Kun sosiaalinen media ei riittänyt

Korpiola, Lilly & Nikkanen, Hanna. Arabikevät. Jelgava, Latvia 2012.

Tässä kirjassa oli niin löperö ja sentimentaalinen alku, että ajattelin, että hitto, tämä on minun ainoa elämäni enkä aio käyttää sitä tällaisen lukemiseen. Lopussa oli vielä muutama valokuva, joita nimitettiin kuvareportaasiksi, vaikka kuvat eivät ole järin informatiivisia eivätkä valokuvina kaksisia. Olin ostanut tämän käsillä olevan kirjan eräiden muiden kirjojen joukossa, vaikka olen ahkera kirjaston käyttäjä. Tähän olin päätynyt siksi, että vaikka olin varannut eri kirjastoista lukemista, niitä ei kuulunut, ja vaikka lähiaikoina kuuluisikin, minä luultavasti olisin 400km päässä siitä kirjastosta, mihin ne vihdoin tulisivat. Kyllä harmitti.

Mutta sitten rauhoituin ja ajattelin, että tästä tulee hyvää sytykettä meille Suonenjoelle, vaikka paperi olisi siihen nähden voinut sisältää enemmän mekaanista massaa. Se oli kuitenkin päällystämätöntä, ja sehän on tärkeintä, vaikka puhtaan valkoista sellua oleva paperi soveltuukin huonommin sytytystarkoituksiin kuin hiokepitoinen.

No, maltoin siis mieleni, ja kyllähän tämä Lilly Korpiolan ja Hanna Nikkasen Arabikevät ennen pitkää pääsi vauhtiin. Toki teos on kerennyt vähän vanhettumaan. Kirjan kirjoittaminen oli lopetettu helmikuussa 2012, eikä silloin ollut vielä Mursikaan Egyptissä vallassa eikä Syyrian sota eskaloitunut nykyisiin mittoihin.

Tässä tietenkin päivitellään sitä, miten arabikevättä seuranneissa demokraattisissa vaaleissa vallankumouksen kannattajat eivät voittaneetkaan vaan enemmistön, huikean enemmistön, saivat kaikkialla islamistit. Esimerkiksi Egyptissä olivat niin Muslimiveljeskunta kuin salafistit olleet poliittisessa paitsiossa aina vallankumoukseen asti, mutta kun mielenosoitukset alkoivat, nämä vuosikymmenet maan alta toimineet, hyvin organisoituneet ja modernia viestintäteknologiaan jo pitkään hyödyntäneet liikkeet olivat valmiina nappaamaan vallan. Missään Lähi-idän maassa hyvinvoivaa Bahrainia lukuunottamatta ei ole minkäänlaista sosiaaliturvajärjestelmää. Sosiaalista turvaa oli edustanut Muslimiveljeskunta monine hyväntekeväisyysorganisaatioineen, kouluineen ja sairaaloineen, ja sille köyhä kansa nyt sitten sen poliittisesta pannasta vapauduttua oli valmis ikään kuin maksamaan velkansa suomalla vaalivoiton.

Mielenkiintoinen kirjoittajien esittämä huomio, jota en itse ollutkaan tullut ajatelleeksi, oli se, että etenkin Persianlahden monarkiat olivat pitäneet pääasaillisena uhkanaan arabinationalismia, ja nepä sitten tukivatkin arabikeväänä tasavaltojen kaatamista - tehden sen nimenomaan Muslimiveljeskunnan ja salafistien kautta.

Miksi vapaamieliset intellektuellit sitten eivät voittaneet vaaleja pitkin Lähi-itää? Nikkanen ja Korpiola eivät ilmaise tätä näin kärkevästi, mutta minusta heidän kirjastaan saa sen käsityksen, että länsimaistuneille mielenosoittajille arabikevät oli lähinnä pitkät bileet. Kun olisi ollut vastuunoton aika, kaikki palasivat koteihinsa, sillä raskaaseen ja kärsivällisyyttä vaativaan polittiseen elämään antautuminen olisi vain vienyt aikaa arvokkaalta tietokoneen näpyttelyltä.

Kirjoittajat vastustavat käsitystä arabikeväästä sosiaalisen median voittona. Kuulema mielenosoituksiin osallistujia ärsyttivät Facebookin ja Twitterin 'kuivavallankumoukselliset', jotka kotisohviltaan käsin viettivät emotionaalisia juhlia kun jotkut vaaransivat henkensä. Jopa alkuperäiset vaikkapa nyt Tunisian kansalaiset, jota kannustivat joukkoja ulkomailta käsin, saivat kirpakaa arvostelua osakseen heti tuoreeltaan, mielenosoitusten keskeltä. Itse arabikevääseen osallistuneet pitävätkin sosiaalisen median korostamista Lännen tapana omia itselleen ansio arabikeväästä. "Pian alan varmaan itsekin hourailla, että Facebookin perustaja Mark Zuckerberghan oli vaatimassa kansalaisoikeuksia Egyptiin ja hänet teljettiin vankiselliin…", siteeraavat kirjoittajat erästä egyptiläistä tilanteesta närkästynyttä.

Mutta toki arabikevät oli internetajan mediaspektaakkeli. Arabikevään 2011 uutisoimisessa alettiin enimmäisen kerran järjestelmällisesti käyttää ns. kansalaisjournalisteja, joiden lähettämää tekstiä ja kuvaa siteerattiin suoraan varsinkin Al-Jazeeralla. Läntinen media ei ollut yhtä halukas käyttämään vahvistamattomia lähteitä, mutta käytti niitä, jos vaikkapa juuri Al-Jazeera oli ikään kuin ottanut niistä vastuun ensin; läntisessäkin mediassa saatettiin siteerata niinkin epävarmoja lähteitä kuin Twitter-viestejä, jos ne oli bongattu Al-Jazeeralta. Nimenomaan Al-Jazeeran ansiosta arabikevään tapahtumia saatettiin seurata Korpiolan ja Nikkasen sanoja lainatakseni kuin jalkapallon MM-kisoja, suorana.

Mutta mitä tästä opittiin? Minusta tästä on opittava ainakin se, että sosiaalinen media ei ratkaise sosiaalisia kysymyksiä. Sinne voidaan kirjoitella sitä ja tätä ja pistää kaiken maailman vauhdikasta videota menemään pitkin verkkoa, mutta demokratia vaatii rehellistä raakaa työtä lihaa ja verta olevien ihmisten kanssa. Suurimmassa osassa Lähi-idän ongelmista ei ole kysymys tiedonvälityksestä vaan leivästä, työpaikoista ja asunnoista.

Sekä tietenkin korruptiosta. Se onkin suuri mysteeri. Kaikki vaativat, että korruptio pitää kitkeä, ja sitten maksavat itse lahjuksia...Kiinassa on sama ongelma...

Pelkäänpä, että kaikkien tietotekniikkaidealistien harmiksi joudumme vielä toteamaan, ettei sosiaalinen media ole läheskään niin autuaaksitekevä keksintö kuin he kuvittelevat. (10.11.2012)