Paras nyky-Venäjä-kirja

Kniivilä, Kalle. Putinin väkeä - Venäjän hiljainen enemmistö. Riika 2014.

Joka kustantamolla näyttää olevan oma Venäjä-kirjoittaajansa, ja Kalle Kniivilä on Into-kustantamon. Kniivilän teos Putinin väkeä - Venäjän hiljainen enemmistö on paras lähivuosina ilmestyneistä Venäjän tilanteen yleisesityksistä, semminkin kun se ulottuu niinkin lähelle kuin viime vuonna alkaneeseen Ukrainan kriisiin Krimin Venäjään liittämisineen.

Tyypilliseen näiden kirjojen tapaan teksti perustuu 'alkuperäisasukkaiden' haastatteluihin. Tämä alkaa olla niin tyypillistä, että tässä alkaa kaivata jonkinlaista Venäjä-kirjojen formaattiuudistusta. Formaatin suosio näiden toimittajataustaisten kirjoittajien keskudessa on varmaan se, että haastattelujen tekeminen on kivaa. Formaattiuudistus voisi kuitenkin kulkea minun melestäni siihen suuntaan, joka tässä kirjassa on parasta ja mitä ei saa selville pelkästään kansan syviä rivejä haastattelemalla.

Ja parasta tässä kirjassa minun kaltaiseni, Venäjään perehtymättömän tavan tallaajan, kannalta oli sen edes osittainen selittäminen, miten hitossa Neuvostolliton hajoaminen johti valtion omaisuuden ajautumiseen oligarkeille.

Se kuulemma tapahtui seuraavalla tavalla: Kun Neuvostoliitto rupesi rakoilemaan ja tuli paitsi yleistä taloudellista kyvyttömyttään myös 1985 tapahtuneen öljyn hinnan laskun takia rahattomaksi, koko joukolta neuvostotehtaita loppuivat tuotteiden ostajat. Kun tuotantolaitosten tavaroita ei ostanut enää kukaan, niltä loppuivat rahat. Siispä palkkoja ei voitu enää maksaa, ja siirryttiin eräänlaiseen oravannahkakauppaan. Palkkoja alettiin muka maksaa tehtaan tms. tuotteina. Tuotontolaitokset tekivät joskus sopimuksia keskenään, ja syntyivät kupongit, joita vastaan yhden tuotantolaitoksen työntekijät saatoivat saada myös jonkun toisen tuotantolaitoksen tuotteita.

Käyttöön otettiin toisenkinlaiset kupongit, nimittäin sellaiset , joilla koko Neuvostoliiton väki haluttiin saada osalliseksi yksityistämisen autuudesta. Kansallisomaisuus siis ikään kuin jaettiin kansalaisille näillä kuulemma kellertävänrukskeilla paperilapuilla, joissa oli Moskovan parlamenttitalon kuva ja summana 10 000 ruplaa. Tavalliset venäläiset eivät käsittäneet, mitä näillä lapuilla oli tarkoitus tehdä, joten ne kerääntyivät joillekin harvoille, jotka onnistuivat ideoiman, miten niitä voisi käyttää, jos sattui olemaan sopivia kontakteja. Ja niinpä jotkut tehtaat alkoivat siirtyä edulliseen hintaan yleensä neuvostohierarkiassa korkeissa eli kontaktipitoisissa asemissa oleville.

Sama kehtiyssuunta jatkui kuin syöksykierre, kun 1995 alkoivat panttihuutokaupat. Valtio oli ankarassa rahapulassa, ja hätiin tulivat muutamat uusrikkaat, jotka lainasivat valtiolle. Pantiksi he saivat  strategisesti merkittävien valtion suuryritysten osakkeita. Tämä oli olevinaan viisasta, sillä näiden laitosten omistuksia ei periaatteessa saanut myydä, mutta panteiksi lainaa vastaan antamisesta ei kukaan ollut sanonut mitään. Outoa oli kuitenkin ensinnäkin se, että jo alusta lähtien oli selvää, ettei valtio voisi lunastaa näitä panttejaan takaisin ja käytännössä kyseessä oli ostotapahtuma. Toiseksi outoa olii se, että huutokauppojen voittajat ja hinnat oltiin mitä ilmeisimmin päätetty etukäteen vakiintuneeseen venäläiseen korruptoituneeseen tapaan. Korruption lisäksi selitykseksi on esitetty, että koska valtion omaisuuden myyntiin oltaisiin joka tapauksessa oltu pakotettuja, tämä oli tapa estää po. omaisuuden ajautuminen ulkomaalaisiin käsiin.

Vastaavia valaisevia selvityksiä on muitakin, kuten arvelu, että Ukrainan kriisi saattoi olla erikseen tarkoitettu länsimaisten talouspakotteiden aiheuttamiseksi ja siten venäläisten uusrikkaiden saamiseksi kotiuttamaan varallisuuttaan.

Suosittelen lämpimästi tätä teosta.

Tämän aamun Hesarista saatoin lukea, että Kniivilä ja Into ovat takomassa, kun rauta on kuuma. Nimittäin Kniivilältä ja Into-kustantamolta on tulossa uusi kirja nimeltä Krim on meidän - Imperiumin paluu. Formaatti ei ilmeisestikään ole muuttumassa, sillä Hesarin mukaan tässä kirjassa 'asukkaat kertovat'. Minä kuitenkin olen jokseenkin varma, että markkinoilla olisi tilaa yleistajuiselle Venäjän nykytilaa käsittelevälle kirjalle, jossa ei istuttaisi kenenkään keittiössä. Mutta luultavasti tulen silti lukemaan tämän tulevankin Kniivilän kirjan. (18.1.2015)