Kirja ehkä liian monesta aiheesta

Lönnfors, Sanna. Israelin auringon palasia. Vilna 2021.

Kirjaston uutuushyllystä bongasin tämän Sanna Lönnforsin teoksen Israelin auringon palasia. Ennen lainauspäätöstä vilkaisin sisusta varmistaakseni, ettei kyseessä ole fundamentalistikristillisyys. Fundamentalistikristillisyyskin on toki uskontotieteellisesti kiinnostavaa, mutta Israelin kanssa se muodostaa sangen hermostuttavan yhdistelmän.

Kirja kertoo – ehkä – vuosien 2004 ja 2014 välisestä nuoren naisen ajautumisesta Israeliin. Siinä sivussa hän kääntää erään israelilaiskaverinsa sukulaisten saksankielisiä, toisen maailmansodan aikaiasia kirjeitä – kaverin perheessä ei enää oltu saksankielentaitoisia – kunnes koittaa lähdön hetki. Mutta välillä jää ihmettelemään, missä on pointti, sillä tämä vaikuttaa osin myös turistioppaalta...

Sota-ajan kirjeitten lukemisessa on se ongelma, että kun lukee yhden, niin on että WAU!; toisen aloittaa vielä ihan innolla, mutta lopussa jo pohtii, miksi teen tätä; kolmatta ei sitten ainakaan sillä rupeamalla edes aloita. Olen itse kahlannut melko vähän aikaa sitten äitini tädin saamat kirjeet suurin piirtein noilta samoilta ajoilta kuin Lönnforsin kaverin sukulaisten kirjeet plus parilta edeltävältä sekä jälkeiseltä vuoskymmeneltä, joten tiedän tilanteen. Karjalan evakoiden kirjeissä on samoja piirteitä kuin noiden Tsekkoslovakiasta epätahtiin poistuneiden, poispääsyä odottavien ja sitten Puolaan Łódźin ghettoon kuljetettujen ihmisten kirjeissä, vaikka suomalaisevakkoja eivät viimekädessä odottaneetkaan suoranaiset keskitysleirit. Sukulaiset ja ystävät ovat ripoteltuina sinne ja tänne, kaikki kirjeet eivät mene perille, kun ei edes tiedetä, missä kukakin on ja sitä paitsi ihmiset joutuvat muuttelemaan tiuhaan; tuttujen kautta kuulostellaan, mitä muille kuuluu, on jatkuva huoli ja murhe… Kirjeissä vilisee ihmisiä, joista ei enää pääse ainakaan kovin helposti jyvälle, keitä nämä oikein ovat, missä lempinimet muodostavat oman ongelmansa. Ja ennen kaikkea pelkistä kirjeistä ei saa tietää, mitä tarkkaan ottaen tapahtui. Kirjeissä olettaan hirveän paljon annettuna, mihin vuosikymmeniä myöhemmin kirjeitä lukeva ulkopuolinen ei pääse mukaan mitenkään.

Lönnforsin kääntämät kirjeet, joista hän teki gradunsakin israelilaiseen yliopistoon, ovat siis juutalaisten kirjoittamia. Minuahan on kovasti kiinnostanut, miten juutalaiset sopeuttivat periaatteessa varsin yksityiskohtaista uskonnollista elämäntapaansa, halakhaa, keskellä valtakulttuuria, joka alkoi vainota heitä. Erityisesti harmitti, ettei Lönnfors lainkaan pystynyt valottamaan tätä asiaa. Jokunen sellainen kommentti kirjassa on, että juutalaisetkin vaihtoivat joulutervehdyksiä. Mutta olisin toivonut saavani tietää – ja toivon edelleen, että joku selvittäisi – miten ja millä tavalla regoitiin vaikkapa siihen, että kun juutalaisessa kodissa pitää olla erikseen maito- ja liha-astiat, niin miten vaikkapa tästä käytännöstä luovuuttiin ja miten koettiin se, kun luopuminen sitten oli pakko.

Suomeen tuli muutamia Auswitzschin selviytyjiä, jotka olivat olleet myös Łódźin ghettossa, johon Lönnforsin kirjeiden "päähenkilötkin" päätyvät. Kahden kokemuksista on kirjoitettu elämäkerrat. Toinen näistä on kyseenalaisessa asekaupassa kunnostautunut Shlomo Zabludowicz (Mörttinen, Matti. Shlomo Zabludowicz – Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi – kirja on esitelty tällä blogilla) ja toinen Mayer Franck. Lönnforsin teoksesta ei käy ilmi, oliko hän tutustunut näihin, luultavasti ei, sillä jos hän olisi lukenut Roni Smolarin teoksen Mayer Franckista, hän olisi tiennyt enemmän Łódźin ghettosta. Tosin Smolarin kirjassa, siinäkään, ei ollut niitä kaikein kiinnostavimpia juttuja edellä mainitusta sopeutumisesta ja elelystä kulttuurien välisessä kahnauksessa, johon juutalaisten suhde ei välttämättä ollut niin yhtenäinen kun juutalaisessa virallisessa naratiivissa julistetaan. Mayer Franckilla olisi siis ollut enemmänkn kerrottavaa, mutta Roni Smolar, itsekin juutalainen, liene sensuroinut nämä tarinat kirjasta.

Yritin nimittäin itse alun toista ikuisuutta sitten haastatella lehtijuttua varten Franckia tavattuani hänet ja juteltuani hänen kanssaan ensin ihan muussa yhteydessä. Sovittuun haaattelutapaamiseen mennessä hän oli kuitenkin päättänyt, ettei anna minun käyttää nauhuria, ja sehän meni sitten siinä, se juttu, sen luonteinen kun oli. Jouduin hankkimaan juttuuni muun haastateltavan, silloisen Helsingin juutalaisen seurakunnan esimiehen, joka hänkin kyllä kertoi asioita, joista olin pääasiassa kiinnostunut, mutta ilmoitti nauhalle, ettei niistä saa kirjoittaa.

Nämä kertomukset olivat kuitenkin aivan uskontotieteen opiskeljan intressien keskiössä, sillä minua kiinnosti eritoten se, miksi uskontoja ylipäätään on olemassa. Paljon tuota haastattelutappiota myöhemmin ilmestyi Boyerin kirja aiheesta oikein suomeksi, ja olen tällä blogilla propagoinut hänen ajatustaan, että uskonnot ovat luopiontunnistamisjärjestelmiä, tapoja pysyä selvillä siitä, ketkä ovat luotettavia meikäläisiä ja ketkä vihollisia.

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään tästä, sillä muutenhan nationalismi ajaisi pitkälle saman asian, ja toisen maailmansodan historia osoittaa aika selvästi, että nationalismiin liittyy aivan liiaksi riskitekijöitä, suurempia ja ilmeisempiä kuin uskontoihin, jotka toki ovat riskibisneksiä, nekin. Nyt tämän meneillään olevan Ukrainan sodan tiimoilta olen pari kertaa käväissyt The Times of Israelin sivuilla, ja siellä kerrottiin, miten Israelissa oltiin jälleen jouduttu vesitykeillä paimentamaan ultra-ortodoksijuutalaisia. Uskonnot pitävät aina sisällään ryhmiä, jotka eivät toteuta luotettavien meikäläisten rooliaan, joten sosiaalinen funktio on muualla.

Jotain uskonnoissa siis on sellaista, minkä takia yhteisöt pitävät niitä yllä riskeistä huolimatta. Juutalaisuus olisi lähihistoriansa tähden tämän asian erityisen hyvä tutkimuskohde, ja tutkimuksen kannalta on sangen harmillista, että juutalaiset niin yhtenäisin rivein kieltävät selvittämästä uskonnon kehityksen ja uskonnon ja maallisen maailman välisen rajapinnan tietojaan ja kokemuksiaan.

Lönnfors meni siis eräiden muiden motiivien lisäksi Israeliin opiskelemaan ja parisuhteeseen, ja hän kuvaa itseään jokseenkin koko kirjan aina viimeisille sivuille asti reippaana, juoksua harrastavana työnarkomaanina. Aiemmin hän on asunut Berliinissä, mikä sekin on ihan reipasta. Mutta Israeliin hän lähtee aika hepposin eväin eikä paljon paremmin tiedoin sieltä edes lähde, ja järkyttävintä ehkä on se, että hän pitää Israelin juutalaisia yhtenäisenä ryhmänä. Paletiinalaisnäkökulmaa kirjassa ei ole ollenkaan, mutta kuten sanottua, jo juutalaisten näkeminen yhtenäisenä ryhmänä lähestyy jo sokeutta. Luonnollinen seuraus on, että hän joutuu lähtemaan maasta häntä koipien välissä.

Tätä lähtöä on selvitetty kirjassa valitettavan vähän – siinäkin oltaisiin oltu lähellä tuota mainitsemaani rajapintaa.  Lönnfors kuittaa lähdön sillä, että parisuhde tuli päähänsä ja että rakettien pauke ja jatkuva porraskäytävään juoksentelu – vaikkakin Israelin ilmapuolustusihmeen, Rautakupolin, alla – oli hänelle liikaa. Kaverin sukulaisten kirjeiden lukeminenkin oli liian raskasta, vaikka koko maailma on täynnä aika samansisältöisiä kirjeitä tuolta samalta ajalta, mistä hänen kylläkin on täytynyt olla tietoinen, kyllä hän jo sen verran iso tyttö oli. Ja niistä tehty gradu ei tyydyttänyt häntä itseään.

Jonkin verran tilannetta valotta hänen ex-anopintekeleensä viesti Löönnforsin vaivihkaisen lähdön jälkeen. Ex-miehen äiti arvelee kyenneensä olemaan Lönnforsille kuitenkin tukena, kun tällä oli vaikeaa. Eli tosiasiassa Lönnfors ei ollut ollutkaan niin reipas kuin hän itse itsensä on koko kirjan esittänyt, vaan muut hänen ympärillään olivat huomanneet, että hän ei ole ollut ollut niin sanoakseni Israelissa elämisen tasalla.

Tällä blogilla on aika paljon esitelty juutalaista tai juutalaisuuteen liittyvää kirjallisuutta. Kaunokirjallisuudessa elävien kirjailijoiden ranking-listani ykköpaikkaa pitää israelilainen David Grossman, ja kaikissa Grossmanin kirjoissa kuvataan sitä yksilöpsykologista rotkonylitystä, jonka suorittaminen vaaditaan, että kykenee myötätuntoon, joka on kyky tai ominaisuus, joka kehitetään samaistumisen pohjalta. Samaistuminen on siis sitä, että menee mukaan toisen hätään niin, että on ennen pitkää jopa suuremman hädän vallassa kuin alkuperänen kärisijä ja lamaantuu; myötätunnosta on kyse silloin, kun ei enää mennä mukaan omalla kärsimyksellä, kun tunnistetaan toisen kärsimys, jolloin säilyttää ainakin hiukan suuremmalla todennäköisyydellä on toimintakykynsä. Filosofisella tasolla tästä on kirjoitanut juutalainen Martin Buber, ja varsinkin Lönnforsin olisi kannattanut lukea ainakin nyt Buberia ennen Israeliin lähtöään ja po. kirjeisiin tarttumistaan.

Olin pikkuisen odottanut tältä kirjalta – nimikin kun mielestäni lupasi – että kirjassa olisi jotain samaa kuin Volkerin elokuvassa Jerusalem 24 tuntia. Israel vetää puoleensa räiskyviä persoonallisuuksia, mistä seuraa toki valtavia ristiriitoja, mutta myös valtava mielipiteiden, asenteiden, elämänratkaisujen ja oman elämänsä toteuttamisen keinojen kirjo. Suomalaisen yhteiskunnan pahin ongelma on se, että ihmisyksilöt yrittävät kaikin keinoin elää jonkun standardin mukaista elämää. Israelissa sellainen ei voi mitenkään onnistua, joten kukaan ei edes yritä. Vaikka olosuhteet ovat jatkuvasti äärimmäisen vakavat ja ihmisryhmät käyvät toistensa hermoille, ainakin Volkerin elokuvan ja Grossmnin kirjojen perusteella vallalla on puolirento itsensä toteuttamsien eetos. Puolirento sikäli, että oma vapaus loppuu siihen, mistä muiden alkaa ja päinvastoin, ja jos oman vapautensa rajat ylittää, vastapuoli ei jätä asiasta Israelissa huomauttamatta.

En kuitenkaan lähde tästä muuttamaan Israeliin ihan tästä istumalta. Minä olen heikko ihminen, ja Israelissa sellainen ei kertakaikkiaan vetele. Mutta israelilaisen kirjallisuuden lukeminen pitää kyllä mukavasti omaa suhteellisuuden tajua yllä. (8.3.2022)