Lännen ja idän eron ytimessä

Korpela, Jukka. Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn. Tallinna 2015.

Tämä teos, Jukka Korpelan kirja Länsimaisen yhteiskunnan juurilla, on oikeastaan eräänlainen kristinuskon historia. Uskonnot ovat tärkeä asia, mutta jotenkin tuntuu, että asiaa on tässä vähän ylikorostettu, tai sitten vaikutelmani johtuu vain siitä, että lievetekstissä kerrotaan kirjoittajan olevan paitsi historiasta väitellyt tohtori myös ortodoksisen kirkon diakoni. Tosin on sanottava, että hän ei mielestäni vedä tässä kirjassaan mitenkään ortodoksisen kirkon suuntaan.

Ehkäpä siksi, että olen olen länsimaisen pakkomielteisen kriittisyyden ihanteen ja moniarvoisuuden uhri, olen nyt suunnattomassa kiusauksessa asettaa tämän kirjan olettaman uskonnon merkityksen korostuksen kyseenalaiseksi. Tosin Korpela korostaa, että uskontoa tarvittiin, koska muinaisten aikojen vallanapitäjä ei voinut muuten kontrolloida 'vallan alisia'. Korpelan sanastoa käyttääkseni näiden saavutettavuus oli huono. Mutta savuttiko vallanpitäjä loppupelissä edes uskonnolla hallittaviaan, ainkaaan alimpia?

On suuri vahinko ja harmin aihe, ettemme pääse kurkistamaan esimerkiksi keskiajan ihmisten ajatusmaailmaan, mutta sikäli kun muistelen vaikkapa nyt Le Roy Ladurien teosta Montaillou, joka kertoo mainitunnimisestä kylästä lähteinään inkvisitiopöytäkirjat, uskonto saattaa olla tavan talliaisten keskuudessa vähemmän tärkeä asia kuin kuvitellaan. Korpela kuvailee esimerkiksi sitä, miten katolinen kirkko määräsi papit selibaattiin estääkseen kirkkoruhtinassukujen muodostumisen, mutta minulle tuli kyllä tätä lukessa mieleen, miten Le Roy Ladurie kirjoitti, että Montailloun kylän sijaintikorkeudessa, 1300 metrissä, pappien selibaatia koskevat määräykset menettivät pahasti tehoaan. Mutta ehkä tämäkin on uskon asia nin kuin kaikki muukin uskoon liittyvä, ja minä nyt vain en satu uskomaan, että uskonnolla oli kansan syvissä riveissä kovinkaan suurta merkitystä Korpelan kuvailemina aikoina aivan kuten ei ole tänäkään päivänä. Mutta valtapelissähän uskonto näyttää olleen kelpo pelinappula, vaikkei kukaan olisi siihen uskontoon niin vakavasti suhtautunutkaan.

Tämän kirjan mukaan jumaluuksia pidettiin vallan legitimoijina etenkin klaanien tai sukujen hallitsemissa yhteiskunnissa, ja kun systeemi oli jumalan säätämä jokaikistä tapaa ja normia myöten, se oli tästä syystä myös ikuinen. Tällaisissa yhteiskunnissa yksilöt samaistuivat vahvasti yhteisöihin, ja myös omistaminen oli kollektiivista. Tällaisissa yhteiskunnissa johtaja oli laumansa kaitisija. Koska mitään johtajista riippumatonta lainsäädäntöä ei ole, oikeutta haetaan tällaisissa yhteisöissä vetoamalla suoraan johtajaan, joka siten on suopea vaatimuksille tai ei. Korpelan mukaan Venäjällä on edelleen tällainen järjestelmä, jossa uskonto ja maallinen valta on kytektty toisiinsa kuin muinaisessa Bysantissa ikään, eikä lainsäädännöllä ole suurempaa merkitystä vaan vaikka lakeja oltaisiin säädettykin, vallanpitäjä on aina voinut sivuuttaa ne.

Länsi-Euroopassa klaanit menettivät valtansa absoluuttisen vallan ottanelle ruhtinaille. Investituurariidan seurauksena maallinen ja kirkollinen valta erkaantuivat toisistaan. Oli ikään kuin myönnettävä, että maallisen vallan lait olivat vain maallisen vallan lakeja eikä kirkko vonut enää sotkeutua nihin, ja täsmän seuraukena yhteiksunnan säännöistä tuli muutoksen alaisia.Tässä pesuvedessä meni jumala vallan legimitoijana.

Kun idässä, niin ortodoksisen kristinuskon kuin islaminkin piirissä, todellista tietoa oli tieto näkymättömästä, kaiken näkyvän takana olevasta todellisuudesta, tietoa ei voinut saada kuin uskonnollisten, sisäisten tuntemusten kautta. Lännessä uskonnolinen ja maallinen tieto erkanivat toisitaan, ja tultiin sille kannalle, että uskosta poiketen tietoa oli vain se, mikä koski havaittavaa todellisuutta ja vastasi siitä saatua kokokemusta. Tiedosta tuli jotain, mitä koeteltiin konkreettisessa todellisuudessa, ja siitä pyrittiin ennen pitkää myös hyötymään.

Rooman tuhon jäljilta läntinen Eurooppa oli hajautunut pieniksi paikallisiksi keskuksiksi, jotka kilpailivat keskenään. Tämän kilpailun tuoksinassa keksintöjä otettiin hanakasti käyttöön, semminkin kun valta ei ollut enää minkäänlaisten klaanien käsissä eikä näillä ollut enää omia perinteisiä etujaan valvottavanaan. Korpelan mukaan keksintöjen käyttöönoton este olivat lleet eliitit. Eiitit nimittäin eivät halua uudistuksia asemansa menettämisen pelosta.

Koska en ole suuremmin tullut perehtyneeksi kristinuskoon, pidin todella mielenkiintoisina joitain kirjassa esitettyjä väitteitä. Sivuilla 111-112 kerrotaan, että Jeesuksen tunteneet ihmiset eivät vaikutaneet kristinuskoon. He luku- ja kirjoitustaidottomina he kirjoittaneet mitään muistiin, ja heidän yhteisönsä hävisi Tituksen tuhottua Jerusalemin. Tämä on kiintoisa väitä, sillä minunkaan havaintojeni mukaan kristinuskolla ei ole juuri tekemistä edes sen kanssa, mikä vakiintui Matteuksen evankeliumiin ja joka siis sekin on kirjoitettu aika kauan Jeesuksen toiminnan jälkeen – edellyttäen siis, että Jeesus oli historiallinen henkilö. "Oppia kehitelleiden hellenistijuutalaisten joukossa stoalainen "apostoli" Paavali sai keskeisen aseman, vaikka ei ollut tuntenut historiallista Jeesusta, ei ollu kiinnostunut hänen opetuksistaan ja halveksi "aitoja" opetuslapsia", kirjoittaa Korpela.

Samalla sivuparilla manitaan tähdellä merkityssä alaviitteessä, että aluksi kristityillä oli naispappeja ja markiolaisilla kristityillä jopa naispiispoja. Olisin toivonut tästä lähteen, mutta ilmeisesti Korpela olettaa lukijakseen minua paremmin kristinuskonhistoriaan perehtyneen henkilön. Korpela romuttaa ammoin nauttimaani uskonnon kouluopetusta siinäkin, kun kertoo, että on virhe väittää, että apostolit olisivat vihkineet ensimmäiset piispat, mistä minulle aioinaan väitettiin seuranneen apostolisen suksession. Korpelan mukaan näin ei voinut olla, kun koko apostoli-nimitys syntyi vasta sen jälkeen, kun piispoja oli jo alettu vihkiä.

Korpelan selvitys siitä, miten kristiliset tekstitkin vakiintuivat, on mukaansa tempaava. Alkuun eri Jeesus-liikkeen ryhmillä oli omia tekstikokoelmiaan, ja ymmärrettävästikin nämä vähän kerrassaan käsipelissä kopioidut tekstit muodostuivat erilaisiksi kokoelmiksi. Alkujaan juutalaisena liikkeenä varhaisten kristittyjen lukemistoon kuuluivat myös juutalaisuuden teksiti. Mutta kun samaan aikaan alueella liikkui muitakin uskonnollisia virtauksia kuten dualistinen, hyvän ja pahan taisteluun keskittynyt zarathustralaisuus, juutalaisuuden jumala rupesi näyttämään julmuudessaan pikemminkin pahan kuin hyvän edustajlata. Tämä sai Markionin hylkäämään koko juutalaisen luojajumaluuden, mikä merkitsi erästä niistä monista kohdista, joissa käytiin rajanvetoa varhaisen kristinuskon ja juutalaisuuden välillä.

Kristinuskoon jäi monia sen synty- ja vakiintumsiaikana vallalla olleita, muista uskonnoista aiemmin tuttuja piirteitä kuten kaste, jota harjoitettiin kuulemma myös mithralaisuudessa. Jumaluuden kuoleminen ja ylösnouseminen kolmantena päivänä tapahtui myös Isikselle, ja Isis rakastava äitinä on vaikuttanut myös neitsyt Marian perinteeseen. Syntien pesemistä verellä tapahtui ennen kristinuskoa Mithran ja Kybelen kultiessa. Pyhät paikat kierrätettiin myös, eli kun yksi uskonto lopetti jollain paikalla, se otettiin seuraavan käyttöön. Juhlapäivät kierrätettiin samoin. Joulupäivä on ollut yhden jos toisen syntymäpäivä (Aurinko, Augustus, Konstantinus).

Kirkon oppi muodostui tosiaankin hitaasti. Kristuksen olemus aiheutti pään vaivaa, ja kirkolliskokoulkset 300-luvulla päättivät hylätä piispa Areioksen (> areiolaiuus) käsityksen, että ei Jeesus mikään ikuisuusolento ollut vaan luotu eikä siis oikeastaan Jumala lainkaan.

Nestoriolaisuuden kohtaloa tässä kirjassa selitetään myös. Nestoriolaisuus oli ihan mahdoton harhaoppi. Ja miten niin? Persialaissyntyisen, 400-luvulla eläneen Konstantinopolin patriarkan Nestorioksen mukaan Kristus oli kaksi eri persoonaa, eli se ihminen sekä se jumaluus, joka oli tähän ihmiseen asettunut, vaikka hänellä oli yksi luonto. Mutta tämä ei kelvannut kaikille, vaan Khalkedonissa vuonna 451 määrättiin, että Kristus on yksi persoona, jumalihminen, jolla on kaksi luontoa, ihmisen ja jumalan. No, meikäläinen ei näe tässä järin hirvittävää eroa, mutta tästä kuitenkin seurasi hivittävyyksiä, eli nestoriolaisten ns. monofysiittien eli yhden luonnon kannattajien vainot. Vainoja harjoittivat duofysiitit eli khalkedonilaiset kahden luonnon kannattajat. Tässä haiskahtaakin joidenkin pers'kohtainen valtapeli ja käden vääntö siitä, miten ja keiden oppien kautta Kristus saadan valjastettua keisarin vallan tueksi. Tuon ajan tavan kristityille olisi varmaan saivartelemattakin kelvannut, että keisari edusti Kristuksen valtaa maanpäällä, sillä ainahan hallitsijat olivat tuohon maailmanaikaan saaneet valtansa jumaluuksilta.

Seurauksena oli myös se, että sellaiset vauraat alueet kuin Syyria ja Egypti jäivät khalkedonilaisen kirkon ulkopuolelle. Syyria tuli kuitenkin edellen olemaan seutua, joka tuotti kristittyjä oppineita, ja he olivat tärkeitä laadittaessa kirkon lainsäädöntöä 500- ja 600-luvuilla. Etenkin Beirut oli merkittävä oppineisuuden keskus. Nämä tiedot selittävätkin hiukan sitä, että reilu vuosi sitten Dunhuangissa näkemäni nestoriolaisen Raamatun aukeama oli syyriankielinen - arabialaisella aakkostolla kirjoitettu. (Kuva ohessa po. nestoriolaisen Raamatun aukeamasta minun varastoistani.)

Mielenkiintonen oli myös tieto, että Arabian niemimaalla on 500-luvulla ollut juutalainen valtio, kuulemma Himyar nimeltään, ja uutta minulle oli sekin, että vielä ristiretkiaikaan kristityt pitivät islamia vain kristinuskon kerettiläisnä lahkona, ja tämä onkin toinen kohta, josta olisin toivonut saavani tietää lähteen.

Kun Rooman tuhon jäljiltä syntyneet pienet keskukset alkoivat verkostoitua, Clunyn luostari 900-luvulla oli suorastaan malliesimerkki. Cluny perusteli alaluostareita, joiden tähden se muodostui voimakkaammaksi kuin mikään yksittäinen, yhdessä paikassa sijaiseva luostari olisi voinut olla. Sen intressissä oli apostolisen elämäntavan palauttaminen. Cluny vaati pappien selibaattia ja kirkon valtaa nimittää omat virkamiehensä. Tuolloin maalliset vallanpitäjät nimittäneet kirkolliset virkamiehet ja jopa myyneet näitä virkoja. Ihanteellisuudessan Cluny oli maallikoiden suosiossa ja sai runsaasti lahjoituksia.

Viimeisen luvun otsikkona on Raja ja rintama, ja se kertoo suurimmalta osaltaan Venäjästä. Tästä jälleen nähdään, miksi EU:n olisi kenties ollut viisaampaa olla tuossa taannoin sotkeutumatta Ukrainan soppaan, semminkin kun oli ollut olemassa se herrasmiessopimus, ettei EU pyri laajentumaan sinne. Venäjän ytimessä kun on Kiovan Rusi. Korpela kertoo myös tataarien merkittävistä osuuksista Moskovan hallinnossa ja armeijassa 1550-luvulta lähtien eli sen jälkeen, kun Kazanin ja Astrahanin kaanikunnat oltiin vallattu. Silti oli hämmästyttävä tämä Korpelan virke s. 306: "Toisin kuin usein ajatellaan, Moskovan Venäjän taustalla ei niinkään ole ortodoksisuus vaan voimakas islamilainen kulttuuri."

Mielenkiintoinen kirja. On tässä taas sulattelemista. (29.10.2015)