Suomen vanha muslimivähemmistö

Leitzinger, Antero. Suomen tataarit. Vuosina 1868-1944 muodostuneen muslimiyhteisön menestystarina. Tampere 2006.

Antero Leitzinger harmittelee useaan otteeseen teoksessaan Suomen tataarit sitä, että kun media nykyisin kyselee muslimien näkökulmia suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen muslimeihin liittyviin tapahtumiin, sen edustajat kääntyvät aina vastikään Suomeen muuttaneiden muslimien puoleen, eivät koskaan niiden, jotka ovat olleet täällä pitkään, kenties edustavat jo viidettä polvea, ja ovat menestyksekkäästi sopeutuneet.

Tataarit, suomen vanhimmat muslimit, ovat majailleet isänmaamme maaperällä jo vähintään vuodesta 1868. Lähinnä he ovat vaikuttaneet liike-elämässä, vaikka Suomen tunnetuin muslimi lienee Atik Ismail, kuulu lähinnä alkoholismistaan ja siitä paranemisestaan sekä urastaan jalkapalloilijana – sittemmin hän on kunnostautunut nuorisotyössä. Ja iso osa tästä on tapahtunut Kuopiossa, joka on maailman napa. Tataarit ovat päätyneet kuopiolaisen kirjailijan Aapelin myötä myös kaunokirjallisuuteen, sillä Pikku Pietarin pihassa asui myös 'tattarin' perhe, jossa kuulemma syötiin hevosen lihaa.

Atik Ismail sanoo omaelämäkerrassaan olevansa sukujuuriltaan jotenkin turkkilainen. Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys, sillä monet Suomen tataareista ovat halunneet assosioitua Turkkiin. Tosiaisiassa Suomen tataarit kuuluvat Volgan tataareihin, joista Volgan länsipuolella asuneet lukeutuvat pääosin mishääreihin. Heillä on oma kielenä, mishääri, jota Suomen tataaritkin, mishäärejä kun ovat, käyttivät ja käyttävät jonkin verran edelleen kotioloissa, joten lsuomalaiset tataarilapset olivat/ovat usein kolmikieisiä: he puhuivat suomea, venäjää ja mishääriä, mikä merktisee lukemisen ja kirjoittamisen osalta kolmen kirjoitusjärjestelmän hallintaa, sillä mishääriä kirjoitettiin pitkään arabialaisella aakostolla. Kun Atatürkin Turkissa vuonna 1928 tehtiin kirjotusjärjestelmäuudistus eli siirryttiin kirjoittamaan turkkia latinalaisella aakkostolla, tämä aiheutti ristivetoa myös Suomen tataarien keskuudessa – jotkut olivat 'turkkilaisuudistusmielisempiä' kuin toiset.

Tataarit tulivat siis Venäjältä, lähinnä Nizni Novgarodin alueelta, ja onpa tiedossa kyläkin, josta tuli meille vuosien saatossa eniten väkeä: Aktuk. Nizni Novgorodin markkinat olivat vuoden 1816 jälkeen Venäjän suurimmat markkinat, joilla kohtasivat niin Länsi-Euroopan kuin Keski-Aasian ja Kiinan kauppiaat. Näillä markkinoilla tataaritkin kävivät kauppaa – Nizin Novgrodissa oli jopa heidän mukaansa nimetty Tataarisilta torin kulmilla. Meshtsherskoje-järvi on olemassa edelleen, ja Meshtsera-nimisestä kaupungista mishäärit ovat saaneet nimensä. En ole perehtynyt Venäjän maantieteeseen, joten siteeraan suoraan Leitzingeria: "Nykyisissäkin kartoissa Venäjän pääkaupungin ja kolmanneksi suurimman kaupungin – Moskovan ja Nizni Novgorodin – välinen alue on merkitty Meshtsheran nimellä". Markkinat kestivät 3-8 viikkoa, ja Leitzingerin mukaan tatarit pistivät niillä silmään. Ennen kaikkea he olivat rehellisen maineessa, eikä heidän hinnoissaan ollut tinkimisen varaa. Tätä käytäntöään he itse perustelivat sillä, että olivat muslimeita.

Rautateiden myötä tataarien kaupankäynti alkoi ulottua Moskovaan ja Pietariin ja ennen pitkää myös Suomeen, ja kun valtioiden väliset rajat alkoivat muuttua pitävimmiksi, tataaritkin joutuivat pohtimaan, mihin asettua, kun rajojen yli ei voinut enään entiseen tapaan kuljeskella. Monille Suomi oli kauttakulkupaikka, ja Leitzinger mainitsee kirjassaan muutamiakin henklöitä, jotka päätyivät Turkkiin ja siellä jopa valtiomiehiksi. Normaalimpi käytäntö oli, että useinmiten juuri liiketoimintaa jäätiin harjoittamaan Suomeen Neuvosto-Venäjän vuosina heti vallankumouksen ja sitä seuranneen Venäjän sisällissodan aikana.

Yleisin reitti oli Terijoen kautta, missä ne, joilla ei ollut laillista rajanylityslupa, joutuivat karanteeniin keskimäärin kymmeneksi päiväksi, jona aikana heidät kuulusteltiin. Tässä yhteydessä 1920-luvulla täytetyt olomakkeet olivat siis nykyisten turvapaikanhalulomakkeiden edeltäjiä. Tässä yhteydessä on kyllä muistettava, että vuosina 1917-1939 Suomeen tulleista venäläisisitä vain alle prosentti oli tataareita, eli pienempi osuus kuin Venäjän väestöstä.

Vuonna 1928 Venäjällä olot kiristyivät. Vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia suljettiin vankiloihin suuria määriä osin kollektivisoinnin vastustamisen takia, osin ei juuri mistään syystä. Suomeen tulevien reitiksi muodostui Solovetskin vankila, ja tataarein näkökulmasta tämä vankileirien saaristo oli varsinainen risteysasema. "Solovetskista pakenemisesta tuli suoranainen muotivillitys", kirjoittaa Leitzinger. "Suomi otti vastaan itsenäisyytensä kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana satoja syystä tai toisesta neuvostovaltaa paenneita muslimeita, eikä käännyttänyt kuin yksittäisiä epäilyttävimpiä henkilöitä", Leitsingen jatkaa hiukan tuonnempana. Etsivä keskuspoliisi oli kyllä ehdottanut pakolaisten palauttamista neuvostoliittoon jo 1927 ja varsinkin 1930-luvulla Solovetskistä pakenevien tulvan takia, mutta ehdotukseen ei tartuttu.

Tataarit olivat/ovat sikäli omituinen seemiläiseen kallellaan oleva etninen ryhmä, että Kolmannen valtakunnan saksalaisilla synkkasi heidän kanssaa. Suomessakin toimi Prometheus-kerho. Prometheus-liiga oli saanut alkunsa 1926 Puolan valtion ryhdyttyä tukemaan rahallisesti ei-venäläisiä emigranttiryhmiä. Prometheus-ryhmän suojissa toimi sitten pari vuotta myöhemmin Ayaz Ishakin perustama  Idel-Uralin itsenäisyyskomitea  – Idel on Volga tataarikielillä. Leizinger kertoo: "SS-joukkoihin muodostettiin vuonna 1944 volganturkkilaisen rykmentin sisältänyt 'itäturkkilainen' osasto", ja saksalaiset jopa toimittivat itse Idel-Ural -lehteä." Mutta oli tataareissa myös toisen laidan edustajiakin. Leitzinger toteaakin, että Suomi edusti Euroopan vapaamielisintä laitaa muslimeihin noihin aikoihin, ja suvaitsevaisempi oli kenties vain Itävalta.

Suomen Islam-seurakunta (edeltäjineen) on Suomen vanhin islamilainen seurakunta, eikä se harjoita minkäänlaista käännytystoimintaa, pikemminkin päinvastoin. Nykyisin, ts. 1950-luvulta lähtien, seurakunnan jäseneksi ei pääse edes seurakunnan jäsenen kanssa naimisiin menemällä, vaikka avioliitosta syntyvät lapset kylläkin otetaan vastaan. Suomen Islam-seurakunnan jäsenyys edellyttää siis sitä, että on mishääri/tataari.

Mielenkiintoinen kirja, ja paikoin hauskastikin kirjoitettu, mutta pompahtelee epäloogisesti vuosikymmeniltä toisille, ja saattaa olla, että asiat olisi ainakin näin kansanomaisen lukijan näkökulmasta voinut jäsentää hiukan toisin. Esimerkiksi Idel-Uralin toiminnasta puhutaan vähän siellä sun täällä. (9.1.2019)