Venäjä-kirjat alkavat kyllästyttää

Kniivilä, Kalle. Tanjan katu. Elämää Pietarissa 1917-2017. Latvia 2017.

Alkaa jo väsyttää tämä Venäjä-kirjallisuus. Tätä on viime aikoina ilmestynyt aivan liikaa, ja näköjään Kalle Kniiviläkin, jonka kirjoja olen kehunut tällä blogillani, on tässä teoksessaan Tanjan katu jo melko väsähtänyt, hänkin.

Lähtökohta tässä kirjassa on kyllä ihan mukava, jos niin voi tällaista aihetta käsittelevästä teoksesta sanoa. Tässä kuljetetaan Pietarin lähihistorian – vai voiko lähihistorian katsoa alkavan jo vuodesta 1917? – läpi Vasilin saaren tietyillä kaduilla asuneita ihmisiä eri sukupolvissa. Itse nimihenkilö, Tanja Savitševa on se tyttö, joka piti vihkoon kirjaa perheenjäsentensä kuolemista Leningradin piirityksen aikana, ja hänen vihkonsa sivuista tehtiin sitten piirityksen muistomerkki. Mukana kertomuksessa on koko joukko naapurustoa, ja Tanjan perheen leipomonkin kohtaloita seurataan.

Muutama yksityiskohta kirjasta jäi mieleeen kuten se, että Neuvostoliitossa säännölliset televisolähetykset aloitettiin jo vuonna 1938. Kaikesta ahtaasta asumisesta ja muusta niukkuudesta huolimatta vastaanottimetkin yleistyivät aikaisemmin kuin Suomessa. Tosin neuvostokansalaisten mielestä laitteiden laadussa kylläkin oli toivomisen varaa.

Kniivilällä on ollut lähteenään Helen Rappaportin Pietari 1917, josta olen kirjoittanut tänne blogilleni, ja valitin silloin, että se oli hiukan yksipuolinen, mihin syyksi arvelin kirjoittajan kielitaidon puutetta. Kniivilä puolestaan kehuu teosta, sillä siinä on kuulemma ollut paljon aikaisemmin julkaisematonta aineistoa käytössä. Tuohon teokseen verrattuna tämä nyt käsillä oleva Kniivilän oma teos on kyllä jonkin verran parempi…

1990-luvun tapahtumista Kniivilä on kertonut paremmin aiemmin teoksessaan Putinin väkeä.

Sivulla 202 lukee, että Neuvostoliiton viimeinen luterilainen kirkko olisi suljettu vuonna 1938. Tämä on jonkin verran ristiriidassa sen äitini minulle 80-luvulla antaman Emma-tätinsä muutamaan suklaarasiaan mahtuvan arkiston kanssa, jonka eräässä lehtileikkeessä lukee: "Karjalan ristiretken ajoilta 1200-1300 -luvulta juontaa juurensa Viipurin kukoistava seurakuntaelämä, joulukuun lopussa 1949 – kymmenen vuoden kuluttua talvisodan päivistä – seurakunnan toiminta katkeaa ja Viipuri – Karjalan lukko – siirtyy lopullisesti kansamme ja kirkkomme historiaan katoamattomana, kunniakkaana, kirkastettuna…"

Mutta kylläpä tämä Venäjä jo alkaa väsyttää... (29.1.2018)