Jesuiitoista ja new age'iin

Kurki, Leena. Kasva vapaaksi. Matka jesuiittojen kasvatusajatteluun. Jyväskylä 2004.

Maailmassa on muutamia asioita, joista en ole kiinnostunut tipan tippaa, ja yksi näistä on kasvatustiede. Kasvatustieteen halveksuntani johtuu lähinnä siitä, että kasvatustieteilija on useinmiten henkilö, joka ei ole nähnyt koulua pariin vuosikymmeneen, ja slloinkin oli kyseessä koulurakennus ulkoapäin.

Mutta olin juuri ajatellut sitä, että koulutus mitä ilmeisimmin on menettänyt merkitystään yhteiskunnassamme. Se suoraan sanottuna ei enää lisää hyvinvointia samassa määrin kuin aikaisemmin. Syyksi siinä krjaston käytäviä perjantai-illan ratoksi samotessani arvelin sitä, että koulutuksesta on tullut liian pragmaattista. Opetellaan vain suorittamaan tiettyjä työelämän tehtäviä ja hallitsemaan niiden teoreettinen tausta. Entisaikoihin koulutusta hankittiin pikemminkin sivistyksen tähden, ja pragmaattisetkin edut määräytyivät sillä perusteella, mitä elämää suurempaa tarkoitusta varten noita hyötytaitoja ja -tietoja hankittiin. Siinä kävelekennellessäni mieleeni juolahti sekin, että Männistön vanha, pieni jugendkirkko oltiin joulun alla myyty katolisille ja että pitäisi varmaan käydä joskus messussa ihan vain katsomassa, miten messuaminen tapahtuu.

Ja kas, silloin pisti silmäni kaikista jumalan paikoista kasvatustieteen hyllystä tämä Leena Kurjen teos Kasva vapaksi - Matka jesuiittojen kasvatusajatteluun.

Kirjassa eistellään jonkin verran jesuiittojen sääntökuntaa ja heidän luomaansa koulutusjärjestelmää, joskin painopiste on kyllä siinä, miten kertoja kuvaa omaa tutustumistaan po.asiaan ympäri maailmaa matkailemalla.

Jesuiitat ovat kohtalaisen käytännöllinen sääntökunta, ja Kurki aloittaakin kirjansa vitsillä, jossa dominikaani, fransiskaani ja jesuiitta istuvat illalla lukemassa. Sitten sammuvat yhtäkkiä valot. Reaktiona tähän fransiskaani alkaa ylistää Luojaa, kaiken valon antajaa, ja dominikaani jatkaa valon synnyn filosofialla. Mutta jesuiitta menee ulos huoneesta, hankii uuden polttimon ja vaihtaa lampun.

En ole tiennyt jesuiitoista oikein mitään, enkä tiedä kauhean paljon tämän kirjan luettuanikaan, mutta jotenkin intuitiivisesti olen pikkuisen sympannut jesuiittoja samoin kuin Opus Deitä. Ne ovat molemmat katolista kristillisyyttä heavy usereille. 

Kirjassa kerrotaan, että jesuiitat perustivat koulunsa aikanaan nimenomaan kasvattaakseen eliittiä, oli tämä sitten maallista tai kirkollista. Eräs jesuiittojen didaktisista menetelmistä on edelleenkin väittelyt, ja  kouluissa pidetään edelleen näyttäviä tällaisen sivistyneen vättelyn kilpailuja, joiden päätteeksi väittelijöiden suoritukset arvioidaan julkisesti ja julistetaan voittaja.

Jesuiittoja on arvosteltukin elitismistään. Kirkolle lienee kuitenkin ollut suurta etua siitä, että se on näissä pääsääntöisesti valtakunnallista huippua edustavissa kouluissaan päässyt vaikuttamaan etenkin maaliseen elittiin läkreineen, juristeineen ja poliitikkoineen.

Ensimmäinen Ignatius Loyolan (1491-1556)  opetussuunnitelma Ratio Studiorum ilmestyi vuonna 1559 eli Loyolan kuoleman jälken. Hänhän ei ollut meikäläisestä näkökulmasta mikään hirmu pitkäikäinen meis, mutta kääntymykseen tämä sotilas ajautui sen seurauksena, että haavoittui vakavasti 22-vuotiaana. Koska sotilasura on mennyttä, hän päätti ottaa uskonnon välineeksi maallisten tarkoitusperiensä saavuttamiseksi; vähitellen uskonnoliset välineet alkoivat tulla päämääriksi ja maalliset tavoitteet välineiksi. Sääntökunta Societas Iesu perustettiin vuonna 1534, jolloin Loyola oli jo matkaillut ja opiskellut vähän seillä sun täällä kotimaansa Espanjan ulkopuolella.

Jesuiitat ovat hyviä opettajia, hyviä johtajia ja hyvin koulutettuja. Heidän koulutksensa kestää keksimäärin 12 vuotta ja sisältää usein useampia tohtorin tutkintoja. Koska jesuiitat ovat olleet hyvin päämäärätietoisia, heitä alettiin kadehtia kuten aina kadehditaan niitä, jotka ilmoittavat olevansa parempia kuin muut ja toimivat tämän mukaan. Kurki antaa ymmärtää, että tämä kademieli ja jesuiittojen elitismi olisivat olleet pääsyyt järjestön kieltämiseen 1773.

Luultavampaa kuitenkin on, että tähän mennessä protestantismin ajattellun vapauden ja sitä kautta tuottavuuden, kirjapainotaidon hyödyntämisen ja kansan syvien rivien puoleen kääntymisen polittiset edut olivat jo niin ilmeiset, että jesuiittoja konservatiivisuudessaan alettiin pitää katolisen kirkon sisäisenä vihollisena ja jonkinlaisina omien maalien tekijöinä. Jesuittojen sääntökunnan lopettamisesta jäi kuitenkin katolisen kirkon meemienlevitysjärjestelmään ei vain nyrkin vaan koko protestantismin mentävä reikä, ja niinpä se jouduttiin perustamaan uudelleen vuonna 1814. Tätä ei siis kirjoita Kurki vaan tämä on meikäläisen omaa spekulaatioita.

Kurki kirjoittaa siitä, miten jesuiittojen kasvatusperiaatteena oli rohkaista ihmisiä löytämään omat vahvuutensa ja keinot niiden kehittämiseen. Tämä tapahtui sitoutuneena opettajan ja oppilaan välisenä suhteena. Opettaja koulutetaan tähän hengellisillä harjoituksilla, joilla tarkoitetaan 30 päivän mittaista episodia, jonka aikana oppilas/tuleva opettaja ja ohjaaja selvittävät tätä ohjattavan vahvuuksien ja niiden hyödyntämisen asiaa intensiivisesti. Jokaisen jesuiittan pitää itse käydä nämä hengelliset harjoitukset läpi ainakin kahdesti elämässään. Hengelliset harjoitukset perustuvat Ignatius Lyolan samannimiseen teokseen.

Kurjelle oltiin järjestetty tällaiset 'pikaharjoitukset', vain 10 päivää kestäneet, Irlannissa, mutta hän valittaa, ettei ollut tehnyt niiden kulusta muistiinpanoja muuten kuin harjoitustehtäviin liittyvät. Minäkin valitan sitä, sillä tämä olisi ollut kovasti kiinnostavaa.

Kurki ei myöskään kerro, mistä Loyola oli saanut nuppiinsa tällaisen menetelmän. Se nimittäin on tyypillisempi Aasian uskonnoille kuin Lähi-idässä syntyneille. Hengelliset harjoitukset jopa sisältävät vastavanalais osia kuin vaikkapa hindulaiset ja buddhalaiset vastaavat. Nillä pyritään todellakin ohjattavan persoonallisuuden muuttamiseen. Muutosta pidetään sisäisenä vapautumisena, vaikka pikemminkin ainakin Kurjen selostuksen mukaan kyse näyttää minusta pikemminkin olevan vahvasta manipuloimisesta. Yhtä kaikki, tarkoitus on päätyä sisäiseen vapauteen, ja tämän edellytys on ensin tunnistaa ja sitten voittaa sisäiset ja ulkoiset vapauden esteet. Harjoituksissa käytetään esimerkiksi ohjaajan kuksikin ohjauskerraksi tilanteen mukaan valitsemia Raamatun tekstejä. Tekstien lukemisen lisäksi on muitakin tehtäviä, esimerkiksi rukouksia ja mietiskelyä. Ohjaaja ja oppilas tapaavat joka päivä ja keskustelevat oppilaan edisitymisestä tässä muuten itsenäisessä, yksinäisyydessä tapahtuvassa ponnistelussaan.

En pidä tässä kirjassa monistakaan asioista. Pahimmasta päästä on se, että Leena Kurki puhuu ihmisroduista useammassakin kohden. Koska tämä on aika uskomatonta, siteeraan malliksi kohdan sivulta 146: "Intia on kaikin tavoin monisärmäinen maa. Se on, ehkä vielä enemmän kuin Latinalainen Amerikka, yhdistelmä valtioista, jotka eroavat toisistaan uskonnollisesti, rodullisesti, maantieteellisesti ja kielellisesti". Minun tietääkseni biologinen käsitys roduista ei sovellu ihmisiin, ja näin on siksi, että ihminen on eläinjajina geneettisesti poikkeuksellisen yhtenäinen. Muiden eläinlajien lajien piirissä sitä vastoin on niin suurta geneettistä vaihtelua, että eroavia ryhmiä voidaan kutsua roduiksi. - Toisekseen Intia on tietääkseni yksi valtio.

Toinen seikka, mistä en pidä, on pakkomielteenomainen tapa pyrkiä väkisin näkemään ihmiset jotenkin perustavanlalatuisesti samalaisina kulttuuristaan riippumatta. Pidän tätä ajattelutapaa henkisen väkivallan muotona. Luultavasti tämä johtuu kohdallani siitä, että minulla on viherpipertäjä tausta, ja viherpiperrykseen kuuluu esimekriksi biodiversiteetin arvo an sich. Henkilökohtaisesti olen levittänyt tämän diversiteetin ihanteen myös kulttuurisen diversiteettiin. Koska ihminen on nimeomaan sosiaalinen ja kulttuurinen eläi, (nämä kulttuuriset erot ovat merkittävämpiä kuin geneettiset), ihmisillä pitää olla oikeus kulttuuriseen diversiteettiin ja mahdollisimman suureen sellaiseen. Tietysti voidaan myös sanoa, että minusta vain on kertakaikkiaan niin lystiä, kun maailmassa on kaikea niin erilaista, ja pelkästään näistä mieltymyssyistä minulta nousevat niskaviillat aina pystyyn, kun väitetään kuten tämä Leena Kurkikin tekee, että ihmiset ovat kaikalla lopulta samanlaisia. Minun mielestäni eivät ole eikä edes ole toivottavaa, että olisivat. Tästä, muuten, johtuu myös se, etten hyväksy lähetystyötä.

Kurki kirjoitta siis useammassakin kohden, että eivät vain ihmiset vaan jopa heidän maailmankatsomuksensa ovat pohjimmiltaan samanlaisia, ja hän etsikelee  melko pikaisesti ympäri maailmaa kohtaamistaan ajatussuunnista yhtäläisyyksiä jesuiittojen ajattelutavan kanssa. Hän ei tunnu perehtyneen syvemmin mihinkään noista kulttuuripiireistä, joissa hän vierailee jesuittojen globaaliin kasvatusoimintaan tutustuessaan.

Yhtäläisyyksien näkemisestä maailman kaikissa maailmankatsomuksissa käytetään nimitystä nimitystä New Age. Termillä on joidenkin mielestä hiukan negatiivinen kaiku, ja kun Kurki kertoo ihailevansa jesuiitta ja psykoanalyytikko Anthony de Mellon ajatuksia, hän kritisoi sitä, että tämä on jotenkin ahdasmielisesti leimattu New Age -hörhöks. Kurki katsoo, että katolinen kirkko reagoi ymmärtämättömästi, kun se virallisesti kielsi de Mellon teokset.

Mutta kun de Mello nyt määritelmänmukaisesti on New Age -hörhö ja sillä siisti. Hän yhdistää buddhalaisuutta ja kristinuskoa tavalla, jolla kumpikin lakkaa olemasta yhtään mikään. Kun kardinaali Ratzinger, sittemmin paavi Benedictus XVI, puuttui de Mellon teksteihin, hän oli aivan oikeassa, jos lähtökohdaksi otetaan kristillinen oppi. Kristinuskoon ei kuulu panteistinen jumalakäsitys. Kristinuskossa nimeomaan on persoonallinen Jumala. de Mello myös kuvaa tietoisuutta tyhjyytenä tavalla, josta ei voida tehdä mutta johtopäätöstä kuin että sielua ei ole, ja jos kristinuskossa hyväksyttäisiin, ettei ihmisellä ole kuolematonta sielua, ei olisi mitään, mitä pelastaa ja pelastushistoria olisi tarpeeton. Näin vain on ja sillä siisti.

Kurki tunnustautuu luterilaiseksi kristityksi, mutta hän on hämmästyttävän huonosti perillä omasta uskonnostaan, ja kun ottaa huomioon, että kirjan on kustantanut Kirjapaja, kristilinen kustantamo, hämmästyttää, ettei joitain kämmejä olla siivottu kirjasta.

Esimerkiksi Kurki näkee mielellään yhtäläisyyksi yhtäältä jesuiittojen ja toisaalta vaikkapa kveekareiden ja amishien välillä. Se on yhtä merkillistä kuin pitää de Mellon tekstejä kristinuskon opien mukaisina. Hän kirjoittaa amishien yhteydessä seuraavaa sivulla 189: "Heidän näkemyksiinsä on kuulunut muun muassa aikuiskaste, mikä oli 1600-luvulla rikos". Siis mitä? Kristinuskon, joka on lähetysuskonto, piirissä, on käännytetty ihmisiä maailman sivu, varsinkin 1600-luvulla, ja käännytetyt, vaikkapa nyt pakkokastetut juutalaiset marraanot, olivat aina aikuisia. Joten miten aikuisten kastaminen olisi voinut olla kiellettyä?

Sitäpaitsi anabaptistit on kirjoitettu väärin ("anababtisteista").

Anabaptistit joutuivat kirkon kanssa napit vastakkain siksi, että he eivät hyväksyneet lapsikastetta, sillä Kristuksen seuraajaksi ryhtymisen piti olla heidän mielestään tietoinen valinta, jollaista sylilapsi ei pysty tekemään. Sitä paitsi jos itse Jeesus Nasaretilainen oli ottanut kasteen kolmissakymmenissä, sen iän luulisi kelpaavan myös kristityille, aprikoivat anabaptistit. Ja niinpä anabaptistit alkoivat kastaa toisiaan kääntymykseen tultuaan uudelleen, vaikka heidät oltiin jo pikkulapsina kastettu, mistä kirkko suivaantui. Sehän oli provokaatio - joillekin ei kelvannut kirkon kaste.

Kirjan edetessä Kurjessa nouseekin siis esiin pikemminkin newage'läinen kuin kristitty. Ensimmäisen kerran tämä näyttäytyy täydessä mitassa jo kuvauksessa edellä mainituissa nopeutetuissa henkisissä harjoituksissa. Hän saa ohjaajaltaan pohdittavaksi kertomuksen tuhlaajapojasta, ja hän kertoo, että hänen oli hyvin vaikea hyväksyä kertomuksen opetusta. Itse katson - ja minä olen pakana - että kertomus tuhlaajapojasta on aivan kristinuskon ydinkertomuksia niin opin kuin kirkon organisoitumisenkin kannalta, ja minusta on vaikea käsittää, miten ihminen, joka ei ole sisäistänyt tuhlaajapoika-kertomusta, voi ylipäätään pitää itseään kristittynä. Sen henki on ratkaissut monet kristinuskon ristiriidoista. Jo 300/400-luvulla donatolaiset olisivat halunneet, että jos ryhdytään kristityksi, se pitä tehdä kunnolla tai piti lähteä kirkosta. Tätä Augustinus ei hyväksynyt vaan hänen mukaansa kirkon piti hyväksyä inhimillinen heikkous. Luulen myös, että kirkko kaiken kaikkiaan on saanut parhaat palvelijansa nimenomaan - Augustinus mukaan lukien - erilaisista 'tuhlaajapojista'. Nämä nimittäin ovat nähneet maailmasta jonkun muunkin aspektin kuin kunnon kristillisen sisäpiirilaisen aspektin. Se helpottaa kovasti hallinto- ja käännytystehtävissä, ja siksi tällaiset 'paluumuuttajat' lienevät kirkolle aivan erityisen arvokkaita.

Tuhlalajapojan problematiikka tuntuu kuitenkin olevan seurakuntalaisille useinkin ongelma. Takavuosina tuli televisiosta dokumentti nimeltä Nuoret hihhulit, ja sen lopussa eräs nuorukainen totesi, että hän toki hyvin ymmärtää, mitä annettavaa seurakunnalla on vuosikymmenen heroiinia vetäneelle narkkarille, mutta mitä annettavaa sillä on ihmiselle, joka on käynyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa pyhäkoulussa. Kyseiselle uskovalle nuorukaiselle jälkimmäinen kysymys näytti jääneen avoimeksi, mutta kristinuskoa koskevan kirjallisuuden perusteella minä vastaisin, että seurakunnalla on annettavana hänelle palvelutehtävä. Niin kuin sille tuhlaajapojallekin, jahka juottovasikkapäivällinen on syöty.

Mutta voi olla, että nämä tuhlaajapoika-kertomuksen opillis-hallinnolliset merkitykset näkee selvemmin kirkon ulkopuolelta kuin sisäpuolelta.

Jesuittojen opetusjärjestelmää on muokattu varsinkin vuosien 1962-1965 Toisen Vatikaanin konsiilin yhteydessä, jossa maailman eriarvoisuus alkoi pistää katolisen kirkon silmään, ja heti konsilin jälkeen 65/66 jesuiitat pitivätkin oman yleiskokouksensa, jossa kasvatustyötä suunnattiin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Tähän suuntaan on edetty etenkin Latinalaisen Amerikan Vapautuksen teologian piirissä. Koulujen kirjoon ovat ilmaantuneet koulut slummien lahjakkaimmille lapsille, joten tässäkin vaikuttaa loppujen lopuksi olevan päämääränä kouluttaa jonkinlaista eliittiä.

 

Johtajuus jesuiittojen kouluissa on myös ollut Kurjen mielenkiinnon kohteena. Hän esimerkiksi haastatteli koulujen rehtoreita jesuittojen karismaattiesta johtajuudesta, jonka hän kertoo perustuvan vahvaan, päämääräsuntautuneeseen luonteeseen ja täydelliseen sitoutumiseen.

Koulujen ohjelmiin on myös tullut sosiaalityön harjoituksia, ja tämän Kurki olisi halunut tuoda jotenkin Tampereen yliopistoon, missä hän toimi opettajana. Jos suoraan sanon, idea kuulostaa vähän omituiselta eikä itse asiassa edes toteuttamiskelpoiselta.  Kurki kertoo pettyneenä, että homma  ei oikein lähtenyt käyntiin, ja sanoo syyksi hallinnon tuen puuttumisen. Hän kirjoittaa: "Vapaaehtoistyö alkoi lupaavasti, mutta ei vuosien mittaan sittenkään saanut tarpeeksi tuulta laajentuakseen vahvaksi osaksi yliopiston toimintaa. Se olisi tarvinnut enemmän hallinnollista tukea, sillä pelkän hengen varassa ei ole mahdollista työskennellä kovin pitkään, vaikka halu olisiksin". Mutta hänhän oli juuri tutkinut jesuiittakoulujen johtajia ja kertonut esimerkiksi siitä, miten näitä siirreltiin tehtävissä laidasta laitaan, amerikkalsiesta elittikoulusta keskelle afrikkalaista autiomaata yms., missä ei juurikaan ollut esimiseten tukea tarjolla. Ja karismaattiset jesuittajohtajat tekivät tämän kaiken hänen itsensä mukaan juuri pelkällä hengellä, karismaattista johtajuttaan. Niin että ehkä pääsyynä olikin, ettei hän ollut itse riittävän 'karismaattinen johtaja'? Ehkä hänen ei olisi pitänyt tutkiskella ja matkustella niin paljon vaan käyttää aikansa todelliseen organisoituneen toiminnan pyörittämisen harjoitteluun?

 

Tai sitten idea oli kertakaikkiaan suomalaiseen tiedeyliopistoon sopimaton…

 

Mutta vaikka en sattunut pitämään aivan kaikesta tässä kirjassa, sain kyllä ajattelemisen aihetta. (3.3.2014)