Tärkeä kirja nyky-Saudi-Arabiasta

Liimatainen, Liisa. Saudi-Arabian toiset kasvot. Rohkeita naisia ja kybernuoria. Riika 2013.

Koska asiassa kuin asiassa tärkeintä on ulkonäkö, pitää heti aluksi sanoa, että tässä Liisa Liimataisen kirjassa Saudia-Arabain toiset kasvot on periaatteessa kiva kansi. Joskin siihen on painetu voimapaperimaisen näköinen tausta, mikä on mielestäni tyylivirhe. Kansi olisi kokonaisuudessaan pitänyt valmistaa tuollaisesta materiaalista, esim. flutingista. Vaikka en pidä keskitetystä symmetriasta oikeastaan missään, tässä tapauksessa keskitetty symmetrinen ladonta sekä koko sommitelma puolustavat paikkaansa, vaikka mukana kompositiossa on liikettä sisältävä kuva. Kuva esittää hunnutettua polkupyörällä ajavaa naistaa, jonka tarakalla seistä töröttää kuin patsas mahram eli Saudi-Arabiassa naiselle kuin naiselle pakollinen miespuolinen holhooja. Keskittäminen nimittäin tappaa kuvan liikkeen ja kuvastaa näin ollen puheena olevaa asiaa eli sitä, että vaikka nainen miten polkee ja polkee, liikkeelle hän ei juurikaan pääse.

Tämä kirja sitten selitti senkin, miksi saudinaiset ovat niin autoilun perään. Minusta on aina ollut mitä parahin seikka, että naiset eivät saa ajaa autoa Saudi-Arabaissa; periaatteessa minun mielestäni kukaan ei saisi ajaa autoa yhtään missään. Mutta kas, Saudi-Arabaissa ei ole lainkaan julkista liikennettä ja aina, kun nainen haluaa mennä jonnekin vähänkin pidemmälle, hänen pitää tehdä se miespuolisen henkilön kuljettamalla ykstyisautolla. Sen verran systeemi kuitenkin joustaa, että kuljettajan ei välttämättä tarvitse olla varsinainen mahram, mutta vaikeuksia tämäkin järjestely teettää. Vähän aikaa sitten naiset saivat luvan tehdä joitain kodin ulkopuolisia töitä kuten toimia liikekeskuksissa myyjinä ja kassoina, mikä oli helpotus monille suurten avioerolukujen riivamaan maan (21% solmituista avioliitoista eli yli joka viides päätyy eroon, pääkaupungissa Riadissa kuulema prosentti on jopa 60) yksinhuoltajaäideille. Mutta suuren osan palkasta vie autonkujettaja, joka tarvitaan viemään töihin ja tuomaan takaisin.

Kaiken kaikkiaan Liimatainen havainnollistaa hyvin sitä, miten erilaisessa maailmassa Saudi-Arabiassa eletään, kun kirja käytännöllisesti katsoen alkaa Saudi-Arabian Kansallisen ihmisoikeusyhdistyksen naisten oikeuksiin erikoistuneen puheenjohtajan, naisia 30 vuotta opettaneen ja tohtorin tutkinnon suorittaneen Nura al-Ajlanin haastattelulla. Hänen mukaansa islamin takaamiin naisen eittämättömiin ihmisoikeuksiin kuluu, "että kun nainen menee naimisiin, hänen tehtäviinsä eivät kuulu siivous, ruoanlaitto ja yleensä kotityöt. Ne eivät ole saudinaisen töitä". Tämä kuulostaa minunkaltaisestani taloustöitä vieroksuvasta henkilöttärestä erittäin hyvältä. Ja totisesti, Liimataisen mukaan hyvinkin vaatimattomissa oloissa perheillä on indonesialainen tms. piika. Mutta ei tässä kaikki vaan vielä parempaa seuraa: Nura al-Ajlan vaatii, että koska naisista suurin osa ei ole valmis kestämään työelämän stressitilanteita, Saudi-Arabian valtion pitää taata naisille sellaiset tulot, joilla he voivat elää saudinaisen elämää. Ainoa järjestely, jolla saudinaiset voidaan pelastaa kotitöiltä, on vierastyöläiset.

Tämä selittää sitä, miten Liimatanen on onnistunut haastattelemaan niinkin runsaslukuisia nuoria naisia, joilla on hurjat ulkomaiset opinnot mutta silti liuta lapsia. Lastenhoito ei nimittäin sekään ole saudinaisen hommaa. Normaaliperheessä onkin yleensä vähintään kaksi palvelijaa, kaikenlaiset kotityöt tekevä naispuolinen kotiapulainen ja perheen naisia ympärinsä ajeluttava miespuolinen autonkuljettaja. Autonkuljettajalla kuuluu olla kodin yhteydessä huone, jonne on oma sisäänkäynti.

Suurin osa kaikenlaisissa palveluammateissa toimivista on ulkomaalaisia, sillä saudit eivät suostu palvelemaan muita. Maassa onkin hassu tilanne - siellä on valtavasti vierastyöläisiä samalla kun saudien työttömyys kasvaa. Saudien keskuudessa ei ylimalkaankaan vallitse protestanttisen kaltainen työetiikka, eikä väestöstä 61% edes kuulu millään muotoa työvoimaan, ts. ei käy töissä eikä hae töitä.

Firmat eivät halua palkata saudeja, mutta ulkomaalaisten firmojen on pakko, sillä näin kuningaskunta pyrkii järjestämään saudeille heille kelpaavia työpaikkoja. Liimatainen kertoo käynistään erässä ulkomaisessa pankissa, jossa hänelle näytettiin saudityöntekijöiden kerrokset - yhteensä kaksi kokonaista kerrosta. Ei ketään paikalla, pöydillä ei papereita, kyniä, tietokoneita, ei mitään. Saudit eivät kertakaikkiaan käy töissä, eivät, vaikka nostaisivat siitä palkkaa. Valtionhallinnossa on pientä valvontaa, joten työntekijä saattaa käväistä työpaikallaan virastossa esim. kolme tuntia. Siis miespuolinen työntekijä. Sitä mukaa, kun koulutetuja naisia ilmaantuu työmarkinoille niiden avautuessa, palkataan mieluummin nainen kuin mies, sillä nainen on työntekijänä parempi, vaikka paras on kuitenkin aina ulkomaalainen.

Jonkinlaisena yllätyksenä minulle tulivat kirjan kuvaamat alkoholi- ja huumeongelmat. Ennen viina tuli maahan yhdysvaltalaisten kautta, mutta nykyisin saudit ovat tässä asiassa omatoimistuneet, vaikka alkoholi onkin edelleen verrattain kallista. Vankilat, niin miesten kuin naisten,  ovat täynnä paisi erilaisia toisinajattelijoita myös huumekauppiaita.

Mutta ei hätää. Saudi-Arabiassa on kaikille ilmainen, hyvin toimiva terveydenhoitojärejstelmä, jonka puitteissa hoitoa saavat myös alkoholistit ja narkomaanit omissa erikoissairaaloissaan. Suuri terveysongelma on diabetes sekä yleensäkin ylipaino, jotka vaivaavat varsinkin naisia, sillä näiltähän on kaikki liikunta kielletty. Kolmantena terveydenhoitojärjestelmää työllistävät kehitysvammaiset lapset, sillä Saudi-Arabaissa suositaan serkusten välisiä avioliittoja. Syrjäseutujen köyhät haetaan kansalliskaartin Hercules-kuljetuskoneilla hoitoon. Systeemiä toki käytetään myös hyväksi. "Joskus ensihoitaja käy kaukaisessa paikassa hakemassa sydänpotilaan pienemmällä koneella. Koneessa on kaikki tarvittavat laitteet ja letkut, mutta terveenoloinen potilas laskeutuukin omaisten kanssa matkalaukut heiluen asuntonsa portaita", kirjoittaa Liimatainen.

Todella kiinnostava alue on Saudi-Arabian Itäinen maakunta, joka on shiialainen. Siinä naapurissa on Iran, maailman ainoa shiialainen teokratia, ja ympärillä on shiialaisuutta joka maassa, etenkin pitkin Persinalahden rantaa. Itäinen rannikko on shiialaisuuttaan ollut kehittyneempää kuin sunnalainen osa Saudi-Arabiaa. Merenkulku ja kauppa ovat tehneet itäosasta lähestulkoon kosmopoliittisen. Itäisessä maakunnassa on yleistä, että ihmiset valitsevat puolisonsakin jostain lähialueen muusta maasta, etenkin Syyriasta, vastakohtana sunnalaisten lähisukulaisavioliitoille.

Saudi-Arabia ei kenties ole muutenkaan niin yhtenäinen kuin meillä oletetaan. Maa on jakaantunut useisiin heimoihin, joilla on erilaisia omia uskonnollisia käsityksiään. Tästä johtuu, ettei Saudi-Arabaissa oikeastaan ole olemassa varsinaista kansallista identiteettiä.

Sunnit valloittivat itäiset Arabain niemimaan osat melko myöhään, ja valloituksen syy oli, kuinkas muutenkaan, alueen rikkaus. Itäisessä maakunnassa sijaitsevat öljylähteet, mutta alue oli vaurasta jo ennen öljyä, sillä se oli menestynyt viljelemällä taateleita, linssejä ja papuja sekä kauppamerenkululla. Kaupungistuminenkin alkoi alueella jo varhain, ja väestöä kaupunkeihin virtasi niin Iranista ja Irakista kuin Intiastakin asti.

Ensimmäisen kerran Muhammead Ibn Saudin joukot hyökkäsivät Itäisen maakunnan alueille 1791tarkoituksenaan pakkokäännyttää shiiat Ibn Saudin kumppanin, Wahhabin, luomaan, eräänlaista sunnalaista uskonpuhdistusta edustavaan uskonsuuntaan. Tästä alkanut jihad oli pitkäaikainen ja aaltoina etenevä, ja vuosina 1801-1802 se ulottui aina Irakin Kebalaan (Liimatainen käyttää muotoa Karbala) asti. Kerbala on shiioille erityisen pyhä kaupunki, sillä siellä kolmas imaami, Hussain, surmattiin 680, mistä lähtien islam on ollut jakaantunut kahteen haaraansa.

Öljy toi paikalle amerikkalaiset 1940-luvulla, kun Dammanista oltiin löydetty öljyä vuonna 1938; koska Itäisestä maakunnasta näin tuli koko Saudi-Arabian talouden perusta, sinne alkoi virrata ihmisiä muista Saudi-Arabian osiasta. Tämän seurauksena alkujaan enemmistönä olleet shiialaiset joutuivat vähemmistöksi ja vieläpä sorretuksi, sillä kuten sanottua, sunnien mielestä shiiat eivät oikeastaan ole muslimeja.

 

Koska alue on ollut koko Saudi-Arabian ainoa teollisuusalue, se on myös ainoa alue, jossa on ollut työläisiä ja sitä myötä vasemmistolaisia liikkeitä - myös arabinationalismia - joiden kannattajat ovat siis olleet nimenomaan shiioja.

Iranissa on Liimataisen mukaan yritetty yhdistää toisaalta Persian perinteet, islam ja läntiset instituutiot, ja sata vuotta sitten syntynyt perustuslakikin oli eräänlainen yhdistelmä Belgian perustuslakia ja shariaa. Iranissa on säilynyt myös tasavaltalaisuus kun muut Persianlahden ja Arabain niemimaan rannikon maat Jemeniä lukuunottamatta ovat kuningaskuntia. Saudi-Arabia on suorastaan absolututinen monarkia, jolla ei ole yhtään demokraattista instituutiota. Maassa on järjestetty toistaiseksi vain parit paikallisvaalit, joissa niissäkään ei valita vaaleilla kuin osa paikallishallinnon edustajista. Siihen nähden Liimataisen haastattelemien naisten vouhotus äänioikeudestaan, joka siis toteutunee ensimmäisen kerran 2015 paikallisvaaleissa, kuulostaa vähän lillukanvarsilta.

Merkkipaalu shiiojen saudiarabialaisessa historiassa olivat vuoden 1987 Mekan yhteenotot, joissa kuoli yhteensä noin 400 iranilaista pyhiinvaeltajaa. Niiden jälkeen Saudi-Arabiaan perustettiin Libanonin shiiojen Hizbollahin mallin mukainen Hezbollah al-Hejaz - Al Hijaz on nimeltään se alua, jolla sijaitsevat Mekka ja Medina. Järjestö suoritti joitain räjäytyksiä öljylaitoksissa, ja vielä 2005 se ilmoitti tavoitteisinsa kuuluvan Al-Saudien vallan kumoaminen samoin kuin Arabain niemimaan vapautaminen länsimaisista 'miehittäjistä'. Jonkilaisena poikkeuksena Hezbollan al-Hejazilla oli kannatusta vuoden 2006 Libanonin sodan aikoihin, mutta yleiseseti ottaen sitä ei kuulema ole, sillä se on monien shiiojan mielestä liian selvästi Iranin työrukkanen, jonka linja muuttuu aina sitä mukaa, kun valtioiden väliset suhteet muuttuvat. Iranin valtiomallikaan ei vetoa 'saudishiioihin' varsinkaan taannoisen presidentin  Ahmadinejadin ajamassa muodossa.

 

Levottomuksia Saudi-Arabissa, äärisunnalaisen wahhabismin maassa, aiheuttavat sekä shiiat että vielä wahhabilaisuuttakin jyrkemmät äärisunnalaiset. Viimeisimmät Burainan mielenosoitukset ovat vuodelta 2013. Niissä äärisunnalaiset naiset osoittivat mieltään miestensä vankilaoloja vastaan. Tälläkin on Saudi-Arabaissa erikoiset seuraukset. Mielenosoittajat aina pidätetään, mutta heitä eivät voi kuitenkaan kuulustella miehet, jos he ovat naisia, joten tarvitaan uudenlaista naispuolista työvoimaa tällekin sektorille.

Koska kaikenlainen poliittinen toiminta on Saudi-Arabaissa kiellettyä, ongelmia kuningashuonelle ovat tuottaneet kaikki poliittisluontoiset järjestöt vaikka olisivat miten islamilaisia. Yksi murheenkryyni on ollut Muslimiveljeskunta. Koska Saudi-Arabialla ei 60-luvulle tultaessa ollut vielä omaa koulujärjestelmää, Muslimiveljeskunta oli onnistunut ujuttautumaan täyttämään tätä tyhjiötä, mistä on seurannut, että Muslimiveljeskunnalla on ollut huomattava vaikutus Saudia-Arabiassa annetavaan opetukseen.

 

Muslimieljeskunnan syntyminen liittyi islamilaisen maailmaan omaan herätysliikeeseen, Sahwaan. Saudi-Arabian Sahwa ajoittuu 70-luvulle, itse asiassa sen lopulle, jolloin tuolla maailmankolkalla tapahtui paljon. Iranissa tapahtui islamilanen vallankumous vuonna 1979, mistä seurasi Saudi-Arabian omienkin shiiojen liikehdintää, ja samana vuonna Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin. Jo saman vuonna Sahwan stimuloimat äärisunnalaiset miehittivät Mekan Suuren moskeijan. Saudi-Arabia reagoi kaikkeen tähän ulkoistamalla sahwan jihadismin Afganistaniin ryhtymällä tukemaan sinne lähteviä sotureita. Idea toimi  noin kymmenen vuotta, mutta siten jihadistien hyökkäykset alkoivat uudelleen Saudi-Arabian omien rajojen sisälläkin.

Välillä on vaikea käsittää, mistä oikein tapellaan. Jonkinlainen vastaus häämöttää siinä, mitä Salman al-Audan kertoo islamilaisen hallinnon ideaalista. Al-Audan mielestä yksilö on periaatteessa vastuussa siitä, että noudattaa Koraania ja profeetan sunnaa eli perimätietoa ja päättelee itse, mikä niiden nojalla on oikein ja mikä väärin. Mutta… Ja tässä tulee pointti. Mutta henkiolökohtaista vastuuta voi siirtää valtiolle. Liimatainen ei korosta tätä, mutta esimerkiksi juuri sukupuolimoraali on jotain sellaista, mikä jokseenkin kokonaisuudessaan on sälytetty yhteiskunnan instituutioille. Yksilö ei sunnalaisissa maissa ole vastuussa oman sukupuolisuutensa kontolloinnista, vaan sitä varten on luotu normi, että naiset hunnutetaan, ja kaduilla partioivat pillupoliisit. Kun vastuu on siirretty yksilön ulkopuolelle, miehet vapautuvat runkkaamaan pitkin katuja kuten kaikki muslimimaissa matkustelleet ovat nähneet tapahtuva. Muslimimaissa on tapana, että miehet kurkkivat ohi ajavin autoihin ja ruinaavat sisällä matkustavilta naisilta puhelinnumeroita. Koska tätä niin yleisesti tapahtuu, puhelinnumeroita ilmeisesti myös annetaan - jos ei annettaisi, homma käsittääkseni ei jatkuisi jatkumistaan. Mutta mikään tässä ei ole sen enempää puhelinnumeroiden ruinaajien kuin niiden jakelijoidenkaan vastuulla - vastuu on ulkoistettu poliisille, jonka kuuluu puuttua tällaiseen käytäytymiseen. Siis poliisin, ei yksilöiden itsensä. Ja jotenkin minulla on sellainen kutina, että isalmilaisen maailman kiistat liittyvät pikemminkin tällaisiin kysymyksiin kuin varsinaisiin teologisiin näkemyseroihin.

Kirjassa on runsaasti lyönti- ja kielivirheitä. Osin syynä on ollut varmaan se, että Liimatainen on vuosikymmenten saatossa vieraantunut suomen kielestä, osin puolestaan kiire, mikä näkyy sellaisissa ilmauksissa kuin vaikapa sivun 241 sanamuodossa 'öljyä keksittiin Itäisen maakunna Dammanissa…'. Ymmärrän, että kirja on haluttu ulos nopeasti, sillä elämme kiivaita muutoksen aikoja ja on ollut vaara, että kirjoitetut asiat vanhenevat ennen kuin teosta on saatu painosta ulos.

Liimatainen on toki ammattitoimittaja, mutta silti rohkenen olla sitä mieltä, että kirjaa olisi pitänyt toimittaa. Tekstiin on jäänyt tarpeetonta toistoa ja joitain asioita on selitetty liian pitkästi. Ehkäpä haastateltaviakin olisi voinut ryhmitellä enemmän, niin ettei lähes jokaisesta olisi tarvinnut tehdä omaa kokonaisuuttaan, mistä on nyt pakosta seurannut, että asioita on pitänyt toistaa jokaisen uuden haastatellun kohdalla.

Jos minun käskettäisin valita sunnien ja shiiojen väliltä, valitsisin shiiat, mutta silti olen sitä mieltä, että Saudi-Arabiaa käsiteleväksi kirjaksi tämä on kohtuuttomasti shiialaisuuteen painottunut. Näppituntumalla arvioituna puolet kirjan sivuista käsittelee shiioja.

Mutta yhtä kaikki, tämä on tärkeä kirja, ja juuri tärkeyden takia olisi toivonut, että oltaisiin muutama viikko panostettu kieleen ja toimittamiseen. (22.3.2014)