Mieli kehossa - entäs merkitykset?

Lehtonen, Johannes. Tietoisuuden ruumiillisuus. Mieli, aivot ja olemassaolon tunne. Porvoo 2011.

Johannes Lehtonen on ollut Kuopion (Itä-Suomen) yliopiston psykiatrian professori. Tässä kirjassaan Tietoisuuden ruumiillisuus - mieli, aivot ja olemassaolon tunne hän pohdiskelee niitä rajoja, joihin asti - vaan ei yli - moderni aivotutkimus ulottuu suhteessa tietoisuuteen ja sen sisältöihin. Jotenkin häntä näyttää häiritsevän se, että aivotutkimuksella ei päästä käsiksi ihmisen mielen semanttisiin sisältöihin, ja lähin, mihin siihen suuntaan päästään, on olemassaolon tunne.

Lehtonen nojautuu melko pitkälle Damasioon, jonka kirjoja minäkin olen harrastuksekseni lueskellut, mutta Lehtonen myös osoittaa joitain kohtia, joissa hän on eri mieltä Damasion kanssa. Olemassaolon tunteen syntyminen voidaan kuulema jäljittää aivoissa tapahtuviin, mitattaviin muutoksiin. Tälle olemassaolon tunteelle rakentuvat kehittyneemmät tunteet. Ensin primaarit tunteet kuten pelko, viha ja onnellisuus, jotka liittyvät tietynlaisin tilanteisiin, ja sitten sosiaaliset tunteet kuten vaikkapa sympatia, häpeä, ihailu ja kateus. Lehtonen huomauttaa, että Damasion luettelo ei sisällä halua eikä rakkautta ja että rakkaus pitäisi lisätä sosiaalisiin tunteisiin. Ilmeisesti Damasio pitää rakkautta ja halua jotenkin sisäsyntyisinä, ei erityisenä reaktiona ulkomaaimaan kuten muut hänen listansa tunteet. Damasion listahan ei sisällä nälkää eikä janoakaan.

Lehtonen on psykoalnyytikko. Olin luullut psykoanalyysia jo lopullisesti kuolleeksi ja kuopatuksi, ja koko ajan lukiessani tätä kirjaa jännittyneenä odotin, että milloin esiin pullahtaa vanha kunnon peniskateus. No, ei pullahtanut… Mutta kyllähän tämä kovin psykoanalyttiselta kuulosti siinä mielessä, että ilmiö kuin ilmiä psykoanalyyslle tyypilliseen tapaan redusoitiin johonkin yhteen seikkaan, tässä tapauksessa imetyksen osuuteen olemassaolon synnyssä. Lehtosen mukaan olemassaolon tunne syntyy siten, että aluksi vauva on äidin kanssa yhtä ja jokainen äidin poissaolo tai tarpeiden tyydytyksen lykkäytyminen aiheuttaa hädän vauvan oman olemassaolon katoamisesta äidin 'katoamisen' myötä. Hiljalleen vauva kuymmärtää olevansa äidistä erillinen, ja huolimatta siitä, että äiti välillä on poissa, vauva oppii luottamaan, että äiti palaa, ts. vauvan alkaa tuntea, että sen oma olemassaolo jatkuu näiden katkosten yli. Tällöin on syntynyt olemassaolon tunne, tietoisuuden perusta.

Mutta sitten Lehtonen toteaa, että tästä normista poikeavissa oloissa kasvaneissa lapsissa ei välttämättä havaita mitään poikkeavaa mielen kehittymisessä. Joten?

Mutta yhdestä tällaisesta poikkeavan lapsuuden kokeneesta henkilöstä kertoessaan Lehtonen, joka ei suoraan sanottuna ole mikään verbaalinen lahjakkuus, saa tekstiinsä vahvaa latausta. Tämä tapahtuu hänen kuvatessaan sitä, miten olemassaolon tunteen kehittyminen ilmeni Descartsin tuotannossa, unissa ja koko elämänvalinoissa. Descartesin elämänkerralliset faktat kun näyttävät tukevan Lehtosen käsitysta olemassaolon tunteesta ja sen syntymisestä yhteydessä äidin hoivaan.

Descartes nimittäin menetti äitinsä alle yksivuotiaana, minkä hän itsekin arveli vaikuttaneen itseensä suuresti. Äiti oli saapuvulla riittävän kauan, että eriytymisen prosessi pääsi hyvin alkuun mutta ei loppuun. Lehtosen mukaan hänen systemaattinen epäillemisen projektinsa aina siihen asti, että hän saavutti sen, mitä ei voinut enää epäillä, oli sitten aikuisuudessa se prosessi, jossa hän sai olemassaolon tunteensa lopullisesti kohdalleen. Cogito ergo sum oli tämä kohta, eli tietoinen ajattelu oli jotain, mikä aina pysyi vaikka mistään muusta ei koskaan voinut olla täyttä varmuutta.

Damasio kuitenkin on sitä mieltä, että Descarte oli dualistina väärässä. Descartes kun näytti olettavan, että epäilyksen alainen aineellinen maailma oli jotenkin kokonaan toinen substanssi kuin melen eli ajatelun maailma. Lehtosen mukaan Damasio erehtyy, sillä väittihän Descartes jopa, että tällä kognitiolla tai tietoisuudella tai mielellä, miten nyt halutaan, on vallan tietty fysiologinen sijaintipaikkansa, käpyrauhanen. Tässä Descartes tietenkin oli väärässä, ja jos aivotutkimus jotain on tietoisuudesta kyennyt osoittamaan niin se, että mieli tai tietoisuus ei sijaitse missään tietyssä kohden aivoja. Lehtonen arvelee, että Descartes esitti käsityksensä mielestä dualistsmpana kuin se oli siitä syystä, dualismi oli 1600-luvun alussa vallitseva käsitys ja vallitsevien käsitysten arvostelusta seurasi noihin aikoihin erittäin vakavaia vaikeuksia, äärimmäisessä tapauksessa hengenmenetys. Ja vaikeuskia tuli Descartesillekin, varovaisuudesta huolimatta. Varotoimenpiteenä hän esimerkiksi laati muistiinpanojaan salakielellä yms.

Lehtonen esittää, että tietoisuus on fysiologisesti seurausta eräiden sensoristen ja motoristen hermoverkkojen välisestä viestinnästä, joiden säännönmukaisuuden vakintuessa modostu mielen matriisi. Tämän säännönmuksuuden synnyttävät erilaiset vuorovaikutukset ja ruumiintilojen vaihtelut. Siinä vastakohtaiset kokemukset, niin 'hyvät' kuin 'pahat', lankeavat vakiintuessaan jonkinlaiseksi tyydyttäväksi levollisuudeksi, pysyvyyden kokemukseksi kaiken kaiskeen keskellä.

Vaikka Lehtonen moneen kertaan toteaa, että aivotutkimuksella ei ole pääsyä semanttisille tasoille, hän ei malta olla puuttumatta esimerkiksi taiteeseen, jonka hän arvelee olevan mielen matrisin kuvaamista. Tätä en äkkiä usko, ja Lehtonenkin esittää asian varauksellisesti: "Kuvataiteen ja sen hisorian suunnatonta monimuotoisuutta ajatellen on rohkeaa olettaa, että siitä voisi löytää yleisiä periaatteita, jotka voisivat valaista taiteen kehtitystä. Vaikkakin kysymys on vain alustavasta konstruktiosta, mielen matriisin näkökulma näyttää kuitenkin tarjoavan mahdollisuuden siihen. On luontevaa ajatella, että taiten perustehtäviin kuuluu etsiä koostavaa, yhtenäisyyttä tukevaa hamoa elämän ilmiöiden moninaisuudelle." Onnetonta tässä hypoteesissa on se, että kuvat ovat kuvataiteesa pelkkä pintakuohu ja suurin osa taiteen toiminnasta on kaikenlaista muuta enemmän tai vähemmän institutionalisoitua diskurssin ylläpitoa. Näissä diskursseissa on aina kyse vallasta eli siitä, kuka tai mikä taho määrää, mikä ylipäätään on taidetta ja mikä ei. Maailmassa on enemmän reippaasti kuvia kuin kuvataiteeksi määriteltyjä teoksia, ja taiteilijan elämästä suurempi osa kuluu kaikenlaisessa taiteen tekemisensä infrastruktuurin järjetelemisessä kuin sanottakon nyt vaikka talulunmaaluussa. Lisäksi taiteen sisältöihin on kautta aikain vaikuttanut rahoittaja. Tilaamattomia, taiteilijan omaehtoisia taideteoksia on tehty käytännössä vain siinä reilut sata vuotta. Tietenkin voidaan olettaa, että työn tilaaja on vaatinut oivallisia esityksiä mielen matriisista, mutta taidehistoriallinen tutkimus ei tue tällasta olettamusta. Suurin osa esim. renessanssin maalaustaiteesta on oikeastaan ollut yrityskuvagrafiikaa - maalauksia on tilattu pitämään yllä tiettyjä mielikuvia tilaajasta, esim. hänen omastaan tai hänen edustamansa instanssin hurskaudesta, anteliaisuudesta tai verrattomista hallintokyvyistä eikä kenenkään mielen matriisista.

Pisti silmän, että vaikka Lehtonen sanoo, että aivotutkimuksella ei ulotuta merkitysten sfääriin, hän yllättävästi puuhuu lyhyesti myös semiotiikasta. Tosin hiukan pieleen se meni, mutta yritys oli hyvä. Hän sotki Peircen ja de Saussuren teoriat/terminologiat, mutta ei se mitään. Mutta sikäli tämä oli mielenkiintoista, että aivotukimuksethan perustuvat suurimmalta osaltaan Peircen indeksisiksi määrittelemiin merkkeihin. Merkki on indeksinen, jos sen perusteella voidaan päätellä jonkun toisen asian olemassaolo. Lehtonen käyttää yleistä perusoppikirjaesimerkkiä, että savu on tulen indeksinen merkki, mutta vastaavasti vaikkapa mittaeiden lukemat ovat indeksisiä merkkejä, ne kun viittaavat ylleensä johonkin, mitä muuten ei voida edes havaita. Kolmatena voisi mainita linnunnäljet hangessa. Tällöin merkit eli representantit, tietyt jäljet lumessa, edustavat lintua ja synnyttävät tulkinnan eli interpretantin linnusta, vaikka lintua ei juuri silloin olisi näkyvssä.

 

Ikoniset merkit puolestaan muistuttavat suoraan kohdettaan, ja symboleiksi Peircen semiotiikassa kutsutaan täysin mielivaltaisesti sovittuja merkkejä kuten kirjaimia.

Tämä kaikki olisi kovin yksinkertaista, jos merkit esiintyisivät aina vain yhtä luokkaa edustavaina, mutta kun ei. Esimerkiksi oheinen kuva on ikoninen merkki, vallan valokuva, lämpömittarista, jonka pylväs on indeksinen merkki, ts. sen korkeudesta voidaan pätellä, onko kylmä vai lämmin. Tätä tulkintaa täsmentaämään mittarissa on vielä symbolisia merkkejä eli numeroita, joiden mukaan voidaan tulkita, miten kylmää tai lämmintä on asteina.

Ja tätäkin monimutkaisempaa merkkien maailmassa eläminen on, sillä merkillä kuin merkillä on paitsi 'varsinainen' merkityksensä, jonkinlainen perusmerkitys eli denotaatio, myös 'sivumerkityksiä' eli konnotaatioita.

 

Yllä on kolme kuvaa kissasta - ihan ite piirtää päräytin. Oletan, että useimmat ihmiset eivät rupeasi riitelemään kanssani siitä, esittävätkö nämä kissaa vai eivät vaan katsoisivat sovinnolla, että kissoja ovat. Kissa siis on kaikkien kolmen kuvan denotaatio. Kuvien konnotaatiot ovat eri. Konnotaatiot ovat joskus tärkeämpiä kuin denotaatio, joten on oikeastaan väärin kutsua, kuten äsken tein, konnotaatioita sivumerkityksiksi.

Ja mitä tulee tuohon lämpömittarin kuvaan, sillä on selvästi konnotaatioita silläkin, vaikka se on tekninen kapine, mittari. Puu materiaalina tuo siihen jo vissin sävyn, ja aika monet vaikeasti nimettävät seikat konnotoivat, että mittarilla on ikää. Konnotaatiot noin kaiken kaikkiaan ovat vaikeasti verbalisoitavissa. Ja lisäksi minä voin yhdistää siihen erityisiä konnotaatiota, se kun sattuu olemaan meidän sisälämpömittari täällä Suonejoella. Omat konnotaationsa voivat seurata siitäkin, että se on muinaisen EKA-säästökassan liikelahja, ja mainitun säästökassan konkurssi koko E-liikkeen mukana oli melkoinen katastrofi aikanaan.

 

Eli sellaisia ovat jopa mittarit. Ja koska aivotutkimus perustuu mittaamiseen, tekee mieli kysyä, liittyykö aivotukimuksessa käytettäviin mittareihin konnotaatoita kuten tuohon lämpömittariin. Kun luin Iacobonin kirjaa peilineuroneista, kiinnitti huomiotani, että hänellä oli sangen tunteellinen suhde laitoksensa kuvantamislaitteisiin: ne kuvaili, miten ne olivat hienoja ja kallita sinällään ja kalliitta käyttääkin, tosi fiinejä hänen mielestään. Heräsi kysymys, minkä verran aivotukimusta suuntaa tiettyjen vehkeiden palvonta,  ts. näiden laitteiden konnotaatiot. Jos tällaista vaikutusta on, aivotutkimuksen tulokset ovat pitkälle yhtä kuin aivotukijoiden laitteisiinsa liittämät konnotaatiot. (?!) Minkä verran aivotutkijat näkevät laitteissaan ja kentiies jopa niiden tuottamassa datassa samankaltaisia ominaisuuksia kuin noissa minun piirroksissani kissasta on sitä, mikä ei ole suoranaisesti kissan perusmerkitystä?

Peircen teorian väärinymmärretyimpiä kohtia on se, että luullaan hänen väitävän, että merkit viittaisivat jotenkin todellisuudessa valmiima olemassa oleviin kohteisiin. Todellisuus ei kuulu Peircen teoriaan mitenkään. Merkeillä voi olla kolmanlaisia suhteita tarkoittamiinsa objekteihin, ikoninen, indeksinen ja symbolinen, mutta ihmisen päässä on vain merkkien tulkintoja eli interpretanteja. Ihminen kulttuurisena olentona erottaa milloin mitenkin pätkiä todellisuudesta ja luo niistä merkkejä, ja nämä pätkät vaihtelevat. Esimerkiksi värejä nimetään eri tavoin eri kulttuureissa, ja vaikkapa omankin kulttuurimme piirissä värinimitykset eroavat vielä vaikkapa ammattikielissä. Minä ymmärrän kyllä sanan punainen, mutta ammatillisesti se ei merkitse minulle paljonkaan, vaan ammatillisesti käytän paljon hienojakoisempaa väritermistöä, jossa ei käytännössä edes ole sanaa punainen. Merkkit viittaavat myös toisiinsa, ja kaikki tiedämme, minkä näköinen on lohikäärme, vaikka todelisuudessa niitä ei ole. Meillä voi siis olla ikonisia merkkejä olennoista, joita ei ole olemassa, jolloin merkki on ikoninen kuva toisesta ikonisesta merkistä, jonka interpretantti meillä on ennestään tiedossamme. Ihminen ei siis elä Peircen mukaan ns. todellisuuden objektien maailmassa vaan intrepertanttien avaruudessa. Merkkien luomisessa ei edes taivaas ole rajana, ja merkkejä, joilla ei ole mitään suhdetta mihinkään näkyvään, kuuluvaan, haistettavaan tai maistettavaan todellisuuteen, käytetään jopa hyvänä syynä tappaa toisia ihmisiä, joilla arvellaan olevan mielessään erilainen interpretantti jollekin merkille. Jumalat ovat hyviä esimerkkejä tällaisista.

Ja kun jumaliin päästiin, mielen matriisin käsite saattaisi sopia paremmin uskontoihin kuin taiteeseen, mutta uskontoja Lehtonen ei mainitse tässä eikä itse asiassa missään muussakaan yhteydessä. Itse asaissa mieelnmatriisi saattaisi selittää joitain erikoisia ristiriitoja, joita uskonnoissa ulkopuolisen näkökulmasta esiintyy. Vaikkapa fundamentalistikristittyjen nettisaiteilla esiintyy 'ruusunpunaista' tekstiä, vaikka Uuden testamentin teksti on rajua kuin mikä eli kaukana kristillisestä hempeilystä. Voisi kuvitella, että nämä ääripäät jotenkin perustuisivat mielenmatriisiin, jossa kristillinen imelyys on vastakohta Raamatun kauhistuttavuudelle.

Tämä Lehtosen kirja ei ole kaikkein järjestelmällisimpiä lajiaan ja se olis hyötynyt toimittamisesta, ehkä myös kielen tasolla. Mutta jotkut irrallisiksi jäävistä yksityiskohdista, jotka toimittaja luultavasti olisi karsinut, ovat mielenkiintoisia. Kuten se, että skitsofreniassa perimän osuus on 50-80%. Hedelmällisyys skitsofreenioiden joukossa on huomatajan alhainen, mutta tästä ei kuitenkaan ole seurannut skitsofrenian väheneminen, mikä on merkillistä. Lehtonen arveleekin, että skitsofrenia-alttuis ja jotkut evoluution kannalta tarpeeliset ominaisuudet kulkevat jotenkin geneettisesti yhdessä. Skitsofernikoilla on sitä paitsi harvoin toinen skitsofreenikko primaariperheessään.

Lehtonen myös muistuttaa jo pitkään tiedetystä seikasta, että muistiin palauttaminen ei ole mekaanista vaan luova prosessi, eivätkä muistikuvat palaudu mieleen sellaisinaan vaan kulloinkin monien muiden yhtaikaa kehossa, ns. mieli mukaan lukien, tapahtuvien asioiden kanssa parhaiten yhteen sopivalla tavalla muokautuneina. Muisteleminen on kuitenkin mielen eheydelle tärkeää, pidetäänhän siinä yllä yhtenäistä mielikuvaa. Lehtonen olisi voinut muistuttaa siitäkin, että jo itse havaitseminen on valikoivaa, ja tästäkin johtuen ihmiset muistavat väärin tilanteita. (28.6.2014)