Toisen maailmansodan eri puolin

Lipszyc, Rywka. Ghettopäiväkirja. Nuoren tytön elämä Lodzin ghetossa. Latvia 2016.

Céline, Louis-Ferdinand. Linnasta linnaan. Juva 2016.

Saattaa olla vähän liiaksi luvattu, kun tämän kirjan kirjoittajaksi on nimetty Rywka Lipszyc. Tässä teoksessa nimeltä Ghettopäiväkirja – nuoren tytön elämä Lodzin ghetossa nimittäin tuo päiväkirjaosuus on vain noin puolet, ja sitäkin lienee toimitettu. Alussa on useammankin kirjoittajan esipuhetta sun muuta taustaselvitystä esimerkiksi siitä miten puna-armeijan lääkäri Zinaida Berezovskaja löysi Auschwitz-Birkenaun krematorion jäännöksistä vihkon ja miten se paljastui 14-vuotiaan tytön Rywka Lipszycin päiväkirjaksi viimeisiltä ajoilta Lodzin ghetossa. Päiväkirja siis loppuu ennen Auschwitz-Birkenauhun saapumista, mikä herättää kysymyksen, josko on vielä olemassa jatko-osa.

 

Miten tällainen vihko sitten on voinut jäädä sinne noin vain näkösälle kuleksimaan, se on vähän omituista, mutta tässä teoksessa selitetään, että vangit kaivoivat maahan ja muutenkin piilottelivat eri paikkoihin tekstejä ikään kuin jälkipolville löydettäviksi. Mutta tämä päiväkirja ei löytynyt missään kaivauksissa tms.

 

Alun asiantuntijoiden tekstessä on myös selitetty taustaksi Lodzin gheton oloja. Onneksi, sillä päiväkirjasta suoraan niitä ei voisikaan päätellä.

Tämä päiväkirja ei ole kaunokirjallisuutta eikä Rywka ole mikään erityinen kirjallinen lahakkuus, minkä eri esipuheiden kirjoittajat myöntävät, mutta muuten se on kyllä mielenkiintoinen. Juutalaiseen kulttuuriin on aina kuulunut kirjoitteleminen, ja vaikka heidän toisen maailmansodan aikaisista edesottamuksistaan onkin runsaasti kirjallisuutta, tässä päiväkirjakatkelmassa on selvää lisätietoa. Rywkaltahan kuoli omaisia kuin minulta tässä viime aikoina konsanaan, mutta ghetossa niin kävi monille mullekin, enkä ollut tätä ennen tiennyt, että eräs tapa järjestää gheton perheoloja olivat erikoiset adoptiot. Kun Rywka oli jäänyt täysorvoksi nuoremman siskonsa kanssa, heidän kaksi vanhempaa serkkuaan adoptoivat heidät.

Serkusten yhteiselo ei ollut pelkkää päivänpaistetta. Gheton yleinen moraalin romahtaminenkin näkyi taloudessa mm. outoina varkauksina, joihin syyllisiä Rywka ei uskalla mainita nimeltä edes päiväkirjassaaan. Päiväkirjojen kirjoittaminen nimittäin oli yleinen harrastus, ja tytöt lukivat toistensa päiväkirjoja. Aivan erityinen ystävä Rywkalle, jonkinlainen ystävän ja äidin hybridi, oli Surcia, jonka johdolla ghettoon perusteltiin erilaisia harrastusryhmiä, esimerkiksi keskusteluryhmiä, Tooranlukuryhmiä yms., ja koottiin oma kirjasto. Tyttöjen kesken oli todella monipuolista toimintaa, ja vaikka ristiriitojakin esiintyi, ystävyys oli selvästikin se, joka heitä piti elossa.

Päiväkirjaosuuden jälkeen kirjan lopussa on uusi erä 'ulkopuolisten' kirjoittajien lausuntoja. Niistä paljastuu, että itse asiassa ei ole ollenkaan varmaa, että Rywka menehtyi. Hän on arkistotietojen perusteella selvinnyt elossa sodan loppuun, mutta hänen jälkensä katoavat, kun serkuksia oltiin leirin vapauttamisen jälkeen siirtämässä Ruotsiin toipumaan.

Eli vaikka Rywkan vielä serkusten Lodzin talouden aikoihin elossa ollut pikkusisko tiedetään kuolleksi tuhoamisleiriin saapumisen jälkeen, Rywksta ei ole samaa varmuutta. Ja heidän serkkunsa, nämä tosiaankin elävät edelleen ja vaikuttavat tätä nykyä Israelissa.

Vaikka holokaustikirjallisuudessa on paljon kaikenlaista tuskallista, sen lukeminen on helppoa, koska juutalaisten puoli osoittautui loppupelissä voittajien puoleksi. On helppoa olla voittajien puolella.

Mutta entä se toinen puoli…

Vaikka juutalaisten joukkotuhosta ja siitä selviämisestä on runsasti niin juutalaisten itsensä kuin muidenkin kirjoittamia tekstejä, samaa ei voi sanoa vastapuolesta. Ainakaan itse on ole juurikaan lukenut natsien kuvauksia kansallissosialismin noususta, liikkeeseen osallistumisesta ja sodan jälkeiseen maailmanjärjestykseen sopeutumisesta. Tässä mielessä itselleni ei oikein tule mieleen kuin valokuvaaja ja elokuvaohjaaja Leni Riefenstahl. Samaa problematiikkaa esiintyi muuallakin kuin vain Saksan maaperällä, ja luulisi, että Ranskasta löytyisi enemmänkin aikalaistodistuksia saksalaismiehittäjän tukijoiden puolelta. Mutta ei niitäkään kauheasti ole, vaikka on tiedossa, että puhdistukset olivat Ranskassa kovemmat kuin Saksassa. Ainakin sikäli kun Tony Judtiin on uskominen, Saksassa kansallissosialistit integroituivat hämmästyttävän vaivattomasti uuteen demokraattiseen talousihmeen yhteiskuntaan.

Ranskassa kolaboratööripuolen kantaa on valottanut Louis- Ferdinand Céline (1894-1961). Viime vuonna ilmestyi suomeksi hänen sodan lopun ajoista kertova teoksensa, jonkinlainen romaanin ja muistelmien sekamuoto Linnasta linnaan. Tommi Uschanov ajoittaa jälkisanoissaan kirjan kirjoittamisen tai sodan loppuvaiheiden muistelemisen vuoteen 1956, joilloin Céline oli palannut Tanskasta, vankilasta ja maanpaosta, hyvää vauhtia sodasta toipuvaan Ranskaan. Varsinaiset muistot puolestaan koskevat siis pääasaissa aikaa jälkeen vuoden 1944, kun Vichyn hallituksen päivät alkoivat olla lopussa ja sen johtomiehet ja heidän mukanaan myös Céline pakenivat Saksaan, Sveitsin rajan tuntumaan Sigmaringenin kylään Hohenzollernien vanhoine linnoineen, joka siis on kirjan nimen ensimmäinen linna. Toinen on sitten se vankila Tanskassa, johon Céline päätyi, kun viimein jäi kiinni.

Ranskaan palannut Céline on katkera. Lienee yleinen defenssi, että jos on syyllistynyt johonkin erittäin tuomittavaan, syyllinen pyrkii sivuuttamaan syytteet väittämällä, että häntä syytetään jostain aivan muusta kuin mistä syytetään. Ilmeisesti sitä jotenkin tulee lohdutetuksi tai hämää itseään, kun väittää olevansa syytetty jostain sellaisesta, mistä ei tosiaankaan ole todisteita. Célinekin väittää, että häntä oltaisiin syytetty Maginot-linjan kavaltamisesta, mihin hän väittää olleensa täysin syytön. Epäilemättä olikin, mutta eipä häntä siitä myöskään tosiasiassa syytetty. Häntä syytettiin antismitismistä ja kansallissosialistimielisyydestä sekä yhteistyöstä miehittäjän kanssa. Ja niihin hän oli syyllinen, sillä hän oli kirjoittanut avoimesti omalla nimellään kohtalaisen määrän tämän sisältöisiä tekstejä, osin vieläpä hyvissä ajoin ennen varsinaista miehitystä, ja vielä sen jälkeenkin.

Minun nuoruuteni suuri teos oli Célinen Niin kauas kuin yötä riittää (1932). En ole lukenut sitä kokonaan kannesta kanteen sen koommin, mutta silloin lueskelin sitä kyllä edestakaisin, ja sen jälkeen opiskelijani ovat saaneet kärsiä siitä tekemällä siihen päällyspapereita, kuvituksia sekä typografiaharjoituksia. Sisällöllisesti se oli minulle kuvaus siitä, että elämässä kaikki, kertakaikkiaan kaikki, voi mennä päin helvettiä, kerta toisensa jälkeen, pienimmättäkän poikkeuksitta, sillä kulkipa kirjan kiertojaminä-lääkäri mihin tahansa maailman kolkkaan, kaikki meni aina ja joka paikassa niin pieleen kuin ikinä mahdollista. Maailma oli universumin kokoinen paskaläjänä, jota raivaamaan ei kenenkään voimat riitä. Taiteellisessa mielessä Niin kauas kuin yötä riittää, Célinen omassa puheessa lyhyesti , oli pitkä, yli 500-sivuinen proosaruno, ja polittis-psykologisessa mielessä se järkytti minua, koska siinähän vuodatti tuskaansa aivan yksiselitteinen antisemitisti. Paha ihminen. Se oli minulle, silloin lukiolaiselle, yksi ensimmäisiä romaaneja (Jean Genet'n kirjoittamien ohella), joissa ei ollut mahdollista ymmärtää kertojaminää samaistumalla tähän tyyliin 'noin minäkin tekisin ja kokisin samassa tilanteessa', vaan ymmärtämisen piti tapahtua muulla tavalla.

Yön rakennetta en ole sen kummemmin pohtinut, mutta uskallan väittää, että tämän Linnasta linnaan on strukturoidumpi. Céline mätkii tässä rasistin elämäänsä lukijan eteen milloin miltäkin kannalta, mutta sellaisessa järjestyksessä, että lukija jää ihmettelemään, miksi Céline siten ei, herran tähden sentään, jo tunnusta olleensa väärässä. Hän väittää kaikkien omien selostustensa jälkeenkin olevansa yhtä antisemitisti kuin ennekin ja vieläpä, että jälkimaailma joutuu vielä tunnustamaan hänen olevan oikeassa, mitä ei kylläkään ole edelleenkään tapahtunut. Sodan lopputulosta hän pitää pelkästään sattumana, ja siitä, että hänen pitäisi muka muuttaa mielipiteensä vain siksi, että sodan voitti kuka voitti, hän sanoo: "… ja entä jos Hitler olisi voittanut?… olisko Aragon liittynyt SS:ään?…"

Ai mitenkä Céline tämän tekee? Kirja alkaa voivotuksella siitä, miten häneltä on kaikki viety, kukaan ei lue hänen kirjojaan eivätkä edes potilaat paitsi kaikkein viheliäisimmät luota häneen, vaikkei hän edes ota maksua. Hän on hoitamassa yhtä syöpäsairasta vanhusta, kun hän yllätyksekseen näkee Seinellä vanhaikaisen proomun. Hän menee katomaan sitä lähempää, ja kas, osoittautuu, että se on kuoleman lautta. Ja se on täynnä hänen vanhoja rasistikavereitaan. Mutta hän pelstyy näitä eikä haluakaan liittyä joukkoon vaan yrittää vaivihkaa häipyä paikalta. Vainajakaverit loukkaantuvat hänelle. Hän raahautuu jotenkin kotiinsa ja toteaa, että kas, hän on saamassa malariakohtauksen.

Sen kourissa hän palaa vuoden 1944 tapahtumiin Sigmaringenissä, missä sielläkin hän toimi lääkärinä. Kerran he palasivat – hän, hänen vaimonsa vaimonsa Lili sekä heidän kissansa – maanpakolaishuoneeseensa, ja siellä oli joku hullu esiintymässä lääkärinä ja leikkaamassa joltain toiselta korvaa irti. Céline, tunnettu nahjus, ei osannut eikä uskaltanut itse puttua asiaan vaan luikki yläkertaan komentaja von Raumnitzin puheille, minkä jälkeen tämän seemiläinen vaimo ottaa kaksi koiransa ja ratsupiiskansa ja vie tunkelijat matkohinsa. Rouva Aïcha von Raumnitz pyytää vastapalvelukseksi Célineä toimittamaan tyttärensä kotiin kaupungilta, jos Celine sattuu tämän näkemään. Ja Célinehän sattuu, koska on menossa asemalle, omalle vastuualueelleen, tarkastuskäynnille. Asemalla, missä joukkoja kuljettavat junat menevät ja tulevat, on aina jatkuvat orgiat menossa, ja Céline yrittää kaikin keinoin saada Raumnitzien sekarotuista Hilda-tytärtä palaamaan kotiinsa. Hän pisteyttää aseman naisia: "…kun Hilda taas, pikku letukka, luonnon yllätyslahja, ei missään suhteessa viallinen!…täydellinen keimailija, paholainen ruumiissaan!…täydellinen?…no, 16/20! puhun nyt kuin eläinlääkäri, tai rasisti…".


Mutta asemallakin hän ajautuu ongelmiin, joita ei kykene itse ratkaisemaan vaan joutuu pyytämään SA:n apuun. Eräs sotilaista ampuu yhden asemalla roikkujista, minkä johdosta on puhkeamaisillaan mellakka. Mutta paikalle sattuu jostain kuin taivaan lahjana pääministeri Laval rouvineen. Nämä alkavat puhella rauhoittavasti väelle, vastailla näiden kysymyksiin ja hiljalleen johdatella porukkaa mukanaan pois asemalta. Laval lopulta siis onnistuu pelastamaan Célinen kiipelistä, Laval, jota Céline on takavuosina haukkunut jutkuksi.

Ja näin edespäin.

Kirjan alussa, kuolemaa pelätessään, Céline on ollut huolissaan vaimostaan, järjestyksessä toisesta sellaisesta, itseään 18 vuotta nuoremmasta Lilistä, jota hän pitää itsestään riippuvaisena. Kirjan lopussa, kun malariakohtaus on hellittänyt ja Céline herää normaalitajuntaan, Lili ei ole kotona vaan Pariisin keskustassa suorittamassa hankintoja oppilaitaan varten. Lili nimittäin antaa tanssitunteja. Lilin paltessa huvilalle kömpii sinne myös se Célinen potilas, jota hän oli ollut hoitamassa malariakohtauksen yllättäessä. Tämä oli sillä välin joutunut sairaalaan ja halvaantunutkin siellä. Hän ei joko enää kuullut mitään tai sitten ei ymmärtänyt, mutta noiden menetystensä tilalle hän oli saanut uuden ystävän, jonka kanssa hän oli tullut huvilalle neuvottelemaan jatkohoidosta. Uusi ystävätär on sonnustautunut skottihameeseen ja prodyyripuseroon, ja hänellä on paksusti sinisellä värillä päällystetyt silmäluomet. Hän on selvästikin kajahtanut, mummoparka. Hän tiedustaa Célinen vaimosta, että eikö tämä olekin balettitanssijatar? Ja sitten tämä 72-vuotias naisihminen kaataa itsensä suoraan taaksepäin siltaan ja nostaa koipensa pystyy kuin Eifel-torniksi, jonka aito versio sattumalta häämöttää vielä taustalta. Vive la France! – riippumatta sitä, monesko tasavalta kulloinkin on menossa.

Céline tuli kuolemaan muutaman vuoden päästä tämän teoksen kirjoittamisesta, mutta miten kävi Lilin, jonka Céline ei arvellut selviävän maailmassa mitenkään ilman häntä, halveksittua mutta korvaamatonta tohtori Célineä? Googletin Liliä, oikealta nimeltään Lucette Destouchesia, ja kävi ilmi, että hän on edelleen elossa ja tätä kirjoitettaessa 104-vuotias.

Lopuksi on ilmoitettava, että arvostan suuresti, että tämän kirjan kustantaja Siltala, painattaa kirjansa kotimaassa. (8.1.2017)