Kun vuosi nolla on muisto vain

le Carré, John. Ylimmät ystävät. Pieksämäki 2004.

Schatz, Roman. Asevelipuolet. Ruotsi 2017.

Jokin aika sitten kirjoitin Helen Rappaportin teoksesta Pietari 1917, joka kertoi siitä, miten Pietarin ulkomaalaiset, kirjoittajan kieitaidon rajoittuneisuuden tähden lähinnä britit ja amerikkalaiset, suhtautuivat siihen, että maailmansodan manööverinä saksalaiset teettivät Venäjällä vallankumouksen.

Seurannut Versaillesin rauha ei miellyttänyt saksalaisia, jotka olivat hävinneet itsealoittamansa sodan, vaikka olivat omasta mielestään parempia, ilmeisesti juuri sillä perusteella, että olivat urheasti alittaneet koko lystin. Siispä he hakivat parin kymmenen vuoden kuluttua revanssia. Toisen maailmansodan lopputuloksesta on monia käsityksiä. Tony Judt on esittänyt, että sen voitti Saksa, ja kun seurauksia kuten saksalaisten sotienjälkeistä talouskasvua katsotaan, on älyllisesti epärehellistä väittää muuta kuin että saksalaisten ikään kuin kannatti tehdä ne kaikki toisen maailmansodan aikaiset syntinsä.

On myös toinen mielipide, se virallinen, jonka mukaan Saksa hävisi, koska rauhanspimukset väittävät niin. Saksaa ei ehkä rangaistu hirmuisen kovalla kädellä, mutta Saksasta toki osa eli ns. Itä-Saksa lohkaistiin toisen virallisen voittajan, sosialismin puolelle, vaikka se pysyi nimeltään Saksana, sekin. Lisäksi natsisukupolven lapset saivat niskaansa maailman silmissä vanhempiensa aiheuttaman häpeän.

Joko toisen maailmansodan lopuvuosina tai väittömästi niiden jälkeen syntynyt akselivaltojen nuoriso tosiaankin sitten häpesi vanhempiaan, jotka olivat aiheuttaneet lapsilleen tämän jatkuvasti maailmalla puheena olevan syyllisyyden taakan. Nuorison liikehdintää esiintyi Ranskassakin, mutta terroriksi se kehittyi lähinnä Saksassa ja Italiassa. On sangen raskasta joutua häpeämään omia vanhempiaan, ja tästä on kirjoitettu jaloakin kaunaokirjallisuutta kuten Dostojevskin eräät teokset.

John le Carren vakoilujännärissä Ylimmät ystävät on puhe tästä traumasta, ja pointti on oikeastaan sama kuin Dostojevskillakin, mutta tietenkin le Carrélla, entisellä brittivakoilijalla, on asiaan poliittinenkin aspekti. Useimmissa le Carrén romaaneissa sankarit tai pikemminkin antisankarit ajautuvat maailman vallasta taistelijoiden käsikassaroiksi, koska heillä on isiensä nöyryyttäminä lapsina hirveä tarve kalastella suosiota, ja he alkavat sitten nähdä toiminnan valtiollisten juonien totetuttajina tapana puhdistautua häpellisestä isästä, ikään kuin hakata tämä. Ja niin on tässäkin kirjassa.

le Carré näyttäisi olevan sitä mieltä, että kylmä sota suorastan tarvitsi näitä traumatisoituneita paskiaisisien poikia ja käytti näitä hyväkseen puolesta riippumatta.

Tässä kirjassa miellä on kaksi kaverusta, britti ja itäsaksalistaustainen, jotka kohtaavat villissä Berliinissä vuonna 1969. Molemmat edustavat virallista toisen mailmansodan voittajapuolta, mutta he edustavat myös kylmän sodan vastapuolia. He kapinoivat minkä kerkeävät toisen maailmansodan syyllisiä eli porvarissaksalisia vastaan, jotka olivat nyt lipsahtaneet kylmässä sodassa ransakalaisten, amerkkalaisten ja koko muun entisen vihollisköörinsän kanssa samalle puolelle. Vastapuoleksi on jäänyt Itä-Eurooppa Neuvostoliiton sosialistisine vasallivaltioineen. Jo alussa britti karkotetaan, ja siinä yhteydessä hän jo tapaa ensimmäisen kerran tiedusteluviranomiset.

Aikä kuluu, ja ennen pitkää kaverukset alkavat vaihdella tietoja sinne sun tänne. Tilanne kärjistyy kaiken aikaa vuosien saatossa, mutta kun tiedustelupalveluiden kanssa puuhastelu on jonkinlaista traumanselvitystä sellaisten kysymysten äärellä kuin mikä tyyppi oli oikeasti isäni ja miksi hän valehteli ja ylipäätään teki mitä teki, mitkään hälytykellot eivät soineet, vaikka kaikki akaa lukijankin mielestä jo mennä aivan överiksi. Lopulta tiedustelupalvelut lavastavat porukalla jo viisikymppisiksi ikääntyneet isänsäperäänitkijät terroristeiksi toimittamalla toisen kaveruksen kielikouluun kirjoihin piilotetun aselastin. Ja tappavat nämä merkillisellä julmuudella, sellaisella, jota patologisesti vallanhimoiset tyypit kohdistavat niihin, joista löytyävät jonkun heikon kohdan. Eli he joutuvat ikään kuin uudellen petollisten isiensä uhreiksi.

Mutta tämän jälkeen on syntynty uusi sukupolvi, le Carrén dekkarin kapinoitsijoiden lapsien sukupolvi, johon kuuluu mielestäni jo vuonna 1960 syntynyt Roman Schatz. Toisen maailmansodan alla Saksassa määriteltiin, mitä porukkaa maassa ei suvaitu, ja esimerkiksi ulkomaalaiset ajettiin maasta. Schatz on nyt itse ulkomaalaistautaisena vieraassa maassa, Suomessa, ja häntä tuntuu vaivaavan, mahdetaanko hänen elämänsä tehdä täällä joskus yhtä vaikeaksi kuin hänen isovanhempansa tekivät joidenkin elämän hänen alkuperäisessä kotimaassaan Saksassa. Sitä paitsi saksalaiset polttivat Lapin…Näitä tuntoja hän kuvailee kirjassaan Asevelipuolet.

Kun Saksassa pyritään unohtamaan mahdolisimman paljon, Suomessa Schatzin silmään ovat pistäneet mitä ihmeelisimmille asioille pystytetyt muistomerkit. Sellaisia on hänen kummastukseskseen jopa saksalaisille sotilaille.

Schatz on hurmaantuneen ihastunut uuteen länsimaiseen suvaitsevaitsuuteen eurooppalaisten kesken, vaikka hän tuokin esille mielenkiintoisia kulttuurieroja suomalaisten ja saksalaisten välillä. Jotenkin hän tuntuu kuitenkin arvelevan, että koko sovaitsevaisuus perustuu itse asaissa väärinymmärrykseen – eli tavallaan onneksi eri osapuolet eivät tiedä, miten radikaalisti eroavat tosisistaan. Mutta siltä varalta, että erojen todellinen luonne joskus kuitenkin paljastuu, kannattaisi ehkä pyrkiä opettelemaan niitä hiljakseen jo rauhan aikana, ettei vaan käy niin kuin joskus on käynyt, hän tuntuu aprikoivan

Schatz on mitä ilmeisimmin erittäin älykäs – ei vain kielellisesti – sillä kyllähän hän on näppärästi luovinut suomalaisessa yhteiskunnassa. Mutta että hänen huomionsa suomen kielestä ovat manioita! Kuten että suomeksi voi kulkea ja kuljeskella ja jopa tappaa ja tapella, mutta kuoleskella ei voi.

Kirja on hauska ja nopealukuinen. Ehkä vähän ylimielinen, mutta ei se mitään, kyllähän se pitää saksalaisen herrakansan edustajalle suoda – me emme ole pikkumaisia, me suomalaiset, vaikka saksalaiset polttivatkin Lapin. Schatzin kirja on mielenkiintoisesti painettu puolueettomalla maaperällä, Ruotsissa. (26.12.2017)