Tuhoja ja niiden ennusteita

le Carré, John. Tapahtui Bonnissa. Tapiola 1968.

Judt, Tony. Huonosti

käy maan. Keuruu 2011.

Koivula, Anne & Trümpler, Timmy (toim.). Afganistan. Johdatus maahan ja kulttuuriin. Lahti 2012.

Olen lueskellut tässä välillä vähän nopeampilukuista kirjallisuutta.



60-luvun nuorioliikkeet ja niiden saksalaisversioiden aikalaistulkinta
 

Ensin kevensin elämääni John le Carrén (s. 1931) vakoilujännärillä nimeltä Tapahtui Bonnissa. En luullakseni ollut lukenut sitä aiemmin. Tätä teosta nimittäin ei lasketa le Carrén parhaimpiin. Mutta tämä lienee ollut jonkinlainen jytky ilmestyessään vuonna 1968 (sekä alkuperäisteos että suomennos samana vuonna), vaikka ei ennustanutkaan oikein.
 

Tässä nimittäin kuvaillaan eräänlainen uuden nationalistisen liikkeen nousu 60-luvun lopun opiskelijaliikkeen sisältä 60-luvun Saksassa. Talousihme ei ole vielä likimainkaan tosiasia vaan päinvastoin. 
 

Tapahtumat sijoittuvat Bonniin brittien lähetystöön, mistä häviää yksi alkujaan saksalaissyntyinen, mutta pitkään briteille työskennellyt heppu, jota joistain syystä on pidetty lähetystössä töissä 20 vuotta, vaikkei hänellä oikein ole ollut siellä mitään tekemistä pitkiin aikoihin. Tämän henkilön kanssa yhtaikaa todetaan kadonneeksi eräitä arkisia esineitä sekä etenkin huippusalainen vihreä kansio, joka pitää sisällään Euroopan yhdentymiseen liittyviä salaisia papereita.
 

Lähetystö yrittää salata katoamiset. Mutta samanaikaisesesti saksalaiset kiihdyttävät Ison-Britannian lähetystöön kohdistuvia turvallisuustoimia Karfeld-nimisen miehen johtaman kansallismielisen liikkeen uhkaan vedoten. Uhka on sikäli aiheellinen, että tämä liike vihaa brittejä. Saksan viranomaiset myös sulkevat ja alkavat vartioida kadonneen Hartingin taloa. Saksalaiset tekevät lisäksi ylimääräisen vierailumatkan Neuvostoliittoon, mistä lähetystössä päätellään, että Harting on vuotanut asiakirjat joko saksalaisille tai venäläisille.
 

Sitten paljastuukin, että Harting ei ole vuotanut papereita kenellekään, vaan on tunnistanut liikkeen johtajassa Karfeldissä ihmiskokeita tehneen entisen natsin, kaasututkimuslaitoksen johtajan kansallissosialismin päiviltä. Koska nyt jo reilun parin kymmenen vuoden kuluttua sodan loppumisesta on yleisesti päätetty antaa saksalaisille anteeksi, Harting ei ole onnistunut saamaan pyöriä pyörimään Karfeldin tapauksen uudelleen tutkimiseksi - ensimmäisessä tutkimuksessa, joka jäi muiden asioiden jalkoihin eli unohtui aikanaan, Harting oli itse ollut mukana. Harting päättää tehdä henkilökohtaisen ratkaisun. Hän on löytänyt lähetystön arkitosta materiaalia, jonka nojalla hän varmistuu siitä, että on oikeassa, ja kun kukaan muu ei asaista välitä, päättää tappaa Karfeldin.
 

Mutta hän tulee palajastaneeksi hankkeensa henkilölle, jota on luullut pitkäaikaisimmaksi ystäväkseen. Tämä on kuitenkin jo sitä mieltä, että menneiden pitää antaa olla menneitä, ja kaikkien, myös saksalaisten pitää lähteä eteenpäin. Siipä hän on ilmiantanut Hartingin Saksan viranomaisille jo hyvissä ajoin. Lopputuloksena se on hyveellinen Harting, joka ammutaan hengiltä.

 
Suurten ikäluokkien nuorisokapinat jälkiviisauden valossa
 

Parhaiten teoksestaan Post War tunnettu Tony Judt (1948-2010) saneli kuolinvuoteellaan pamfletiksi luokiteltavan teoksen Huonosti käy maan. Arvostelun kohteena ovat suuret ikäluokat, joihin Judt itse kuuluu, ja se, miten nämä tuhosivat Judtin mukaan isiensä työn, valtioiden organisoimat sosiaalipalvelut.
 

Kun 60-luvun radikaalien vanhempien vasemmistolaisuus oli ollut taloudellisen turvan, yhdenvertaisten mahdollisuuksien ja oikeudenmukaisuuden edistämistä, uuden sukupolven vasemmistolaisuus oli pelkässä retoriikassa. Tekojen tasolla "Vasemmistolaiset opiskelijaliikkeet keskittyivät enemmän yliopiston aukioloaikoihin kuin tehtaiden työoloihin, yliopistoa käyvät ylemmän keskiluokan italialaispojat pieksivät alipalkattuja poliiseja vallankumouksellisen oikeudenmukausuuden nimissä, ja kepeän ironiset seksuaalista vapautta vaativat iskulauseet syrjäyttivät proletaarien kuikunpurkaukset kapitalisisia riistäjiä vastaan". Suurten ikäluokkien opiskelijaradikaalit pitivät vanhenpiensa luomia valtioita rajoittavina. Pohjimmiltaan kollektivisen vasemmistolaisuuden sijaan he vaativat yksilöllyyttä ja vapautta. Judt ei pidä Vietnamin sodan vastutusta tai rotumellakoita merkityksettöminä, mutta pitää niitä perusteiltaan yksilöllisenä itseilmaisuna eikä yhteiseen päämäärään pyrkivänä toimintana.
 

Ja samanaikaisesti vapauden kanssa vadittiin turvallisuutta. Judtin mukaan molempia ei voidaa saada. Vapautta ja yksilöllisyyttä on rajoitettava, se on ikään kuin hinta, joka pitää maksaa, jos halutaan, että kadut ovat turvallisia. Judt siteeraa Karl Popperia: "Vapautta ei ole ilman valtion sille suomia takeita ja, kääntäen, vain vapaiden kansalaisten valvoma valtio saattaa tarjota kansalaisille kohtuullisen turvallisuuden".
 

Judt otetaa, että joidenkin asioiden järjestämiseen tarvitaan valtio. Sosiaaliturva on sellainen, mutta on sitä muutakin. Esimerkkinä hän mainitsee rautatiet, jotka eivät kuulema ole kannattava yksityistämiskelpoinen bisnes missään. Mutta rautatiet ovat modernin tunnusmerkki. Jo asemat muodostuivat kaupunkiensa symbleiksi ja junat ilmaantuivat impressionistien maalauksiin heti synnyttyään. Mikään muu periaatteessa tekninen keksintö ei ole yksilön hyväksi koituneena kollektiivisena ponnistuksena ollut sitä luokkaaa, että olisi päätynyt taidemaalausten aiheeksi.
 

Kaiken kaikkiaan Judt on suuri sosiaalidemokratian puolestapuhuja. Demokratia kun ei sinällään riitä. Demokratian toimivuus edellyttää, että kansaliset luottavat toisiinsa. Ja hehän eivät luota, jos taloudellinen eriarvoisuus on räikeää. Joskus elämä on parempaa diktatuurissa kuin demokratiassa, sillä kansalaisten näkökulmasta on aina parempi, että olot ovat rauhalliset ja ennustettavat kuin että vallalla on epäonnistunut demokraattinen yritys eli olot ovat levottomat.
 

Ja entäs jos valtiota ei ole?
 

Koivulan ja Trümplerin uunituoreesta Afganistan-teoksesta voi sitten lukea, mitä merkitsee, kun valtiota ei ole.
 

Jo ensimmäisten sivujen tilastotiedoista pääsee järkyttymään. Miesten odotettu elinikä on 44 vuotta, naisten 45, kun vastaavat luvut Suomessa ovat 76 ja 82. Yli 15-vuotiaista miehistä lukutaitoisia on 53% ja naisista 6%. Siis nämä ovat - huom! -  lukutaitoisten eivätkä lukutaidottomien lukuja. Pinta-alaltaan maa on noin kaksi kertaa Suomen kokoinen. Väkilukua on vaikea arvioida. Viimeinen väestönlaskenta on voitu suorittaa 1979, mutta vuonna 2010 väkiluvun on arvioitu olleen vähän alle 30 milj. Tästä noin 57% on alle 18-vuotiaita, eli siellä ei nuoriso ole loppumassa.
 

Afganistan ei ole ollut ideaalisen hallinnon esimerkki ikinä, mutta korruptionsa ja klientisminsä kanssa kitkutellut valtio ajautui lopullisesti ongelmiin vuosien 1969-71 nälänhädän seurauksena. Kuninkaan syrjäyttänyt prinssi joutui riitoihin jotakuinkin kaikkien thojen kanssa, myös häntä tukeneiden kommunistien, minkä jälkeen Neuvotoliitto riensi tukemaan hengenheimolaisiaan ja miehitti maan 1979.
 

Tätä miehitystä vastaan syntyi uskonnollisten kapina. Kapinallisryhmiä oli useita, ja nämä tappelivat menestyksekkäästi Neuvostovaltaa vastaan vaikka tappelivat samaan aikaan keskenäänkin. Toki tietenkin amerikkalaisella avulla. Tulivathan jenkit tässä tuoksinassa jopa kouluttaneeksi itselleen riesaksi Osama bin Ladenin.
 

Neuvostoliitto vetäytyi maasta vuonna 1989. Seurauksena ei ollut rauha vaan maan hajoaminen pieniin, sotaisten paikallisjohtajien hallitsemiin alueisiin. Mutta 90-luvun alussa koraanikouluissa sai alkunsa liike, joka onnistui saamaan aikaan jonkinlaista yhdistymistä. 1996 mennessä tämä talebanliike hallitsikin jo suurta osaa maasta. Suosiota se sai ennen kaikkea lopettamalla maantierosvouksen ja kaikenlaiset paikalliset taistelut, jotka olivat tehneet jokapiväisen elämän mahdottomaksi jo vuosikymmenten ajan. Mutta kaikessa on paitsi hyvät puolensa myös huonot, ja jälkimmäisiä tässä tapauksessa oli tiukka talebanien omaperäinen tulkinta sharia-laista sisältäen mm. naisten häätäminen työpaikoista ja kouluista. Myös televisio kiellettiin, mutta siinä nyt ei ole mitään vikaa.
 

35% maan väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Lähes 90% valtion budjetista koostuu kansainvälisestä avusta. 76% porukasta asuu maaseudulla 6%:n alueella maan pinta-alasta. Viljelykelpoista maata olisi hiukan enemmän eli 12% . Muu on vuoristoa.
 

Mattoja tietenkin kudotaan. Vuonna 2010 ne käsittivät 40% viennin arvosta. 54% taloudesta kostuu palvelusektorista, mutta nämä palvelut ovat suunnattuja paikalla olevalla kansainväliselle väelle.
 

Mutta siiten se unikko: 16 BKT:stä tulee oopiumista. Unikon viljely on suunattomasta tuottoisampaa ja vähemmän työlästä kuin vehnän.
 

Paradoksaalisesti oopiumin viljely julistettiin laittomaksi pitkään ennen kuin myynnille tehtiin sama. Unikkopeltojen tuhoamisessa kunnostautuivat talebanit, sillä islam kieltää kaikenlaisen huumeiden ja alkoholin käytön. Mutta kas, taleban-hallinnon kaaduttua unikonviljely lisääntyi, sillä hinta ja kysyntä olivat nousseet. Unikon kauppakin on sittemmin tullut laittomaksi vuonna 2002 Karzain myötä, mutta ei se mitään, kauppaa käydään silti ja sitä hallitsevat kapinallisten ja rikollisten sekaiset ryhmät. Karzain hallinto on korruptoitunut, joten laeilla ei ole juuri merkitystä. Edessä lienee tilanne, jossa maata johtaa jonkinlainen narkomafia. Tilannetta eivät helpota Yhdysvaltojen unikontuhoamisjoukot, jotka vievät toiminnallaan rutiköyhältä maaseutuväestöltä viimeisenkin leipäpalan suusta.
 

Tänne sitten pitäisi jenkkien mielestä saada nyt demokratia. Tässä kirjassa todetaan edellä esitellyn Judtin teoksen tavoin, ettei demokratia ole vientituote. Esimerkiksi vaaleista ei ole Afganistanissa tullut muuta kuin sanomista. Paikallisjohtajat sabotoivat niitä mielensä mukaan, sillä ainakin minun mielestäni ymmärrettävästi he eivät halua, että ulkomaalaiset tulevat organiseeraamaan heidän elämäänsä.
 

Tämän pikku kirjasen luettuani aloin silkkaa savolaisuuttani eppäillä, että vaikka talebanien naisiin kohdistamat loukkaukset olivat rajuja ja vaikka buddhalaisia kallioveistoksiakaan ei mielestäni olisi ollut tarpeen tuhota, talebanien toiminnassa saattoi olla jotain perusteltuakin. Eppäilen, että tämä johtopäätös ei ollut tämän kirjan tekijöien tarkoituksena, mutta siltä se nyt vain minusta näyttää, että talebanien toiminta oli jonkinlainen yritys saada maahan jonkinlainen järjestys riippumattomana ulkovalloista.
 

Mitä tuohon oopiumongelmaan tulee, niin mitä jos amerikalaiset hoitaisivat asian omalla maaperällään eli lopettaisivat heroiinin kysynnän Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. Sillähän tämä homma olisi hoidettu. (28.8.2012)