Ex orient lux

Lyons, Jonathan. Viisauden talo. Länsimaiden arabialainen perintö. Riika 2014.

Kun tämä teos, Jonathan Lyonsin Viisauden talo, pisti silmääni kirjastossa, ihmettelin, miksen ollut kuulut tästä mitään. Syy sille, miksei tästä käännöskirjasta ollut julkisuudessa juurikaan kirjoitettu, johtuu kenties siitä, että monikaan ei varmaan ole pystynyt lukemaan tätä. Suomennos on vähän köpsä. Toki jotkut virkkeet ovat varmaan alkuperäisteoksessakin seitsemän rivin mittaisia, mutta niitä ei ole nyt saatettu suomen kielelle vaan ne on käännetty ikään kuin sana kerrallaan. Monet kohdat ymmärtää vasta, kun yrittää kuvitella, mikä on mahtanut olla alkuperäis- eli englanninkielinen ilmaus. On todella raskasta lukea muka suomea, kun joutuu jatkuvasti kuvittelemaan tekstin englanniksi päästäkseen vasta sitten jyvälle, mitä tarkoitetaan. Ilmeisesti vaikeuksia ymmärtää on ollut jo kustatajalla (Into), sillä kirjan takakansiteksti on kirjan sisältöön nähden todella köyhä, kun normaalisti nämä mainostekstit pyrkivät valehtelemaan kirjat mielenkiintoisemmiksi kuin nämä oikeastaan ovat.

Kirjan kirjoittaja Jonathan Lyons on alkuperäiseltä ammatiltaan toimittaja, joten kirja on kyllä oikein hyvä populaari teos. Hän on toiminut Reutersin ulkomaankirjeenvaihtajana mitä moninaisimmissa paikoissa. Tähän kirjaan liittyen arvokkaita paikkoja tutustua islamilaiseen perintöön ovat olleet Iran ja Turkki, mutta hän on viettänyt pitkiä aikoja myös Neuvostolitossa.

Tämä käsillä oleva teos Viisauden talo lienee ollut kirjoittajansa ensimmäinen kaiken kansan tietokirja, ja hän on ehkä yrittänyt siinä vähän liikaa. Tässä nimittäin on parikin kehyskertomusta. Ensinnäkin kirja on jaettu vuorokaudenaikojen mukaisesti, mikä on aivan turhaa eikä tarjoa lukijalle mitään apua. Toinen kehys on ollut nivoa yleinen historia yhden henkilön, Abelard Bathilaisen, ympärille. Tämä ratkaisu on parempi, sillä tämän seurauksena historian suuriin ja vähän abstrakteihinkin linjoihin tulee pikkuisen annalistisiakin sävyjä vaikkapa sellaisten yksityiskohtien kautta kuin että Abelardin lempiväri sattui olemaan vihreä; kirjassa kerrotaan tämän seikan vaikutuksesta hänen pukeutumiseensa ja muihin mieltymyksiinsä, myös siihen, miten se joskus suuntasi hänen teoreettistakin mielenkiintoa, esimerkiksi alkemian alalla etsimään värjäysmenetelmiä vihreän värin aikaansaamiseksi.

Mitä Abelad Bathilainen sitten historian suurten linjojen suhteen sai aikaan? Hän lähti kotoaan Brittein saarilta Toursin katedraalikoulusn kautta etsimään arabimaailmasta sitä tietoa, jota hänen kotikuntujensa juntteilla ei häpeäkseen ollut. Ennen pitkää Abelard tuli sitten kääntäneeksi latinaksi ensimmäisten joukossa monia arabiankielisiä tieteellisiä teoksia lähinnä geometrian ja tähtitieteen sekä astrologian alalta, joista kahta jälkimäistä ei vielä tuolloin oikeastaan erotettu toisistaan. Mielenkiintoista olikin lukea, että tähtitiede oli noiden Abelardin aikojan eli 1000-luvun lopun vallanpitäjiä kiinnostavaa ensinnäkin pääsiäisen paikan tarkan laskeminen takia, sillä tällä kristikunnan pyhällä oli tuolloin käytössä olevailla menetelmillä tapana seilata sinne sun tänne pitkin vuotta. Toiseksi oltiin melko yleisesti vakuuttuneita siitä, että tähdet kuvastivat jollain lailla maanpääälisiä tapahtumainkulkuja, joten tähdistä saatettiin ennustaa. Mistä tuli mieleeni, että nuoruuteni päivinä laskeskelin astrologisia karttoja itsekin, mutta hävitin koko astrologisen arkistoni Kuopioon muuttomme alla mökillä saunan uunissa. Nyt se harmittaa minua, sillä jotenkin minua hotsittaisi nähdä, olisiko veljeni horoskoopissa ollut jotain kiinnostavaa. Abelardista tuli myöhemmillä vuosillaan, siinä 1150 paikkeilla, Englannin kuninkaan hoviastrologi.

Koulussa taidettiin vetää tässä asiassa vähän mutkia suoriksi, kun sanottiin, että monet kreikkalaiset klassikot olivat säilyneet arabiankielisen käännösliikkeen seurauksena, vaikka olivat alkuperäiskielisinä kadonneet, ja näin teokset saatiin ikään kuin kiertotietä takaisin länsimaiseen kulttuuriin. Tosiasiassa arabiankielisessä vaiheessa teoksia kehitettiin suurestikin, ja teokset olivat usein piekmminkin noiden teosten muokattuja versioita, usein lähempänä kommnetaaria kuin alkuperäistä laitostaan. Abelardkin teki tällaisia teoksia, jotka ovat ikään kuin hänen omiaan, mutta toisaalta ikään kuin muokattuja versioita jonkun muun teoksista. Näin toimivat siis monet muutkin, ja se käsitys, joka keskiajalla Aristoteleen vaikkapa nyt metafysiikasta saavutti läntisen maailman, oli aika tavalla Avicennan ja Averroësin korjaama. Ja mitä vaikkapa nyt Abelardinkaan nimiin pantuihin teoksiin tulee, ne ovat joka hänen omiaan tai sitten kopistien suuresti muokkaamia.

Espanja oli näihin puheena oleviina aikoihin isalmilaisen tieteen eurooppalainen keskus, mutta siellä Abelard Bathilainen ei ilmeisesti käynyt, mikä ihmetyttää Lyonsia. No, joka paikkaan ei ehdi. Sen sijaan Abelard viihtyi ristiretekäisten jäljiltä enemmän tai vähemmän sekavassa Antiokiassa ja noihin aikoihin kovasti muslimivaikutteisessa Sisiliassa, jossa Roger II mm. tilasi upouuden maailmankartan muslimiopinut Al-Idrisiltä.

Lyons tuntuu pitävän Abelardin merkitävimpänä teoksena astrolabin käyttöopasta (valmsitui välillä 1142-1150). Siihen nähden on suoranainen tappio, että kirjassa ei ole kunnon kuvaa astrolabista eikä kunnon kuvausta sen käytöstä muutenkaan. Kannessa on pieni rupinen kuva. Kirjassa on kyllä kuvaliite, mutta sen kuvat ovat informaatioarvoltaan mitättömiä. Sillä 'aika-rahalla', joko on käytetty noiden liitteen kuvien hankkimiseen, käsittelyyn ja painamiseen olisi voinut palkata graafikon tekemään havainnolisen graafisen esityksen tuon merkittävän kapineen käytöstä. Minä tunnsitan kyllä astrolabin, kun sen näen, mutta siitä kiitos ei kuulu historoitsijille vaan renessanssin taiteelle.

Loppujen lopuksi kaikkein mielenkiintoisin kirjan osuus on lopussa, eikä se oikeastaan liity enää Abelardiin lainkaan vaan pikemminkin vastapuolta edustavaan Tuomas Akvinolaiseen. Kristinusko ei ole suuremmin kiinnostanut minua, ja minua on aina vähän ihmetyttänyt, miksi Tuomasa Akvinolainen on olevinaan joka, ja vielä enemmän se, miksi kukaan ei näytä pystyvän selittämään, mikä hänessä on niin ihmeellistä. Mutta nyt se selvisi. Nääs kun uutta tietoa oli alkanut tursua Eurooppaan ja yliopistotkin olivat jo hyvin toiminnassa, syntyi melkoinen informaatiokaaos. 1200-luvulla Pariisissa jotkut rämäpät saivat nuppeihinsa, että teologia on yksi asia, mutta maallinen tieto on toinen, eikä jälkimmäisellä tarvinnut olla mitään tekemistä edellisen kanssa. Tämä ei tarkoittanut, että nämä maallisten tieteiden puolestapuhujat olisivat olleet minkään lajin ateisteja, yhtä hurskaita kritittyjä he olivat kuin vaikkapa Bonaventura, joka edusti täysin päinvastaita käsitystä eli sitä, että kaiken tiedon piti olla teologista.

Paavi oli kehityskulusta huolissaan ja lähetti 1260-luvun lopulla tähtiteologinsa Tuomaksen pahimpaan uuden tiedon pesäpaikkaan, Pariisiin. Tuomas oli nauttinut opetusta Roger II jälkeläisen, Fredrik II:n, perustamassa Napolin yliopistossa. Fredrik oli varsinainen piikki paavin lihassa, sillä hän tilasi mitä merkillisimpiä teksejä kaiken maailman oppineilta, joita läheltä Abelardin kotikontuja oleva Mikael Scotus hänelle käänteli ja toimitteli, ts. aikakauden tavan mukaan saattoi helppotajuisempaan muotoon. Niinpä Tuomas oli saanut kosketuksen tuohon paavia tuskastuttavaan islamilaiseen sivistykseen, joten hänellä saattoi hyvinkin olla mahdollisuuksia selvittää tilanne Pariisissa.

 

Tätä ennen asiaa oli yritetty järjestää  lukuisilla kirkonkirouksilla, jotka eivät olleet tehonneet, ilmeisesti osin jo siksikään, että niitä tehtailtiin niin paljon, että  olivat menettäneet tehonsa. "1200- ja 1300-lukujen kuluessa Pariisin päättäjät julkistivat yli kymmenen luetteloa pannaan julistetuista ajatuksista, jotka kirjattiin yksityiskohtaisesti viralliseen virheluetteloon', kirjoittaa Lyons. Virheet koskivat etenkin käsitystä lonnosta ja siitä, voiko maailma olla ikuinen. Kirkon epäluulon kohteena oli siis paitsi filosofia ylimalkaan, joka oli itsenäistymässä teologian apulaisesta omaksi tieteekseen, ja sen sisällä varsinkin uusi luonnonfilosofia. Tämä tuntuu nykynäkökulmasta aika omituiselta, mutta maailman ikuisuuden suurimpana onglemana pidettiin sitä, että jos maailma olisi ikuinen, ylösnousemuksessa olisi taivaan portilla ääretön määrä jonottajia. Tätä pidettiin sellaisena järjettömyytenä, ettei Jumala olisi voinut syyllistyä moiseen. Mutta Tuomas totesi Lyonsin mukaan: "Sitä paitsi ei ole vielä saatu mitään näyttöä siitä, etteikö Jumala voisi tuottaa jotain niin paljon, että sitä olisi itse asiassa rajattomasti". Ilmeisesti se nyt on sitten tämä asia, joka on banalisoitu kuvaamalla Tuomas Akvinolaisen ajatuksia pohdinnoksi siitä, montako enkeliä mahtu neulankärkeen.

Tämä Lyonsin kirja päättyy näihin kognitiivisen taistelun tunnelmiin. Se alkaa siitä, miten paavi Urbanus II alkoi saarnata ristiretkiä reaktiona yhteiskunnalliseen hajaannukseen, ts. saadakseen huomion kääntymään pois niistä. Eli yhtä kaisketta…

Mutta erääseen seikkaan Lyons ei mielestäni kiinnitä rittävästi huomiota. NImittäin oppineisuuden suosioon vaikuttaa paitsi yleinen mielenkiinto oppineisuutta kohtaa sekä se, onko ylipäätään olemassa kirjoja ja ihmisiä, jotka osaavat lukea, myös se, miten kirjoitetaan ja onko kirjoitettua tekstiä mahdollista lukea, vaikka olisi lukutaitokin. Nimittäin noihin aikoihin, joista tässä kirjassa on puhe, paavi antoi bullia mitä erilaisimmista asioista, ja pari kappaletta sai Monte Cassinon luostari syystä, että olivat siellä designaileet vinoneliöistä rakentuvan kirjoituksen, joka on tosi hauskan näköistä, joskin sillä oli sellainen rajoitus, että sitä ei pystynyt lukemaan ketkään muut kuin luostarin omat munkit jos hekään. Paavia siis hermostutti, että hänen alaisensa kirjoittelivat tavalla, jota hän ei itse pystynyt lukemaan. Yhteiskunnalinen hajaannus näkyi myös siinä, että sirpaloituneet Rooman jäännökset olivat ristäytyneet kehittelemään myös omia, radikaalisti toisitaan poikkeasia kirjotustyylejään. Mieleeni juolahtikin, että opillisesti orientoituneet kääntyivät arabioppineiden tuotosten puoleen jo siitäkin syystä, että se kirjoitus oli jokseenkin kuosissa kun taas latinalaisilla aakkosilla kirjoitettua tekstiä ei pystynyt juuri lukemaan, osasi lukea tai ei.

Lyon mainitsee Kaarle Suuren ja hänen yhteydessää iiriläisen piispa Alkuinin, joka organiseeraili opillista sivistystä Kaarlen hovissa. Lyons ei mainitse, että Alkuin alkoi panna puikkoihin myös Rooman jäljiltä hajaantunutta kirjoitusta, eli Alkuinin johdolla luotiin iiriläisten mallien mukaan uusi yleiseksi tarkoitettu roomalainen kirjoitustyyli nimeltä karolingilainen minuskeli, joka on edelleen meikäläisten antiikvagemenoiden esikuva. Iiriläiset kirjoitukset olivat mallina siitä yksinkertaisesta syystä, että Irlanti oli Euroopan ainoa kolkka, jossa latinalainen kirjoitus oli pysynyt suurin piirtein luettavassa kunnossa. Tosiasiaksi jäi, että tämä ei sitten vielä riittänyt, vaan tarvittiin uusi yritys, ja se tosiaankin suoritettiin Pariisin yliopistossa 1100-luvulla, kun synnytettiin tekstuura.

Minua on aina vähän ihmetyttänyt, miksi tekstuuraan piti värkätä ne vinoneliöpäätteet, ja olen paremman puutteessa uskonut, että ne tulivat vain uudesta tekstausterän asennosta ja kenties heprean vaikutuksesta. Tämän kirjan luettuani olen alkanut epäillä tätä. Sillä silloin Pariisin yliopistossa jo kapinoitiin, ja saattaapa olla, että lainasivat tekstuuransa vinoneliöt toiselta kapinallisryhmältä eli monecassinolaisilta, ihan vain kettuillakseen.

Tekstuurahan tuli sittemmin olemaan paavin kannalta viheliäisen keksinnön, kirjapainotaidon tai pikemminkin irtokirjakkeen, ensimmäinen kirjotustyyli, ja sen ongelmahan katolisen kirkon näkökulmasta oli se, että nyt raamatut alkoivat lisääntyä kuin kaniinit, ja kuka tahansa pääsi käsiksi Jumalan sanaan ilman kirkkoa välikätenä. (1.10.2016)