Talmudista

Lindqvist, Pekka. Juutalaisuus. Juva 2011.

Jos 'eppäilin' eilen kirjoittamassani kirjaesittelyssä, tätä Pekka Lindqvistin teosta Juutalaisuus aloittaessani 'eppäilin' myös. Nääs kun tämän kirjan on julkaissut Perusanoma, ns. viidennen herätysliikkeen kustantamo. Kirja kuuluu sarjaan, jossa kustantajan mukaan pyritään esittämään akateemista tasoa olevaa tietoa jokamiehelle ymmärrettävässä muodossa - mutta jo takakansitekstissä mainostettiin kirjoittajaa judaistiikan tohtoriksi. Ja sitä minä 'eppäilen'. 'Eppäilen', että hän on teologian tohtori, joka on väitellyt jostain judaistiikkaan liittyvästä aiheesta. Mutta kuten sanottua, tämä on vain epäilys. En ole vaivautunut tarkastamaan asiaa mistään.
 

Mutta kirja osoittautui erittäin positiiviseksi yllätykseksi. Kukaan ei ollut luvannut, että teksti olisi jotenkin arvovapaata, päinvastoin oli tehty selväksi, että juutalaisuutta tarkastellaan taustana kristinuskolle. Ja siihen nähden tämä oli erittäin objektiivista tekstiä.
 

Kirjoittaja on selvästikin älykäs eikä suostunut tuhlaamaan aikaansa minkään sellaisen kirjoittamiseen, josta oli suomenkielistä kansantajuista materiaalia jo saatavilla. Tästä syystä tämä ei siis ole juutalaisuuden yleisesitys. Erityisen hyvin tehdään selkoa juutalaisuuden halakhisten teosten synnystä ja niiden sisällöstä, eikä tätä tietääkseni ole ollut suomeksi tätä ennen saatavilla lainkaan, joten siinäkin mielessä käsillä on erittäin ansiokas teos. Kun otetaan vielä huomioon, miten pieni tila on ollut käytössä, ansiokkuus vain korostuu.
 

Lindqvist on keskittynyt tässä teoksessa juutalaisuuden kehitykseen rabbiinisena aikana, kun temppelipalvelus oli olosuhteiden pakosta jäänyt pois päiväjärjestyksestä temppelin toisen tuhoutumisen jälkeen 70 jaa. Jo ennen temppelin hävitystä oli ollut erilaisia ryhmittymiä, joista saddukeukset olivat perinteiseen temppelipalvelukseen liittyvän sadokilaisen pappisperimyksen ja pelkän kirjoitetun Tooran kannattajia. Fariseukset puolestaan hyväksyivät kirjoitetun Tooran rinnalla myös suullisena säilyneet perinnäiset tavat, uskon enkeleihin yms.
 

Samoin jo ennen temppelin häitystä oli syntynyt synagoogia, kokoontumispaikkoja, lähinnä paikkakunnille, joista temppeliin oli pitkä matka.
 

Siispä kun temppelipalvelus kohtasi tiensä pään, palvelus siirtyi synagoogiin, ja pappisluokan menetettyä asemansa, vapautuneen paikan ottivat haltuun uskonnolliset opettajat, jolloin mukaan kilpailuun pääsivät muiden kirjanoppineiden lisäksi myös fariseukset.

 

Legendan mukaan jo hyvissä ajoin ennen Jerusalemin lopullista tappiota eli vuonna 68 Johanan Ben Zakkai oltaisiin kuljetettu salaa ruumispaareilla ulos kaupungista. Lähtipä hän Jerusalemista tavalla millä tahansa, joka tapauksessa hän perusti Javneen uuden opillisen keskuksen, jossa alettiin koota suullista perimätietoa kirjalliseen, ikään kuin eri oppineiden välisen mielipiteiden vaihdon, muotoon. Näistä ensimmäisen vaiheen suullisen Tooran muistiinmerkitsijöistä käytetään nimitystä tannaiitit.
 

Ensimmäinen erä suullista Tooraa eli Mishna saatiin loppuun Jehuda ha-Nasin johdolla siinä vuoden 200 kieppeillä, joskin tässä ajassa Javnen akatemia oli joutunut jo muuttamaan ja juutalaisia oli kohdannut toinenkin katastrofi. Nimittäin vuoden 135 ns. Bar Kokhban kapinan seurauksena Rooma oli kieltänyt juutalaisilta pääsyn koko Jerusalemiin.
 

Eräiden 'välilaskupaikkojen' jälkeen suullisen Tooran kokoamista jatkettiin Tiberiaassa, missä syntyi toinen osuus, Tosefta eli 'täydennys' amoraiiteiksi kutsuttujen oppineiden toimesta. Molemmissa, niin Mishnassa kuin Toseftassa, on samannimisiä osia, jotka on jaettu traktaatteihin juutalaisen elämän osa-alueiden mukaan. Tosefta valmistui noin vuoden 300 tienoilla.
 

Ja ei kun jatkamaan harjoituksia, kunnes jälleen sata vuotta myöhemmin eli 400-luvulla valmistui ns. Jerusalemin Talmud, tämäkin nimestä huolimatta Tiberiaassa.
 

Ajat olivat (silloinkin...) kovat, ja rabbiinisen juutalaisuuden kehitys siirtyi lopulta Babyloniaan. Siellä syntyi arvostetuin ja massiivisin halakhisista teoksista, Babylonian Talmud. Babylonian Talmudissa on erityinen osa nimeltä Gemara, jossa kerrataan Mishnan osia lisäten päälle lisää oppineiden keskusteluja aiheesta.
 

On huomattava, että juutalaisuus on pikemminkin ortopraksiaa eli oikeaa toimintaa kuin ortodoksiaa eli oikeaa uskoa, ja niinpä näissä halakhisissa eli elämäntapaa käsittelevissä teoksissa ei ole Jumalasta juuri puhetta.
 

Lindqvist nostaa näistä teksteistä esiin hyviä esimerkkejä. Halakhiset teokset ovat siis monien eri opettajien mielipiteiden vaihtoa aina kulloisenkin asian tiimoilta, välillä aika pikkutarkkojakin, ja erittäin käytännöllisiä elleivät suorastaan inhorealistisia. Mishna alkaa suoraviivaisesti selvityksellä siitä, milloin illan Shema-rukous pitää viimeistään rukoilla. Rabbien antama perinteinen normi oli, että keskiyöhön mennessä. Mutta nyt oli, näin Mishnassa kerrotaan, käynyt niin, että Rabban Gamalielin pojat olivat olleet koko yön bilettämässä ja tulivat  vasta aamupuolesta kotiin, mihin Rabban Gamaliel huomauttamaan, etteivät peijoonit varmaan olleet edes iltarukoustaan lukeneet niin että lukemaan sitä niin kuin olisi jo. Mutta: sehän piti lukea sääntöjen mukaan keksiyöhön mennessä ja nyt oli jo aamu sarastamassa! Erinäisten rabbien neuvonpidon seurauksena tultiin sitten siihen tulokseen, että aina, ei vain tässä tapauksessa vaan kaikissa, kun rabbit sanovat, että 'keskiyöhön mennessä', se pitää tulkittaman 'aamun koittoon mennessä'. Tätä tarina ei enää kerro, mutta näin ilmeisesti joutui Rabban Gamalielinkin perheen hunsvottinuoriso lukemaan iltarukouksensa. (13.5.2012)