Kaunis kirja vaikealle ajalle

Lindqvist, Cecilia. Qin. Italia 2006.

Koska elämme vaikeita aikoja, on pitänyt ryhtyä harjoittamaan todellisuuspakoa. Siispä olen kaivanut hyllystä vuosai sitten lahjaksi saamani Cecilia Lindqvistin teoksen Qin.

Qin on kiinalainen soitin, joko viisi- tai seitsemänkielinen.

Mutta tässä ei ole ryhdytty selvittämään asiaa länsimaiselle kulttuurille tavanomaisella jäytävällä tyylillä, jossa aina on raskaan tutkijantyön työn alla joku uusi totuus, jonka uutuus ja totuus perustuvat vain aiempaakin tietoa suurempaan merkityksettömyyteen.

Tässä on käytössä eräänlainen uppoutumistekniikka.

Kirja alkaa siitä, miten kirjoittaja vuonna 1961 saapui Kiinaan ja alkoi opetella soittamaan mainittua soittopeliä. Olen vasta aivan alussa, ja jo nyt pelottaa, että kirja loppuu. Luen mahdollisimman hitaasti…

Kirjoittaja kirjoittaa verkkaisesti. Hän ei ylettömiin ylistä muttei moitikaan, vaikka toteaakin, että kyllähän häneltä tukka lähti, kun joutui äkisti ruokavalioon, josta puuttuivat kokonaan proteiinit. Hän kuvailee kiinalaisen ja länsimaisen kulttuurin eroa hiljaisen hämmästyneenä. Hän kertoo, että oli pyytänyt opettajaltaan, että saisi vaikka jotain skaaloja tai preludeja, joita voisi harjoitella kotona iltaisin, mutta tämä oli saanut opettajan kauhun valtaan. Sillä tavallako teillä Lännessä kohdellaan soitinta! Ja toisaalta Lindqvistillä oli tuolloin käytössään Instituutilta lainattu qin, joka oli peräisin Song-kaudelta eli oli tuhat vuotta vanha, ja sitä hän raahaili ruuhkabusseissa pitkin silloista Pekingiä aamuin illoin.

Myös kirjan ulkoasu on syvällisen kaunis. Äkkinäisen silmään pistää varmaan jo silkkinen painettu ylivetokangas. Punaiset etulehtipaperit on painettu, sillä takana niissä on CD:tä koskevat tiedot negatekstinä. Kirjan sivujen etureunoihin on painettu kapeat raidat, vasemmalle okrat, oikealle mustat, ja niiden ansiosta kirjan etusyrjä näyttää upean harmaalta. Tuollaiset kapeat raidat kirjan etureunassa ovat tekninen riski, sillä kun kirjaa sidotaan, niistä tulee helposti eri levyiset - eli graafikon on täytynyt tietää, minkä kokoisille arkeille kirja lopulta painetaan, mikä sivu on missäkin kohdassa arkia ja sitten laskea, paljonko reunuksen leveys muuttuu eri kohdissa arkkia. Eikä tämäkään graafikko ole kyllä täydellisesti tässä onnistunut...

 

Kirja, vaikka on ruotsalaisen kustantamon julkaisema, on painettu ja sidottu Italiassa Artegrafica-nimisessä paikassa. Kannessa on okransävyisen kuvan lisäksi mustaa ja punaista, ja taipeissa kulkee kaksi punaista raitaa, jotka jatkuvat punaisiin kapiteelinauhoihin ja kahteen merkkinauhaan, joista toinen on tarkalleen samaa punaista kuin taipeen raidat ja kapiteelinauhat ja toinen musta.

Kirjassa on kaksi palstaleveyttä ja periaatteessa kolmea leveyttä ulkovieruksia. Yleensä tällainen ratkaisu tehdään mahdollisimman näyttävästi sen osoittamiseksi, että nyt ollaan radikaaleja ja rikotaan sääntöjä. Luulenpa, että kukaan, joka ei työkseen palstojen leveyksiä laskeskele, ei ole kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Palstaleveyden ero on kohtalaisen suuri, mutta kuitenkin niin pieni, ettei pistä silmään, vaan ero on olemassa vain siksi, että kuvien käyttöön on saatu monipuolisuutta.

Kuvat tässä ova olleet ongelma jo siksikin, että kirja on painettu päällystämättömälle paperille. Sille kuvista tulee helposti harmaita eli ne pitää käsitellä aika jyrkiksi. Tummista päistä on vaikea saada sävyjä irti, koska päällystämätön paperi imee runsaasti painoväriä, ja tässäkin kirjassa on tummia kuvia esimerkiksi juuri qineistä, jotka ovat tummaksi lakattua puuta. Eikä helppo ole vaaleakaan pää, sillä sieltä pistettä jää helposti pois, kun paperi imaisee kaiken värin kuituihinsa tai se ei edes tartu karkeaan pintaan. Tässä tapauksessa vaalea pää on pitänyt saada melkein puhki, sillä paperi on melkoisen kellertävää. Mutta kohtalaisen hyvin tässä on onnistuttu, ei voi muuta sanoa.

Toisaalta tässä on paljon mustavalkokuviakin, ja niissä harmaus on vielä suurempi riski. Nelivärikuvassahan värin imeytyminen vähenee päällimmäisissä kerroksissa, mutta mustavalkokuvissa painojäljen pitää syntyä yhdellä kerralla.

Minä arvostan aina, kun joku painattaa kuvia päällystämättömälle paperille.

Tämän kirja kilpailee niin tekstin kuin ulkoasun hartaudessa menestyksekkäästi Kim Toddin Chrysaliksen kanssa. (13.4.2013)

 

Tämä Cecilia Lindqvistin teos Qin ajelehtii pitkin kiinalaista kulttuuria qin-nimisen kielisoittimen liepeillä. Lindqvist tutustui soittimeen musiikinopiskelijana opiskeltuaan ensin luutunsoittoa.

Qinillä on myyttinen alkuhistoria. Kenties se ei aluksi ollut soitin ollenkaan, sillä hautalöytöjen perusteella siinä oli niin löysät kielet, ettei sillä oikeastaan voinut soittaa. Sillä sai aikaan lähinnä vetelää rämpytystä. Sillä lieneekin pidetty lähinnä yhteyttä tämän ja tuonpuoleisen välillä. Kyseessä on siis kenties ollut rituaalinen soitin, joka yhdisti Taivasta ja maata.

Soittimella on ollut vuosituhansien mittainen historia, vaikka mytologinen 'historia' jätettäisiinkin laskuista. Mytologian mukaan keisari Fuxi keksi qinin lisäksi koko kiinalaisen sivilisaation perusteet kuten kirjoituksen ja avioliiton sekä opetti ihmiset metsästämään ja kalastamaan. Mitä todellisuuteen tulee, yksi vanhimpia tunnettuja qinejä on vuonna 1971 markiisitar Dain haudasta löydetty qin vuodelta 168 eaa.

Kun kapine saa mytologisia ja rituaalisia ominaisuuksia ja niiden tultua kalutuksi loppuun säilyttää kuitenkin kulttuurihistorialliset arvonsa, sen rahallinekin arvo kasvaa. Vaikka välissä ovat olleet vallankumoukset sun muut, tänäkin päivänä huutokaupoissa myydään 'normaaleja' qinejä parilla miljoonalla, joskin Lindqvist unohtaa mainita rahayksikön. Mutta kun tiedämme, että hän on ruotsalainen, rahayksikkö on kaiketikin Ruotsin kruunu, koska hän puhuu kansainvälisistä markkinoista eikä kiinalaisista. Arvokkaammista soittimista maksetaan esimerkiksi viisi miljoonaa - ilmeisestikin nyt sitten Ruotsin kruunua.

Kulttuurisen merkityksensä tähden qiniin liittyy valtava määrä kaikenlaisia piirteitä. Jo soittimen ulkonäkö on suuri filosofis-taiteellisen kirjallisuuden aihe. Lakkauksilla on ominaisuuksia, josta vain yksi on väri. Nimittäin lakkaus muuttuu ajan kuluessa, ja se voi alkaa vaikkapa aaltoilla tai krakleerata. Qinien lakka valmistetaan erityisestä lakkapuusta, joten sen kemiallinen koostumus on aivan erilainen kuin vaikkapa shellakalla. Lakkaan syntyvillä väriefekteillä ja  pintarakenteilla on sellaisia nimiä kuin Virtaava vesi, Käärmeen maha tai Luumunkukat.

Tavallismpia qin-tyyppejä on neljätoista, ja näilläkin on runollisia nimityksiä kuten Fenix-linnun voima (Fengshi), mutta ne voivat olla myös menneisyyden suuruuksien erisnimiä kuten Zhongni (Kunfutse), joka on tyypeistä tavallisin. Myös yksittäisille soittimille annetaan nimet, ja ne ovat sellaisia kuin vaikkapa Kiinan kuuluisin, Tang-dynastian ajalta peräisin oleva Taivaallinen jadekoru.

Kieli liittyy siis voimakkaasti qiniin. Useimmat qinillä soitettavat kappaleetkin liittyvät kieleen eli runoihin, vaikka periaatteessa qin-musiikki on yksiäänistä instrumentaalimusiikkia. Tosin muinaisina aikoina qinin säestyksellä on myös laulettu, jopa vihelletty.

Lindqvistin kirjasta saa sellaisen käsityksen, että sillä, miten soitetaan, on vähintäänkin yhtä paljon väliä kuin melodialla. Qinille nimittäin on aivan omat nuottinsa. Itse asiassa qin-musiikkia on kirjoitettu kolmenlaisilla nuoteilla myös meikäläisillä, mutta meikäläisestä nuotituksesta puuttuu monia qinin soittamiselle oleellisia piirteitä. Kirjasta löytyy esimerkkejä, ja yhdessä on meikäläinen g kahdesti peräkkäin, mutta alkuperäisessä qin-nuotituksessa ne eivät ole olenkaan sama asia, sillä qin-nuotit kertovat myös, miten kyseinen ääni pitää saada aikaan.

Siinä, miten qiniä näppäillään, törmätään graafiseen suunnitteluun. Tässä Lindqvistin kirjassa on kuvia alkujaan vuonna 1279 painetusta qinin soiton oppikirjasta nimeltä Fengxuan xuanping. Siinä on kolmellekymmenelle neljälle näppäilytavalle omat puupiirroskuvaparinsa. Toinen parin kuva esittää kättä - otteita on sekä vasemmalle että oikealle kädelle - ja toinen luonnonilmiötä, jota ote jäljittelee. Esimerkiksi yksi käden asento on nimeltään Kurki tanssii tuulessa, ja toinen puupiirroksista tosiaan esittää kurkea tanssimassa tuulessa ja toinen samassa asennossa olevaa soittavaa kättä. Ja perässä on sitten kovasti verbaalista selitystä asian tiimoilta. Qinillä soitettavat kappaleet ovat nekin usein hyvin luonnonläheisiä kuten Villihanhet laskeutuvat rannalle.

Qin on ollut ylimmän virkamiesluokan soitin, ja tälle omassa ylhäisyydessään elävälle ihmisryhmälle qin on ikään kuin korvannut luonnon. Qin-filosofia, Qin Dao eli qinin tie tai tao, liittyy mm. kertomusperinteeseen seitsemästä viisaasta bambulehdossa, jotka kauniina päivinä vetäytyivät bambulehtoon nauttimaan elämästään soiton ja viinin kera. Qiniin liittyy erityisiä juhlia, joissa viinillä on merkittävä osa, ja erikoinen olikin tieto siitä, että näissä juhlissa oli erityisiä puutarhajärjestelyjä, jossa kiertävässä joessa kellui tarjolla viinikuppeja. Juhliin kuului qinin soiton lisäksi runojen kirjoittamista. Usein puutarhoissa oli erityisiä qinin soittamiseen soveltuvia kivisiä pöytiä.

Puutarhat kuuluvatkin oleellisesti qiniin joskin kiinalaiseen kulttuuriin kokonaisuudessaankin. Itse asiassa meillä yleisemmin japanilaisessa kieliasussaan tunnetut bonsait, alkuperäiskielellä eli kiinaksi penzait, ovat pienoispuutarhoja niille, joilla ei ole mahdollisuutta omistaa puutarhaa tai ainakaan oleskella siinä niin paljon kuin haluaisivat. Penzai eli 'ruukkumaisema'  on siis työtiloihin tai erityiseen kultturihuoneeseen (wenfang) tuotu pala luontoa, ja pienoiskokoisen puun isäksi siinä on usein myös pienoiskokoinen vuori eli kivi, mielellään sammaleinen.

Ja tässä päästäänkin kiinalaisen kulttuurin Neljään taitoon tai taiteeseen. Yksi näistä on jo tiedossamme, eli qin. Muut ovat qi eli weiqi eli kiinalainen shakki, shu eli kalligrafia, joka sisältää myös sinettikaiverruksen ja hua eli maalaustaide, joka on lähinnä maisemamaalausta tussilla.

Monet kalligrafiaan ja maalaamiseen liittyvät esineet kuten tussikakut, tussinhiertämiskivet sun muut ovat paitsi käyttöesineitä myös keräilykappaleita. Ja niin kalligrafia kuin maalaustaidekin liittyvät pitkälle samaan luonnon korvaamiseen kulttuurilla kuten qinin soittaminenkin. Itse asiassa qineissä esineinä on itsessään usein niin kuvia kuin kirjoitustakin. Tässä kirjassa on käyty hyvin tarkasti läpi eräs qin kaikkine kuvineen ja kirjoituksineen. Tämä qin on Tokion kansallismuseossa säilytettävä kiinalainen qin Tang-dynastian ajalta.

Kaikkien Kiinan myllerrysten seurauksena qinin soittaminen on taantunut, vaikka silloin, kun Lindqvist 60-luvun alussa saapui Pekingiin, siellä oli jopa erityinen Qinintutkimusinstituutti. Nykyisin kaikki qinin soittajat ovat harrastelijoita, sillä akateemista koulutusta ei ole. Joissain paikoissa kuten Suzhoussa pidetään säännöllisiä qininsoitamistapaamisia. Näissä pyritään pitämään yllä ikiaikaista perinnettä. Mutta perinnettä yritetään paikoin myös kehittää, ja tämä kehitystyö on saanut osakseen kritiikkiä, sillä kehittäminenhän tarkoittaa, että joistain perinteen arvoista luovutaan ja luodaan uusia tilalle. Sellainen aiheuttaa aina vastustusta.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan tällaisia kirjoja, jotka ovat antiteesejä kaikille koulu- ja yliopisto-opetuksen ihanteille, joiden mukaan aihe pitää rajata ja jäsennellä niin tiukasti, että se on täysin hajuton ja mauton ja esiintyvinään ikään kuin tyhjiössä.

Tämä on kuulkaa niin hieno kirja, että kaiken muunlaiset pitäisi oikeastaan kieltää lailla rikoksina ihmisyyttä vastaan. (14.5.2013)