Hyppyyttääkö?

Lavonen, Nina. Puhtaat pojat, taivaan tyttäret – Inkerin kuohittujen lahko. Painopaikkaa ei ole ilmoitettu, 2012.

Mensuvaara, Uukuniemen omituisin kylä, sijaitsi kapealla kiilalla, joka ulottui ikään kuin Jaakiman ja Sortavalan maalaiskunnan väliin, ja lähellä oli Nivan rauttieasema. Siispä sinne kulkeutuivat vaikutteet monelta suunnalta, ja kun puheenaoleviin aikoihin vietintäyhteydet olivat hitaampia kuin nykyisin, tällainen sijainti merkitsi hyvinkin paljon. Mensuvaaraan olivat löytäneet tiensä jotkut uskonnoliset liikkeet, joita ei tavattu missään muualla Uukuniemellä, ja siellä oli myös Uukuniemen ainoa työväenyhdistys ja pitäjän ensimmäinen osuuskassa.

Mensuvaara oli Uukuniemen ainoa kylä, jossa oli venäläisperäisen kuohittujen lahkon, skoptsien, jäseniä. Olen jostain saanut päähäni, että Mensuvaaran skoptsit olisivat olleet ortodokseja, mutta nyt en pysty jäljittämään tähän hätään, mistä olen saanut sen nuppiini. Yhtä kaikki, kyseinen lahko ylitti kirkkokuntien rajat, eli siinä oli mukana niin ortodokseja kuin luterilaisiakin. Lahko oli kirkonvastainen, olivatpa jäsenet kummasta tahansa kirkosta.

Käsillä olevassa teoksessa, Nina Lavosen kirjassa Puhtaat pojat, taivaan tyttäret, mainitaan kaksi uukuniemeläissyntyistä skoptsia, molemmat naispuolisia, nimeltään Ingeborg/Inka Hannonen ja Helena Kokko. Kirja kertoo kylläkin nimenomaan Inkerin skoptseista, mutta siinä käsitellään myös Inkerin lähiseutuja; lähinnä Mensuvaaraa skoptseja tosiaankin oli juuri Sortavalassa ja Jaakkimassa (s. 130).

Skoptsien lahko irtosi enemmän tai vähemmän erilliseksi hlystien eli hypääjien lahkosta. Tosin venajän sana hlyst viittaa ruoskimiseen, ja se kuuluikin lahkon menoihin intensiivisen hyppimistä muistuttavan tanssimisen lisäksi. Hlystilahkon juuret ovat jo 1600-luvun lopulla ja ns. mustan mullan alueen talonpoikien parissa.

Kirkollisten auktoriteettien kieltämisen lisäksi hlystien liikkeessä oli mielikuvituksekkaampiakin piirteitä. Varhaisiin menoihin kuului lähteen tai vesiastian kiertäminen. Perinteisiin on kuulunut myös elävän kuolleen siunaus. Tämä tapahtui siten, että ryhmän johtaja, profeetaksi kutsuttu, kertoi porukalle, että Pyhä Henki oli ilmoitanut hänelle, kuka joukosta pain kuolee ja että tämä piti nyt siunata; kuolemaantuomittu kumarteli sitten ympärilleen kokoontuneille pyytäen näitä rukoilemaan puolestaan hänen kuoltuaan. Ja usein nämä henkilöt tosiaankin pian kuolivat. Jos profeetta oli oikein suosittu, häntä alettiin kutsua Jeesukseksi.

1900-luvun alussa hlystit puhuivat myös kieleillä samaan tapaankuin helluntailaiset. Helluntailaisus syntyi näihin samoihin aikoihin Yhdysvalloissa, mutta Lavonen kiinnittää huomiota tämän sijaan siihen, että vastaavanlaista ääntelyä oli esiintynyt Siperian shamaaneilla.

Lavonen ei kiinnitä huomiota siihenkään, että aika monissa valtavirran jäykistyneisyyteen reagoineissa hurmoksellisissa liikkeissä tanssitaan. Islamilaisessa mystisessä suunnassa, suufilaisuudessa, tunnetaan ns. pöyrivät dervissit. Juutalaisuudessa syntyi 1700-luvuilla Itä-Euroopassa hasidismiksi kutsuttu liike muodollista oppineisuutta vastaan, ja senkin piirissä tanssittiin.

Hurmoksellisissa kristinuskosta haarautuneissa liikkeissä on seksuaalisuus herkästi korostunut, jopa seksuuaalinen hyväksikäyttö. Esimerkkejä ei tosiaankaan tarvitse hakea tämänkään päivän kristillisistä piireistä. Tällainen oli yleistä Suomessakin myös puheenaoleviin aikoihin 1800-luvulla, ja isännän kotopuolessa vissi Kakkisen Olli kertoi lestadiolaisten seuroissa käytyään, että tilaisuudesta kehkeytyvät 'mulukkutalkoot' (Vainio, Kauko. Kopratalakkunno. Helsinki 1977).

Hlystien parissa tapahtui  samaa. Esimerkiksi Rasputinin on arveltu olleen hlysti. Skoptsien irrottautuminen johtuikin tästä. Perustajana pidetään Kondrati Selivanovia, joka käytti useita muitakin nimiä ja eli 1700- ja 1800-lukujen vaihteen molemmin puolin. Ihmisten iiittyminen uuteen lahkoon johtui usein siitä, että hlystiläinen sukupuolielämä oli ajanuty heidät pulaan. Eräskin mies oli jättänyt vaimonsa  'seurasison' takia, mistä johtui, että hänen perheensä kärsi. Mies tulkitsi syylliseksi seksuaalisuutensa eikä itsehillinnänpuutettaan, ja niinpä hän kuohitsi itsensä siinä toivossa, että pääsisi näin kätevästi himoistaan.

Monet muut noudattivat samaa mallia. Kuohitsemisessa oli pari astetta, joko silpaistiin pois vain kivekset tai niistä vain toinen tai sitten sekä ne että penis. Naisten menetelmäksi kehttyivät nännien, koko rintojen, klitoriksen ja/tai häpyhuulten pois leikkaaminan. Mäitä nimitettiin merkeiksi'. Kristittyjen into kuohita itsensä ei ollut mitenkään uutta, sillä jo kirkkoisä Origenes (n. 182-254) oli pitänyt hyvänä toimia näin, ja Venäjälläkin tätä oli tehty silloin jos tällöinkin uskonnollisista motiveista.  

Skoptseissa on havaittu muitakin leikkausarpia kuin sukupuolisuuteen suoraan liityviä, esim. lapaluiden tienoilla. Ja tanssiminen säilyin heidänkin perinteessään. Skoptsiksi ryhtyminen ei edellyttänyt välitöntä itsensä 'merkitsemistä', mutta jossain vaiheessa en odotettiin tapahtuvan.

Eräs vähän absurdikin piirre skoptseissa oli perunan vieroksunta, joskin eräs tutkija on arvellut, että koko lahkon syntymisen taustalla olisi ollut perunanviljeln, tämän uudistuksen, vastustaminen. Hlysteilä oli sama periaate, ja vielä 1960-luvulla erään hlystiryhmän edustajat eivät käyttäneet lainkaan perunaa ruoanlaitossa ja nimittivät perunoita pirun omenoiksi. Skoptsit nimittivät myös miehen sukuelimiä perunoiksi.

Näin nyt sitten kuitenkin oli syntynyt uusi lahko, skoptsit eli kuohitut, joiden keskuudessa kaikenlaista sukupuolista toimintaa, tapahtui se avioliitossa tai ei, tukahdutettiin. Avioliittoakin pidettiin vältettävänä seikkana. Perustelut löytyivät Matteuksen evankeliumista 19:12: "Sillä on niitä […] jotka taivasten valtakunnan tähden ovat tehneet itsensä avioon kelpaamattomiksi."

Kiellettyjä olivat myös viinajuonti ja tupakoiminen. Monesti kuohittujen lahkoon liittyminen oli aika pragmaattista. Eräs mieshenklö kertoi, että hän oli salvattanut itsensä siksi, että hänellä ei ollut varaa sen enempää elättää lapsia kuin juopotellakaan :-) Lavonen kertoo yhden tapauksen, jossa kastrointia on ilmeisesti käytetty parannuskeinona myös juopotteluun (s. 97) Kastroituja miehiä ei aluksi otettu sotaväkeen, mikä saattoi olla skoptsien lahkon suosion taustalla. Skptseja myös karkotettiin Kaukasiaan, mikä merkitsi vapautumista maaorjudesta.

Lapsiin suhtuduttiin noihin aikoihin kaksijakoisesti. Nämä olivat rasitus, mutta heitä tarvittiin myös työntekoon. Inkerissä dilemmaa ratkaistiin ottamalla 'ruununlapsia' eli Pietarin orpokodeista kasvattilapsia, joiden pidosta jopa maksettiin. Mutta valtio oli myös tarkka siitä, että näiden lasten piti pysyä ortodokseina, joten luterilaisessa Inkerissä perheitä valvottiin. Vuonna 1882 tällaisia lapsia oli sijoitettuna 18 201 inkeriläiseen talonpoikaisperheeseen. Seksuaalisuuden kontrolli ei johtunut ei-toivotuista raskauksista, joita inkeriläisten keskuudessa sattui todella vähän, ja silloinkin kun moista tapahtui, kysessä olivat usein nämä 'ruunun tyttöraukat'. Usein aviottomista raskauksista syytettiin hyppääjiä/hlystejä, joiden seuroissa tiedettiin tapahtuvan naiskentelua.

Skoptsien kulta-aikaa oli 1800-luvuku. 1900-luvun alussa heihin alettiin kohdistaa vainoja. Ensimmäinen aalto oli jo hyvissä ajoin ennen vallankumousta, toinen alkoi vuonna 1929.

Kommunstit suhtautuivat aluksi hyvin postiivisesti skoptseihin ja muihinkin perinteiset vallankäyttäjät kuten kirkon haastaneisiin liikkeisiin. Katsottiin, että ollaan samalla asialla. Julkaistiinpa vallan Sveitsistä käsin lehteä nimeltä Rassvet eli Sarastus, joka luonnehti itseään sosialistiseksi lehdeksi lahkolaisille. Siinä kirjoitti Vladimir Botš-Brujevitš vuonna 1904 seuraavaa: "Venäjällä ei ole ainoatakaan lääniä, kihlakuntaa, ei kenties kylääkään, missä ei muistettaisi vainoamista uskonnon takia. Ahdistelu jatkuu nykypäivänäkin […] kohta koittaa aika – ja se aika on lähellä – jolloin kaikki saavat oikeuden uskoa mihin vain, valita vaikka millainen uskonto". Kun lahkolaisia oli paennut vainoja ulkomaille, heitä houkuteltiin takaisin 1920-luvun alussa, mitä organisoi Leo Tolstoin sihteerinä aiemmin toiminut P.I.Pirjukov. Hän tosin muutti itse lopulta ulkomaille, mutta hänellä oli ollut aikomuksena perustaa lehti nimeltä Sektant-kommunist eli Kommunistilahkolainen.

No, tässä asiassahan tuli käymää tarkalleen päinvastoin Vladimir Botš-Brujevitš arvioi. Skoptseja varsinkin alettiin pitää kulakkeina. He nimittäin olivat paikoin melko varakkaita muuhun samaa luokkataustaa olevaan väkeen nähden. Inkerilaiset skoptisit olivat nimittäin toimineet varsinkin laskiaissesonkina ajureina Pietarissa, mistä olivat saaneet kohtalaisen hyvät tulot. Eräälle tällaiselle Huus-nimiselle skoptsille luettiin uskonnolliseksi viaksi se, että hänellä oli mm. kaksi taloa, kivinen ja puinen, puimakone, viidet kuorma-ajurin rattaat sekä separaattori. Varsinkin 1929 alkaneissa vainoissa skoptsit saivat kulakkileiman lehmien, myllyjen ja kylvökoneiden omistamisesta. Yhdellä oli vallan traktorikin. Tällaisista 'uskonnollisista' omistuksista sai 3-8 vuotta vankeutta, ja tietenkin menetti kalustonsa.

Skoptseissa oli eräs erikoinen ominaisuus: he olivat pitkäikäisiä. Venäjällä miehet ovat kuolleet aina siinä nelikymppisinä, mutta skoptsit elivät useinmiten 80-vuotiaiksi tai yli. Eräs tällainen oli tunnettu inkeriläinen skoptsi, Aleksander Piutunen (1889-1977). Legendaarinen oli myös Solovetskin luostarin vankilssa 63-vuotiaasta virunut Anatoli Dmitrijev; hänet julistettiin vapaaksi hänen täyttäessään 99 vuotta, mutta koska hänellä ei ollut paikkaa, mihin mennä, hän sai elää vankilassa vapaana elänsä loppuun asti, joskaan Lavonen ei kerro, minkä ikäisienä hän sitten kuoli.  Skoptsimiehet olivat myös 3,4 cm pidempiä kuin miehet keskimäärin, vaikka heidän ulkonäköään leimasi tietty naismaisuus, partakaan kun ei kasvanut.

Vielä 1980-luvulla Inkerin Parkkaalassa pidettin skoptsien kokouksia, ja muualla lahko toimi vielä 10 tämän jälkeenkin. Hyppääjistä ovat folkloristit keränneet tietoja vielä vuonna 2001.

Sekin on hyvä mainita, että kaikki varsinkaan hyppääjät eli hlystit eivät ollee täysin puhtaita uskossaan. Tällaisista Lavonen mainitsee Paavali-veikon, Paavali Penttisen (s. 90-91). (31.7.2018)