Paha saa palkkansa, ei rangaistusta

Kuusinen, Aino. Jumala syöksee enkelinsä. Keuruu 1972.

Suonenjoen kirjahyllystä löytyi käsillä oleva teos, Aino Kuusisen (1886-1970) elämäkerta Jumala syöksee enkelinsä. Kirjan nimestä voi päätellä, että Aino Kuusinen pitää itse itseään tällaisena enkelinä, mutta useimmat lukijat luultavasti eivät, vaikka olisivatkin sitä mieltä, ettei hän olisi ihan 15 vuotta Stalinin vankileireissä ansinnutkaan. Aino ei onnistu antamaan itsestään enkelimäistä kuvaa edes alussa. Leireille Aino Kuusinen joutui syytettynä vakoilusta ulkovaltojen hyväksi.

 

Kirjan sisällä hohkaa katkeruus aviomiestä Otto Wille Kuusista kohtaan, ja syyte on se, että tämä ei auttanut virallista vaimoaan leirivuosina mitenkään. Sanallakaan Aino ei mainitse mahdollista toista katkeruudan aihetta, nimittäin sitä, että Otto Willellä oli juuri Ainon ulkomaankomennusten aikoihin suhde itseän kolmisenkymmentä vuotta nuoremman naisen kanssa, ja tytärkin syntyi, kun Aino oli Japanissa, joskin kuoli ihan pienenä. Mutta tästähän Aino ei voinut olla katkera, sillä se olisi ollut porvarillista pikkumaisuutta. Oton naisjuttua Aino ei siis mainitse mitenkään, mutta sehän tiedetään muista lähteistä.

Aino Kuusinen oli melkoinen seikkailijatar, joka tykkäsi hienosta elämästä, ja neuvostoeliitin jäsennä tietoisesti riisti Neuvostoliiton kanssa, minkä hän suoraan myöntääkin. Varsinkin hän nautti Japanin vuosistaan.

Tämä siis kirjan sisällä, mutta esipuheessa, joka varmaan on tavalliseen tapaan laadittu varsinaisen kirjan valmistumisen jälkeen, Aino myöntää olevansa itse syyllinen kaikkeen, mikä hänelle tapahtui. Hänen kohdallaan epäilemättä näin onkin, vaikka on tietenkin tapauksia – kuten se laaja Neuvostoliiton proletariaatti – joissa yksilöitä ei voida suoraan syyttää omista kurjista kohtaloistaan. Aino kuvailee Otto Willen metaforaa elämän kulusta: ihmisen ohi kulkee renkaita, joista johonkin aina tartutaan siiheksi, kun päätetään irti ja tartutaan uuteen, ja siitä, mihin on tarttunut, on itse vastuussa.

Ainon seikkailut alkoivat siitä, että hän oli sairaanhoitajan tutkinnon suorittaneena naisena mennyt 1909 naimisiin rautatiehallituksen insinööri Sarolan kanssa ja oli sitten, tämä lapsuuden aikojensa poikatyttö, täysin kyllästynyt kotirouvan asemaansa. Avioliiton kestettyä kymmenen vuotta Otto Wille haki vuonna 1919 piilopaikkaa ja ajutui Saroloille. Kotiäidin hommiin kyllästynyt Aino läksi vuonna 1922 tutustumaan Tukholmaan yksityssairaaloiden toimintaan, sillä hän halusi perusta oman sellaisen, mutta matka päätyi Leningradiin ja naimisiin Otto Wille Kuusisen kanssa.

 

Tämän kirjan ulkopuolelta ja tänään telkkarissa alkavan uuden Bauhaus-sarjan kunniaksi mainittakon, että vuosi 1922 oli se, jona Neuvostoliitosta häipyi tuleva Bauhausin merkittävä opettaja Wassily Kandinsky. Aino tuli sinne siis jälkijunassa eli kun ne, jota kynnelle kykenivät, jo lähtivät.

Leningradista Ainolle alkoi löytyä kiinnostavia töitä Kominternin palveluksesta, ja vuonna 1930 hän läksi komennukselle Kanadan kautta Yhdysvaltoihin. Tässä kohti kirjassa on viite, jonka mukaan Ainon tytär Aila Sarola kuoli Yhdysvalloissa juuri samana vuonna kun hänen mutsinsa saapui sinne. Ailan syntymavuotta ei kerrota, mutta vaikka se olisi hänen vanhempiensa häävuosi, hän ei olisi vuonna 1930 ollut kuin 21-vuotias. Kuolinsyytä ei mainita, mutta kieltämättä viite korostaa, että hän kuoli pian äitinsä laskettua jalkansa Amerikan maaperälle. Viitteet on kirjoittanut teoksen painoon toimittanut Wolfgang Leonhard. Ainon omassa tekstissä ei mitään tytärtä mainita missään.

Kiinnostavinta kirjassa on ehkä se, miten Aino Kuusinen kuvaa niitä värväyskampanjoita, joilla suomalaisia houkutetiin niin Suomesta kuin Yhdysvalloista Karjalaan lähinnä sitä varten, että saatiin nämä tuomaan mukanaan työkalunsa, joiden valmistamiseen neuvostoteollisuus ei pystynyt. Ja sitten nämä hyväuskoiset ihmiset toimitettiin joko suoraan tai leirien kautta tapettaviksi, useinmiten syytettyinä vakoilusta vieraan vallan hyväksi kuten Ainokin.

 

Kiinnostavia olivat myös kuvaukset Stalinin puhdistuksista. Yleishistoriallisissa teoksissa vain kerrotaan, miten se ja se menetti henkiriepunsa tai pelastui leireiltä, mutta tässä tapauksia kuvaa henkilö, joka oli itse mukana myrskyn silmässä todella aitiopaikalla, sillä hämmästyttäväähän on, että Otto Wille Kuusinen ei joutunut Stalinin kaudella minkäänlaisiin vaikeuksiin.

Lopussa on vielä yksi Otto Willen elämänviisaus. Hän kuulemma oli omien sanojensa mukaan luonut nahkansa kuin käärme seitsemän kertaa. Alkunhan Otto Wille Kuusinen oli ollut uskovainen nuori, sitten romanttinen esteetikko ja runoilijan alku, sitten juoppo, sitten demari…ja lopulta hän oli tullut siihen tulokseen, että maailmanvallankumousta ei voida toteuttaa polittisesti vaan vain väkivalloin.

Otto Wille Kuusisen – niin kuin tietysti Aino Kuusisenkin – elänkulku oli hurja. Otto Willellä oli ehkä ainakin alussa ollut joitain yleviäkin periaatteita, mutta Aino oli pelkästään omaa etuaan ajanut, mukavuudenhaluinen naisihminen.

Otto Willeä nahkojenvaihteluineen en malta olla vähän ihailematta, vaikka lopputulos onkin eettisesti  mätä ja tuo tosiaan mieleen kristilliseen perinteeseen kuuluvan kertomuksen valon enkeli Lusiferista, joka lankeaa (hyvin voivaksi) pimeyden ruhtinaaksi. On ilmeisesti maskuliininen ominaisuus ei vain uskoa, että voi kesken kaiken ja elämänsä missä vaiheessa tahansa muuttua joksikin toiseksi, vaan oikeasti kyetä tekemään se.

Epäilen kuitenkin, että tuo elämän uudelleen aloittaminen vaatii poikkeuksellisen vahvaa luonnetta. Eniten ihmetyttää, miten Otto Wille Kuusinen sai ympäröivät ihmiset aina uskomaan nämä uudet nahat. Miten hän sai ihmiset aina luottamaan itseensä, vaikka petti kaikki kerta toisensa jälkeen? Päivänsähän Kuusinen päätti ihan mukavasti. Jälleen kerran osoitus siitä, että paha todellakin saa palkkansa, ei suinkaan rangaistustuksen mielessä, vaan todellakin palkkansa. (8.1.2020)