitoksen nimi muutettiin Parikanniemen lastenkodiksi. Tässä viimevaiheessa, joka on siis myös nykyinen vaihe, nimi on sikäli harhaanjohtava, että laitos ei enää tietenkään sjaitse Uukuniemen Parikanniemessä. Mutta Ristiinassa sijaitessaankin taustalla on edelleen organisaatio nimeltä Parikanniemisäätiö, ja lastenkoti on edelleen kristillinen, vieläpä Konttisen herätyksen mukainen.

Mutta tästä jälkimmäisestä kirjasta saatoin jo pätellä, että jos Latvuksen teksti oli hyvää, se ei ollut sitä ainakaan Lemisen jäljiltä… Viimeistään tämä selvisi, kun luin nyt käsillä olevan pikku kirjan, Aura Latvuksen omissa nimissä julkaistun Heikoissa väkevä. Tämäkin kertoo lähinnä orpokodin vaiheista, mutta mukana on aika tavalla Latvuksen muutakin omaa henkilöhistoriaa. Ja teksti on ammattikirjailijatasoa, ja jos on tottunut, että hengelliset kirjat ovat tympeän sentimentaalisia (esim. kuten Lemisen kirjat), niin sen odotuksen voi tämän Latvuksen kirjan kohdalla unohtaa kokonaan. Suosittelen teosta kaikille uskonnollissta vakaumuksesta riippumatta, sillä enemmän kuin uskonnollisuudesta sinällään tämä kertoo aikakautensa valintojentekemisen mahdollisuuksista.

Kuten jo viimeksi Orpojen äidin yhteydessä kirjoitin, Aura Latvus (1887-1947) oli varakkaan viipurilaisen kultasepän aikalaistodistajien mukaan liki sitämättömäksi hemmoteltu tytär, joka lähti opiskelemaan Ateneumiin. Hän oli siis suomalaisen taiteen kultakauden – ei lopulta taiteilija mutta taideopiskelija, ja kysessähän oli aikakausi, jona meillä oli ensimmäisen kerran myös runsaasti merkittäviä naistaiteilijoita. Aura Latvus oli siis paitsi Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) ja Eero Järnefeltin (1863-1937) aikalainen, myös Helene Schjerfbecin (1862-1946), Ellen Thesleffin (1869-1952) ja Venny Soldan-Brofeldtin (1863-1945) aikalainen. Hän kuitenkin hylkäsi taiteilijanuran.

Välittömästi ennen hänen syntymäänsä tai juuri niihin aikohin yhteiskunnassa tapahtui merkittäviä muutoksia. Kunnat oli erotettu maallisen vallan käyttäjiksi seurakunnsita 1865. Maaseudulle tuli kauppojen perustaminen täysin vapaaksi vuonna 1879. Ja Uukuniemellekin perustettiin kunnallinen kansakoulu 1880, kun tätä ennen oltiin oltu pääasaissa seurakuntien pyörittämien kiertokoulujen varassa eikä kattaavsti niidenkään. Maallinen valta niin taloudellisessa kuin hallinnollisessa mielessä oli irronnut kirkon kontrollista, ja lisäksi kirkon tiedonvälityksen rinnalle oli syntynyt uusi maallinen tiedonvälityksenjärjestelmä, koululaitos, ja lisäksi 1800-luku oli myös sanomalehdistön kultakausi. Vaikka peraaltteessa maallisesti organisoidussa koulussa uskonnon opetus pysyi hyvissä kantimissa, koululaitos tuli sisältämään myös ja yhä enenevämmässä määrin kirkon maailmankuvan kanssa kilpailevaa ja sen kanssa ristiriidassa olevaa tietoainesta. Tämän mullistuksen organisatoriset muutoksen oli siis jo periaatteessa tehty Aura Latvuksen syntymää välittömästi edeltävinä vuosina, mutta kuten monissa ajan historiaa käsittelevissä teoksissa huomautetaan, todellinen käytäntöön soveltaminen vei aikansa.

Edellä kuvattu merkitsi vakiintuneen järjestyksen muuttumista ihmisten/ihmisryhmien välisissä suhteissa. Tähän asti oli jokaikiselle yksilölle ollut aina selvää, mitkä hänen mahdollisuutensa yhteiskunnassa olivat, eivätkä ne elämän aikana vaihtuneet. Latvuksen kirja alkaa kertomuksesta, jossa Latvus järkyttyy, kun tämä vakintunut järjestely ei enää pidä paikkaansa. Sivulla 8 lukee seuraavasti: "Kerran Aini tuli luokseni kasvot ilosta loistaen ja kertoi:
– Minä saan lahjaksi satatuhatta markkaa.
– Etkä saa, vastasin siekailematta.
En muista, oliko summa juuri satatuhatta, mutta joka tapauksessa se oli suuri summa silloista rahaa.
– Saatpa nähdä, jatkoi hän iloisena ja alkoi kertoa lempiajatuksestaan, orpokodista, jonka hän aikoi perustaa".


Tähän vakaumukseen, että saattoi saada lahjaksi ison rahamäärän, koska halusi niin, Aini oli tullut luettuaan Yrjö Müllerin elämäkerran. Tämä oli perustanut orpokodin ilman omaa rahaa ja edes pyytämättä sitä keneltäkään toiselta ihmiseltä, ihan vain rukoilemalla rahan Jumalalta ja todistaakseen, "että Jumala antaa köyhällekin miehelle tarvittavat vaarat, kun vain yksin häneen turvaudutaan". Tähän asti maailmassa oli ollut vain ihmisiä, joilla joko oli varaa tai sitten ei, ja oli kummin tahansa, tilanne oli muuttumaton syvistä rakenteellisista syistä. Rahaa ei voinut saada sellainen, jolla ei sitä entuudestaan ollut. Piste.

Mutta nyt alkoi olla toisin. En ollut koskaan ennen näiden kirjojen lukemista tullut ajatelleeksi, että herätysliikkeet olisivat olleet vastaus yhteiskunnassa lisääntyneeseen toimintavapauteen. Nimittäin vaikka vapautta olisi jostaikin, siitä ei suoraan seuraa mitään, ellei ole vapautta johonkin. Herätysliikkeistämme kaksi Uukuniemelläkin mahtavainta, eli renqvistiläisuys eli Karjalan rukoilevaisuus ja lestadiolaisuus, olivat syntyneet juuri siinä 1800-luvulla, ja molemmat ovat kunnostautuneet myös taloudellisen toimeliaisuuden vahvistajina. Henrik Renqvist tuli perustaneeksi jopa yhden vielä tänäkin päivänä maamme suurimmista kustantamosita, Otavan. Eli uskonnollinen vapautumien toimi väylänä vapautumiseen maailmalisissakin askareissa.

 

Enkä tosiaankaan tiedä, miten olisi käynyt, jos herätysliikeitä ei olisi ollut. Saattaapa olla, että olisimme tulleet osaksi Neuvostoliittoa jahka päästiin sinne 1900-luvun toiselle kymmenelle. Enkä minä nyt siis ole suoranaisesti Jumalaa siitä kiittämässä vaan niitä uskonnollisia kanavia, joita pitkin kulki sitten muutakin kuin vain hengellisyyttä. Ja samaa voi tietenkin sanoa taiteesta. Onkohan kukaan tähän meneessä älynnyt, että Suomen taiteen kultakausi ja herätysliikkeiden synty korreloivat ajallisesti? No, en olisi älynnyt minäkään, ellen olisi sormiharjotuksinani tehnyt näistä informaatiografiikkaa. Se tunnetusti paljastaa odottamattomia korrelaatioita. Korrelaatio ei tietenkään vielä sinänsä kerro mitään kausaliteetista, mutta kyllä se vahva merkki on siitä, että kausaliteettikin siellä jossain on olemassa, vaikkakin sen osoittaminen vaatii sitten eri tutkimukset.

Anni sitten sai kuin saikin rahansa, ja Anni, josta oli tullut sukunimeltään Varski, perusti puolisonsa kanssa orpokodin. Sen kummemmin vaiheita selittämättä rivien välistä ei malta olla lukematta, että Auraa ikään kuin häiritsi, että joku muu sai jotain eikä hän, sillä ainahan se oli ollut hän, jolla oli ollut etuoikeus kaikkeen. Välillä tuntuu kuin Aura olisi lähtenyt mukaan orpokotiasiaankin lähinä sksi, että hän halusi osille niistäkin rahoista.

Yksi mielenkiintoismpia katkemia onkin se, kun Aura jo erottuaan miehestään ja kahden lapsen yksinhuoltajana kävi Viipurissa huvikseen kutomakoulua. Kerran matkalla kutomoon "Tulin ajatelleeksi, oliko minussa mitään epäitsekästä, sillä itsekkyys oli tunnetusti vallitseva luonteenpiirteeni. Mistäpä sen tiesi, kun ei ollut kertaakaan joutunut koetteelle. Ja miten ollakaan, oikein innostuin asiasta niin, että sanoin minulle vielä osaksi tuntemattomalle Jumalalle: Koettele minua!" Jumala panikin töpinäksi, ja Auran palattua kutomasta häntä odotti kotona kirje, jossa hänen veljensä, silloin jo Uukuniemellä asunut, ilmoitti, että halusi muuttaa edellä manittujen Varskien perustaman orpokodin, Varsikien siitä luovuttua nyt johtajaa vailla olevan, Uukuniemelle. Tiloja vain ei ollut, mutta Auraha oli ostanut itseleen siitä veljensä naapurista oman tilan ja juuri edeltäneenä kesänä kunnostanut/kunnostuttanut sen. Auran veli Väinö Hoikka nyt sitten kysyi, saisiko lapset majoittaa Auran huvilaan uudisrakennuksen valmistumisen ajaksi.

Aura Latvus kirjoittaa hiukan ironisesti: "Hämästyin sanomattomasti Jumalan nopeaa toimintaa". Ja hiukan myöhemmin: "Kun hän oli koetellut, niin enhän minä tahtonut olla niin itsekäs, etten olisi myöntynyt vaikka pakanallista sydäntä vähän käpristikin". Sillä "Mitenkä kävisikään kiillotettujen lattioiden ja vaaleitten ruusutapettien kultalistoineen".

Tämähän on ollut tässä nyt jo hiukan yli puolentoista vuoden ajan elämäni teema, tämä joidenkin ihmisten riippuvuus taloista ja tavaroista. Minulla itselläni ei ole tätä vaivaa eikä käsittääkseni muitiakaan riippuvuuksia, mutta 13.ja 14.11. välisenä yönä vuonna 12015 veljeni ampui itsensä seitsemänhuoneiseen tiilitalonsa, seinäntakaisen maastovolvonsa viereen. Kaikki olivat ihmeteleet, miksi ihmeessä he eivät jo ex-vaimonsa kanssa olleet myyneet sitä taloa yhdessä, että olisivat mahdollisten ongelmien paljastuessa vastanneet niistä yhdessä, ja jos tämä ei käynyt, miksei hän myynyt sitä itse heti sen lunastettuaan, sillä hittoako yksinäinen mies tekee seitsemänhuoneisella tiilitalolla!

Miksi ihmiset takertuvat taloihin? Voisiko joku vastata minulle. Minä ymmärrän, jos kyse on maatilasta, jolloin sitä on leipä kiinni, mutta haloo, omakotitalo!

No, Aura Latvus nyt sitten kuitenkin antoi ruusutapettinsa ja kultalistansa orpojen kodiksi.

Mutta ei se tähän loppunut. Aura Latvus ei mitä ilmeisimminkään ollut mikään luontainen äitityyppi. Vaikka Leminen oli varmaan parhaansa mukaan valikoinut päiväkirjaotteet Orpojen äitiin sillä silmällä, ettei vetäisi sankaritartaan lokaan, silti näkyy, että äitiys oli Aura Latvukselle raskas paikka. Toki olosuhteet pitää ottaa huomion. Ensimmäisen lapsen kohdalla ainakin odotus oli vielä iloista, mutta toisen kohdalla ei sekään, sillä avioliitto oli jo silloin lopussa, ja se olisi kyllä kova paikka kenelle tahansa superemollekin. Mutta Aura Latvus ei selvästikän ollut kanaemo vaan kultaseppä Hoikan porvaristytär, joka ei esimerkiksi tykännyt herätä aikaisin aamulla. Kun oli lapsia, siihen joskus joutui, vaikka hänellä olikin aina palveluskuntaa.

Vuonna 1915 kuoli hänen ystävänsä asessori Killjander, mitä hän ei tässä yhteydessä mainitse, kun kertoo ryhtyneensä tuona vuonna orpojen äidiksi. "Kun orpokodilla seuraavana päivänä rukoiltiin uutta äidin sydäntä lapsille, jotka jälleen olivat orpoja Aune Tuokon mentyä naimisiin, tulin sanoneeksi mielessäni: Minä? Kuin salaman välähdyksessä paljasti Herra silloin koko entisen elämäni. Juuri sitä varten oli hänen pitänyt johdatella minua niin vaikeita ja mutkikkaita teitä, että nyt olisin valmis tottelemaan". Kirjan lopussa hänen vanhin poikansa siteeraa joitain äitinsä päiväkirjamerkintöjä, esimerkiksi yhtä kuvaavaaa juuri orpojen äidiksi ryhtymisen ajoilta: "Sillä jos minun siihen tulisi ryhtyä ja ryhtyisin, tekeisin sen yksinomaan Jumalan tahtoa totellen, en suinkaan omaa halauni, joka nousee vastaan koko voimallaan".

Monet uraneuvoja antavat tahot kuten parhaillaan lukemiseni alla oleva Katteluksen ja Jokisen Uraopas kehoittavat ryhtymään asioihin, joita pelkää. Samaa neuvoi pari päivää sitten Marina Abramovits haastattelussa Tukholman näyttelynsä tiimoilta. Aika monet ihmiset toisaankin noudattavat tätä. Esimerkkinä mainitsisin kuoluampujat ja terroristit. Kaikki he ovat rientäneet kohtaamaan elämänsä ratkaistakseen jotain pelottavaa.

On siis olemassa laillisia ja laittomia tapoja kohdata pelkojaan, ja laillisten keinojen puute saattaa olla tällä hetkellä aikamme polttava ongelma. 1800-luvun lopusa, 1900-luvun alussa, oli puolestaan runsaasti tällaisia väyliä, joista yksi itsensä haastamisen paikka olivat eri herätysliikkeet ja toinen selvästikin taide, jolla tuona aikana oli historiallisen runsaasti kysyntää.

Tämä juttu on jo nyt blogijutuksi aivan liian pitkä, mutta mainitsen vielä, että kirjassa on hyviä henkilökuvauksia, joista kiinnostavin ehkä on psykopaattilapsesta, jonka kanssa orpokoti joutui erikoislaatuisiin ongelmiin. Mielenkiintoisinta on, että lapsi itse koki, ettei voinut käytökselleen mitään, vaikka tunnisti orpokodin kielenkäytön mukaan, että 'musta enkeli' oli jälleen vallannut hänet. Tässä yhteydessä lukijan kannattaa muistaa, että kyseinen tyttö kuului neljän sisaruksen parveen, eikä Aura Latvus manitse, että muilla lapsilla olisi ollut ainakaan yhtä mittavia onglemia, mitä korostan siksi, että useinhan sitä nykyisin sanotaan, että jos olot ovat sellaiset ja sellaiset, lapsesta tulee sitä ja sitä. Samoista oloista ei aina tule samaa tulosta.

Ovatkohan Aura Latvuksen päiväkirjat vielä olemassa sellaisinaan? Minua tosiaan kiinnostaisivat ne. Nyt niistä on painettuna luettavissa vain Lemisen uskonnollisen tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta valitut otteet. Alkuperäisistä päiväkirjoista saattaisi löytyä kulttuurihistoirallisesti laajemminkin kiinnostavaa ainesta. (22.2.2017)

Uukuniemen kirkolla aina tapahtuu

 

Tässä yleisessä Uukuniemi-buumissa olen nyt lukenut myös tämän Uukuniemen seurakunnan historian jatko-osan. 'Ensimmäinen osa', jota siis en ole onnistunut saamaan käsiini, on Saimi Hirvosen vuodelta 1936 peräisin oleva ja Sortavalassa painettu Uukuniemen seurakunta 300-vuotias. Tämä nyt lukemani Irmeli Revon Uukunimen seurakunta 350-vuotias kertoo seurakunnan vaiheista eteenpäin siitä, mihin Hirvosen teos päättyy – alussa tosin Hirvosta vähän referoiden.

Joitain viikkoja sitten kirjoitin, että Vanha kanttorila on käynyt läpi kaikki mahdolllset kohtalot paitsi toiminut taiteen teon areenana, mutta olin värässä. Revon mukaan se oli vuodesta 1979 lähtien ainakin vielä tämän teoksen kirjoittamisajankohtaan 1981 asti vuokrattuna jollekin Samppa Uimonen -nimiselle taiteilijalle, joka piti siellä Kalevala-Forumia. Repo ei selitä, mikä oli tämä Kalevala-Forum. Itse en mitään tällaista muista, mutta kyseessäpä olivatkin ajat, joina minua ei saanut mökille kirveelläkään, ja jos sai, viimeistään kolmantena päivänä oli noustava kuolleista.

Repo toteaa, että oikeastaan Uukuniemen luterilaisen seurakunnan syntymisajankohtaa ei tarkkaan voida sanoa, mutta vuodelta 1632 löytyy tilikirjamerkintä Uukuniemen kirkkoherrasta Martti Matinpoika Fabrituksesta; seuraava varma merkki on vuonna 1635 Uukuniemen kirkkoherralle osoitettu kirje, jossa kehotetaan viettämään kiitospäivää Puolasta saadun voiton kunniaksi.

Samana vuonna annettiin myös määräys kirkkojen rakentamisesta, ja ensimmäinen Uukuniemen seurakunnan kirkko rakennettiin Kesälahdelle 1640-luvulla. Se todettiin hämmästyttäävn varhain epäkelvoksi sijainniltaan ja pääsi rappeutumaankin. Seuraava Herran huone syntyi sitten jo Uukuniemelle, joskin Pyhämäelle eikä siis siihen, missä kirkko nykyisin on. Se tosin paloi heti valmistumisvuonnaan 1694. Seuraavaa alettiinkin sitten jo suunnitella paikkaan, josta tuolloin käytettiin nimitystä Ertonmäki. Nykyisin paikkaa sanotaan tietenkin Kirkonmäeksi.

Köyhän kirkon kello kuulemma kätkettiin 1700-luvulla Ison vihan aikaan, mutta ilmeisesti ei tiedetä, miten kellolle kävi. Muita outoja tapahtumia seurakunnan alkutaipaleelta oli Juhana Boxström -nimisen kirkkoherran erottaminen virasta kuudeksi kuukaudeksi papille sopimattoman käytöksen vuoksi.

Helena Konttisen herätykseen nähden tässä teoksessa on korostettu Jaakkimassa vaikuttaneen papin Johan Berghin ja ns. berghiläisyyden vaikutusta, mutta ei selitetä, mitä tämä berghiläisyys oikein oli. Opin myös, että Konttisen liikkeen jatkajiin kuulunut Olli Hälvän sedän poika Juho Hälvä oli käynyt vallan metodistisen pappisseminaarin ja oli kiinnostunut myös helluntailaisuudesta. Viimemainitusta hurmahenkisyydestä Helena Konttinen ehti hänet vielä 'parantaa', ja hänestä tuli oivallinen puhuja Konttisen liikkeeseen.

Mutta se pistää silmään tässäkin teoksessa, että valtakirkon oli vielä 1950-luvullakin vaikea sietää sitä, että uskonnollisilla markkinoilla tosiaan oli muitakin toimijoita kuin Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Vuoden 1953 piispan tarkastuksessa piispa Martti Simojoki oli varoittanut seurakuntalaisia heidän keskuudessaan vaanivista lahkolaisista, helluntailaisista ja Jehovan todistajista.

 

Tämä tapahtui kirkkoherra Saukkosen aikana. Ilmari Saukkonen olikin hämmästyttävän pitkäaikainen kirkkoherra paikkakunnalla, 1945-1965. Ylleensä Uukuniemellä eivät papit pitkään viihtyneet. Mutta Saukkonen sattui olemaan kiinnostunut maanviljelyksestä, johon Uukuniemellä, vaikka pellot olivatkin kivisiä, oli Laatokan ilmaston puolesta hyvät edellytykset. Eikä kirkkoherran tietenkään henkensä pitkimiksi tarvinnutkaan viljellä. Varsinkin, kun siirtolaiset alkoivat saapua takaisin joko kotikonnuileen tai ainakin lähemmäs niitä – Uukuniemestähän oli neljä viidesosaa jäänyt rajan taakse – pappia etsiskelevät luulivat usein pappilan tiluksilla työvaateissa möyrivää henkilöä pappilan rengiksi. Tältä sitten kysyttiin, mistä kirkkoherran voisi tavoittaa, ja tämä lähti näyttämän tietä ja kansliassa sitten istui pöydän taakse ja kysyi, että mitähän mahtoi olla kirkkoherralle asiaa. Tälläkin papilla oli syntinsä, ja kerran hän antautui mopokilpasille kylän poikien kanssa. Rovasti voitti, mutta hän oli sortunut mopontrimmauksen vilppiin toisin kuin pojat eli voitti vääryydellä.

Uukuniemi oli aikanaan niin outo paikka siinä Laatokan Karjalan ja Karjalan kannaksen välissä, että pitääpä ruveta tässä vanholla päivillään vielä selvittämään sen seudun uskonnollisia liikkeitä vähän tarkemmin. (5.3.2017)