Joulun kulttuurihistoriallista taustaa

Litzen, Veikko. Tie Nikeaan. Turku 2009.

Koska tässä on ollut erilaisia kirkkopyhiä - ja yksi on vielä edessä huomenna - olen niiden kunniaksi lukenut niihin liittyvän kirjan, nimittäin Veikko Litzenin teoksen Tie Nikeaan.

 

Koska ulkonäkökysymykset pistävät aina minua silmään, kirjan kannesta on sanottava, että se, varsinkin värit, muistuttavat erinäisiä jätöksiä, joita Kuopiossa on teiden poskessa viikonloppuisin, mistä olen tehnyt sen johtopäätöksen, että kirjan kannen suunnittelija saattaa olla koulutukseltaan insinööri. Ja insinöörit ovat ammattikunta, joka on yhtenä henkilönä päättänyt pilata minun elämäni.

 

Kirjan lukeminen oli hidasta, sillä en ollut tottua setämäiseen kirjotustyyliin. En tarkoita, että tyyli olisi ollut pahasta, päinvastoin, ihmisten kuuluu kirjoittaa omalla tyylillään. Lukeminen vain toi lukukokemuksena joskaan ei millään muotoa sisällön suhteen mieleen Unto Pusan teoksen Plastinen sommittelu...

 

Veikko Litzen on historioitsijana kiinnostunut kristinuskosta jokseenkin siinä ainoassa mielessä, jossa minä en niin kauheasti ole. Tässä nimittäin on tarkasteltu kristinuskoa lähinnä hallinnollisesta näkökulmasta.

 

Toki on kiinnostavaa tietää, miten 25.12. oli perinteinen Rooman keisareiden 'vallan syntymäpäivä', eli päivä, jona he nousivat valtaan. Se kun oli päivä, jona aurinko oli selvästi syntynyt talvipäivän seisauksen jälkeen, ja sama päivä sai luvan kelvata myös Kristuksen syntymäpäiväksi.

 

Myös adventti on alkujaan tarkoittanut hallitsijan seremoniallista saapumista kaupunkiin.

 

Konstantinusta on pidetty ensimmäisenä kristittynä keisarina, mutta Litzen antaa ymmärtää, että sen asian kanssa on vähän niin ja näin. Seurakuntarakenne piispoineen oli vain mainio hallintoverkosta, kun muiden jumalien palvonta oli alkanut Rooman rapistuessa rapistua sekin. Konstantinus itse pysyi Auringon poikana. Konstantinus alkoi melko varhain käyttää omana tunnuksenaan rho- ja khi-merkkejä päällekkäin (P ja X), mutta alkujaan nämä lienevät tarkoittaneet aivan muuta kuin Kristus-monogrammia. Alkujaan P saattoi olla astrologiassa käytetty auringon liikeradan käännöskohdan merkki, ja X saattoi tarkoittaa 10. huonetta, joka oli Venuksen huone, tai 10. eläinradan merkkiä, joka oli kauriin merkki, siis hallitsijan 'syntymäpäivän' tähtimerkki.

 

Usein olen pohdiskellut, miten kristinuskosta tuli sellainen rahasampo kuin tuli, vaikka perustaja saarnasi köyhyyttä. Tässä kirjassapa nyt sitten kuvataan, miten kristilliset seurakunnat järjestyivät ensin köyhien avustamiseksi ja hautausapuyhdistyksiksi, mikä vaati varoja. Ennen pitkää kristityt seurakunnat saivat muiden kulttien tapaan korporaation aseman, eli niiden omaisuus alkoi karttua karttumistaan yli sukupolvien. Omaisuuden hoidosta tuli totisesti jo oma hommansa, kun kaikkia varoja enää käytetty sosiaalityöhön.

 

Enemmän kuin tuontyyppiset yksityiskohdat minua kiinnostavat uskonnossa sellaiset asiat kuin miten jokin uskonnollinen käsite on saanut alkunsa, miksi siihen on alettu uskoa, mikä kokemustausta sillä on... Jostain syystä minua eivät vakuuta sellaiset selitykset kuin että aurinkoa on palvottu, koska aurinkoon liittyy tiettyjä järkiperäisiä faktoja elossa säilymisen suhteen.

 

Esimerkiksi minusta on tavattoman kiintoisaa, miten nyt meidän aikoinamme syntyy näitä new age -merkillisyyksiä kuten väite, että rakkaus vaikuttaa jääkiteiden muotoihin. Miksi kenelläkään on tarve väittää moista, ja miksi joillain muilla on tarve uskoa tuo väite?

 

Uskonnollinen luovuus on aivan oma luovuuden lajinsa, ja tässä teoksessa se on jokseenkin täydellisesti sivuutettu.

 

Suurinta uskonnollinen luovuus on mystiikassa. Minä jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että uskonnollisia ideoita ei tuoteta poliittisiin tarkoituksiin - ne vai ajautuvat siihen, kun joku älyä niitä sellaiseen käyttöön soveltaa.

 

Sitä paitsi aika suuri osa uskonnollisesti luovista ajatuksista on hallinnolliseen käyttöön soveltumattomia, ja se osuus uskonnollisesta luovuudesta on kaikkein mielenkiintoisinta - uskonnolliset suunnat, jotka elävät ja voivat ainakin aikansa hyvin, vaikka niissä ei ole mitään 'järkeä', kuten useimmissa mystiikan suunnissa ei ole. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Franciscus Assisilaisen alulle panema liike, tai vielä merkillisempää, Mestari Eckhartin ajatukset. Molempia luetaan edelleen, vuosistojen jälkeen niiden kehittäisestä. Varsinkaan Eckhardin ajatuksille ei ole keksitty mitään muuta poliittista käyttöä kuin korkeintaan niiden vastustaminen.

 

Mutta tokihan uskonnolle hallinnollistakin käyttöä löytyy. Meilläkin on valtion kirkko. Uskonnon ja hallinnon suhde näyttää olevan vähän samantyyppinen kuin taiteen ja kaupan. Ei taiteellisiakaan ideoita välttämättä suoraan kaupallisiin tarkoituksiin tuoteta, mutta eipä aikaakaan niin voi kauhistus kun ne ovat riittävän vakiintuneen aseman saatuaan - yleisön niihin totuttua - muuttuneet osaksi galleriajärjestelmää, viihdeteollisuutta ja mainosmaailmaa.

 

Ja kaikki tuntuvat hyväksyvän tämän, ja juuri tuossa järjestyksessä. Jos taidetta käytetään politiikkaan, sitä paheksutaan, ja vastaavasti jos uskonto kaupallistetaan, sitäkin paheksutaan.

 

Ja kaupallistetusta hallinnosta käytetään nimitystä korruptio, ja uskonnollinen taide tahtoo olla pääsääntöisesti huonoa…(5.1.2011)