Paha pahantekijäin näkökulmasta

Kuula, Kari.

Paholaisen biografia. Pahan olemus, historia ja tulevaisuus. Hämeenlinna 2010.

Olen lukenut pitkään ja hartaasti tätä Kari Kuulan Paholaisen biografiaa eli elämäkertaa. Ja paholaisen elämäkerta alkaa napakasti selityksellä hänen nimestään: alkujaan paholaista tarkoittava heprean sana satan tarkoitti vastustajaa.

Ennen kaikkea tässä kirjassa tarkastellaan pahaa sellaisena pahana, jota ihmiset tekevät. Itsekin olen toki miettinyt, miksi ihmiset tekevät tekoja, jotka tietävät vääriksi, ja olen pohtinut, pitävätkö pahoja tekoja tekevät ihmiset itse itseään pahoina; olen arvellut, että pahat ihmiset(kin) pitävät itseään hyvinä ja tekojaan puolusteltavina. Se on mielestäni sangen käsittämätöntä, mutta olen pannut tämän sen tiliin, että meillä ihmisillä on samankin kulttuurin piirissä erilaisia käsityksiä hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Mutta tässä kirjassa ei lähdetä tästä relativistisesta käsityksestä vaan siitä, että ihmiset kyllä tietävät, mikä on oikein ja mikä väärin, ja silti tekevät pahaa.

Augustinuksen mukaan paha on korkeamman hyvän puutetta, ja pahaa tekevät ihmiset vain tyytyvät matalampaan hyvään: "Hedelmärosvo uskoo toisen omaan tarttumisen jotenkin edistävän hänen omaa hyväänsä. Murhaaja kuvittelee maailman tulevan paremmaksi, kun hän tappaa jonkun", kirjoittaa Kuula tästä näkemyksestä.

Samoilla linjoilla jatkaa Tuomas Akvinolainen, joka myös tulkitsee pahan hyvän puutteeksi, ja kun ihminen päättää tehdä pahan teon – ja Tuomaan mukaan ihminen valitsee tämän aina omasta vapaasta tahdostaan – hän ei tietoisesti päätä tehdä pahaa vaan valitsee ikään kuin väärälla tavalla toteutetun hyvän. Skolastikkojen mukaan pahaa sinällään ei edes ole olemassa, ja kun Jumala sallii äkkiseltään ihmisistä pahalta näyttäviä asioita, ne pidemällä tähtäimella edistävät hyvää. Kaikki maailman ihmisten mielestä paha on Jumalan suunnitelmien valossa hyvää.

On olemassa teoria tai myytti paholaisesta langenneena enkelinä, joka ylpeyttään katsoi olevansa Jumalasta riippumaton. Tämä on kuulemma Augustinuksen mukaan synnin periaate ylimalkaankin: "Synti on itseensä käpertymistä, jossa kielletään riippuvaisuus Korkeimmasta. Jumalan sijaan tulee Minä", selittää Kuula tätä. Pahassa on siis kysymys itsensä korottamisesta, ylpeydestä.

Luvussa, jossa Kuula tarkastelee Saatanaa islamilaisesta näkökulmasta, hän toteaa että Saatana ei voi pakottaa ihmistä mihinkään vaan hän voi vain tehdä viekottelevia tarjotuksia. Itsekin olen viime vuosien elämäni tuoksinassa tullut siihen tulokseen, että Isä meidän -rukouksen kohta "äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta" on suurta runoutta. Moraalinen paha luikertelee ihmisten elämiin juuri siten, että ihmiset lankeavat johonkin kiusaukseen, eettisesti kyseenalaiseen tekoon. Sama pätee vaikkapa päihderiippuvuksiin. On äärimmäisen harvinaista, että ihmisestä tulee päihderiipuvainen ilman että hän omaehtoisesti altistaa itseään päihteille, joskin tiedän kyllä, että toisinkin voi olla esimerkiksi silloin, kun ihminen joutuu vaikkapa liikenneonnettomuuden tai leikkauksen seurauksena syömään vahvoja kipulääkkeitä, jolloin riippuvuus voi syntyä ilman omaa valintaa. Mutta silloinkin voi käyttää vapaata tahtoaan päästäkseen eroon riippuvudesta, joten yhtä kaikki, ihmiset eivät voi syyttää Saatanaa synneistään.

Daniel Defoe, tunnetumpi Robinson Crusoesta kuin paholaistutkimuksistaan, jatkaa tätä ajatusta vielä eteenpäin sanoen paholaisesta Kuulan mukaan, että helvetti "on kadotetun itsensä luoma tila, jossa ahdistus tulee toisaalta Jumalan ja hyvän puutteesta ja toisaalta kadotetun tyydyttämättä jäävästä vihasta, kateudesta ja onnen kaipuusta. Paholainen loi lankeemuksen hetkellä oman helvettinsä ja putosi siihen".

Yksi erikonen piirre kristinuskossa on eksorkismi eli paholaisen karkotus. Kuulakin toteaa, että se on nykyisin ennen kaikkea amerikkalaisperäisten evankelikaalisten liikkeiden harrastus, ja reilu vuosi takaperin olin tilaisuudessa kuulla erään helluntailaisen seurakunnan johtajan suusta, että helluntailaisuuden piirissä tosiaankin harrastetaan eksorkismia. Katolisessa kirkossa oli vallan eksorkistin virkakin aina vuoteen 1972 asti; sen jälkeen piispat ovat tarvittaessa valtuuttaneet jonkun manaajaksi.

Oma lukunsa on antikristus, paholaisen erikoisversio. Protestantismi määritteli antikristukseksi itsensä paavin.

Paholaisajettelu eteni historian kuluessa siihen suuntaan, että paholaisen alueeksi laskettiin enää vain ihmismielten sisäinen maailma, eivätkä vaikkapa luonnonkatastrofit, sairaudet sun muut luonnontieteellisesti selitettävissä olevat ilmiöt enää kuuluneet sen toimivaltuuksien piiriin. Nykyaikaa lähestyttäessä koko paholaisusko on saanut tuomion. 1800-luvulla elänyt teologi Friedrich Schleiermacher katsoi paholaiseen uskomisen vain vahvistavan ihmisen taipumusta syyttää jotakuta muuta omista synneistään ja on näin ollen oma syntinsä. Schleiermacherin mielestä paholaista voidaan korkeintaan pitää vertauskuvana ihmisen pahuuden selittämättömyydelle. Ja yksi laji sen massivista käsittämättömyyttä on sen kumuloituminen ja periytyminen sukupolvelta toiselle, kuten minäkin olen viime vuosina saanut vierestä seurata, eikä sen osallisilla näytä olevan toivoa tai halua päästä kierteestään irti. Ja kuulemma Jumala ei voi estää tätä, sillä hän haluaa ihmisten pysyvän aidosti vapaina valitsemaan myös pahan – vaikka tottumuksen voimasta.

Yksi muoto pahan kumuloitumista on minun mielestäni se, että siitä joutuvat kärsimään myös sivulliset. Jonkin verran minua ihmetyttääkin, miten vähän tässä kirjassa katsotaan asioita pahantekijöiden uhrien näkökulmasta, tai niiden jotka eivät ehkä ole suoranaisia uhreja, mutta joiden päälle paska silti lentää. Mutta tämähän on nimensä mukaisesti Paholaisen biografia, ei pahan uhrien.

John Hick on kehittänyt aika uskottavan teorian sille, miksi Jumala sallii pahan eikä estä ihmisiä lankeamasta, ja tämä on se, että altistuminen pahalle on ainoa keino oppia anteeksiantamista. Tämä on jonkin verran linjassa sen tassä kirjassa kauttaaltaan läpikäyvän käsityksen kanssa, että paholainen ei ole vain tuhon tuottaja vaan itsekin kärsivä sielu. (2.7.2019)