Voiko teknologia olla moraali?

Eräät Al-Jazeeran jutut

 

&

 

Mandel Khan, Gabriel. Arabic Script. Espanja 2001.

Olen edelleen pohdiskellut tuota toissailtaista Al-Jazeeran uutista Israelin puolustusministerin Yaloonin kieltäytymistä John Kerryn ehdotuksesta korvata kaikki mahdollisesti tulevan Palestiinalaisvaltion vastaisen rajan rajavalvonta pelkällä tekniikalla, joka toimisi täysin ilman ihmisiä.

Israelin ylivoima Lähi-idässä on perustunut nimenomaan ylivoimaisesti 'parempiin' ihmisiin kuin yhdessäkään ympärillä olevassa valtiossa. Eikä se paremmuus siis ole ollut vain sitä, että on ollut hallussa parempaa teknologiaa.

Meillä on Suomessakin sellainen tilanne, että kukaan ei saa olla hyvä missään muussa kuin tekniikassa. Koko yhteiskunnassa ei ole mitään muuta työtä  - siis kunnolla palkattua työtä - ja huonosti palkattuihinkin töihin ujutetaan tietotekniikkaa niin paljon kuin ikinä ja suorastaan haitaksi asti. Näin on saatu mahdollisimman yksiulotteinen maailma, jossa ihmisillä ei voi olla kuin yhdenlaista taitoa ja jos on, niiden muiden taitojen käyttö tehdään mahdottomaksi määräämällä, että niiden käyttö on sallittua vain, jos ne voidaan kytkeä tietotekniikaan. Vaikka ihminen olisi - piru vie - lähihoitaja, häntä arvioidaan pelkästään sillä perusteella, mitkä ovat hänen tietotekniikkataitonsa.

Ja kun tilanne viedään tähän, että kaikki tosiaan hyväksyvät tietotekniikan ylimmäksi moraalikoodiksi, saadaan aikaan hyvin helppokäyttöinen minkä tahansa arviointiasteiko. Kun tekniikan toimittajat vielä pidetään tasan samoina ja huolehditaan vakoiluteitse, ettei kukaan vain kehitä sivusta jotain muuta, kilpailevaa tekniikaa, järjestelmä on täysin suljettu.

Nyt maailmaa on alkanut sitten häiritä, ettei Israelin ylivoima perustukaan pelkkään tekniikaan vaan myös johonkin muuhun, ja se on moraalitonta se, sillä globaali moraali vaatii, että kukaan ei saa toimia kuin teknologian kautta.

Israelissa ollaan nyt tosi hermona. Eilen illalla Al-Jazeeralle pärähti uutinen, jonka mukaan olisi yksi moskeija poltettuja ja samalla seudulla olttaisiin spraymaalilla hepreaksi sotkettu myös kristtillisiä rakennuksia. Tuon jutun yhteydessä oli vain yksi kuva, mutta kommenteissa kerrottiin, että jossain olisi ollut nähtävillä sellainen, jossa tekstissä olisi lukenut, että Jeesus on sika.

Ampuivat, repanat, pahasti ohi. Lännessä on maailman sivu sotkettu moskeijoita ja synagoogia, ja krisittyjen maiden kansalaiset ovat ihan itsekin saaneet sotkettua omia kirkkojaan ja hautausmaitaan, joten tämä ei meitä sinällään hätkäytä. Mutta se, että juutalaiset ovat nyt sotkeneet uskonnollisia rakannuksia, se on uutta. Liekö ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa, en tiedä, mutta kyllä näitä tapauksia harvassa on.

Al-Jazeeralla Irakin pääministeri pyysi kansainvälistä apua maan väkivaltaisuuksien hiilitsemisessä, ja väkivaltaisuudethan siellä ovat muotoa sunnien hyökkäykset shiioja vastaan. En tiedä, miten pyyntön vastataan, sillä ainakin Syyrian kohdalla Lännessä on valittu tuettavaksi vastakkainen puoli, eli Länsi on - mielstäni väärin - tukenut sunnalaisia kapinallisia. Vähän vaikea tilanne. Semminkin kun siinä napurissa Iranista on vielä tullut suoranainen diplomaattisen mielistelykilpajuoksun kohde.

Israel kommunikoisi mieluumin sunnien shiiojen kanssa. Israelilla ei ole sunnien kanssa kertakaikkiaan mitään yhteistä, joten heihin voi suhtautua kuin ulkoavaruuden olioihin, joihin ei voi eikä tarvitse samaistua. Mutta shiiat ovat toinen juttu. Juutalaisuus on syntynyt alueella, joka on nykyinen Iran, mihin minun nojatuolispekulaatioideni mukaan loppujen lopuksi perustuu Israelin ja Iranin välinen kauhu. Nimittäin jos Israel on onnistuttu perustamaan kansinvälisellä sopimuksella ihan vain sellaisin mytologisin argumentein kuin että po. alue on Jumalan juutalaisille lupaama, on odotettavissa, että jossain vaiheessa kiinnostutaan myös todellisesta historiasta ja aletaan esittää, että koska juutalaisuus on syntynyt Iranissa, Isrelin pitää saaada sekin. Sanon suoraan, että jos olisin iranilainen, pitäisin israelilaista suurin piirtein samanlaisena paskiaisena kuin nyt pidän insinöörejä.

Mutta kuten eräs Auschwzisistä selvinnyt psykoanalyyttinen satututkija Bruno Bettelheim on sanonut, jättiläiset pitää tuhota siksi, että ne ovat jättimäsiä, ja Israelin ylivoimaa pitää nyt kyllä jotenkin hillitä, sillä se on niin ylivoimainen.

Koska pidän sodankäyntiä ja teknologiaa molempia typerinä, käärimme nyt hihat ja ryhdymme tasoittamaan Israelin ja Iranin eroa aivan toisella rintamalla.

Aloitamme juutalaista ja shialaista perinnettä yhdistävistä tekijöistä. Niitä on jonkin verran. Esimerkiksi babylonialaisissa elämänpuun kastelijaa esittävissä kuvissa elämänpuu on hyvin samantapainen, ei lainkaan luonnollista puuta muistuttava rakenteelinen risukko, kuin kabbalistinen elämänpuu. Sekä shiiat että juutalaiset ovat harjoittaneet kirjain/numeromystiikaa. Molemmissa joillekin mystisille arvoille on omistettu jokin kirjain tai toisinpäin, ja molemmissa kirjaimilla on numeroarvoja.

Alla oleva taulukko, josta jotain erottuu tai ei, sillä se on tässä kuvana - ja eräs tietotekniikan paskamaisuuksista on juuri tämä, että kuvan toistuminen on niin järkyttävän huonoa paitsi retinanäytöillä varustetuissa Applen töteröissä, että en tosiaankaan ymmärrä, miksi tätä suositaan. Mutta yhtä kaikki, taulukko perustuu Gabriel Mandel Khanin teokseen Arabic Script. Mainitunlaista taulukkoa ei siis ole itse kirjassa, vaan se on laadittu kirjan tietojen nojalla.

 



Teoksen kirjoittaja Gabriel Mandel Khan (1926-2010) oli italialainen suufi. Sitä oli jo hänen isänsä. Ja äiti oli juutalainen.

Suufilaisuus on islamilaista mystiikkaa. Se syntyi 700-luvulla äärishiialaiselta pohjalta, ja se on eräänlaista islamilaista gnostilaisuutta ja uusploatonismia. Suufilainen uskonnollisuus perustuu yksilölliselle kokemukselle kun taas sunnalainen on yhteisöllistä ja noudattaa ankaraa opillista traditiota, jossa yksilölliselle kokemukselle ei ole sijaa. Niinpä  (shialaisperustainen) suufi ei mahdu samaan huoneeseen sunnin kanssa, ja se on sunni, jolle se ei sovi.

Suufilaiset veljeskunnat jäivät monglien valloitusten jälkeen 1200-luvulla Aasian puoleisen islamilaisen maailman jokseenkin ainoiksi pystyssä pysyneiksi rakenteiksi. Jo tätä ennen islamilainen ajattelu oli ollut käytännössä shiialaista aina 1000-luvulta lähtien vaikuttaen vahvasti niihinkin filosofeihin, jotka eivät loppujen lopuksi kääntyneet ismailiiteiksi. Edelleen suuri osa tärkeimmistä suufilaisista veljeskunnista toimii shiialaisuuden ydinalueilla kuten Iranissa, mutta näitä on runsaasti myös Pohjois-Afrikassa.

Alkujaan Mandel opiskeli viulistiksi, mutta se taisi mennä sitä myöten kun hän joutui natsien vangitsemaksi ja kiduttamaksi. Toisen maailmansodan jälkeen hän vaihtoi aloja sukkuloiden klassisista kielistä arkeologiaan ja psykologiasta lääketieteeseen. Hän oli myös keraamikko, ja ihminen, joka harjoittaa sekä kalligrafiaa että keramiikkaa, on väistämättä hyvä ihminen. Leipänsä hän tienasi lähinnä psykoterapeuttina, keraamikona ja kirjailijana. Hänen lukuisista kirjallisista tuotoksistaan mainitakoon vaikapa Koraanin kääntäminen italiaksi kera laajoin suufilaisin kommentein.

Lukemani kappale on kirjaston omaisuutta, joten muovituksen takia sidosasusta ei pääse tietämään mitään muuta kuin että tässä on toiselta puolen painetut etulehdet, joiden kuva esittää arkkitehtuurimalliin väännettyä kaligrafiaa, jota en suuremmin arvosta. Etulehtien painovärinä on vihreä, josta on käytössä kompaktin pinnan lisäksi yksi kovapisterasteripinta. Sisäosissa on kaksi väriä, pms-vihreä ja musta, ja kaikki kuvat ovat kovakopioita. Ei siis lainkaan valokuvamaisia kuvia, eli vaikkapa joistain moskeijoista peräisin olevat kalligrafiat on käsitelty koviksi. Kuvia on myös käännelty posiksi tahi negoiksi verrattuna alkuperäiseen ilmeisestikin lähinnä taittajan mielen mukaan.

Vihreän ja mustan välillä ei kuvituksesa ei ole selkeää käyttötarkoitusten eroa, mikä nostaa minun kaltaiseni äärifunktionalistin niskavilloja pystyy. On joitain kuvia, joissa väreille on löytynyt hyötykäyttöä, ja nämä ovat sellaisia, joissa yksittäisiä kirjaimia on erotettu kalligrafisesta teoksesta esiin niin, että arabiaa osaamatonkin lukija näkee, missä po. kirjain on.

Kirjassa siis tosiaankin käydään läpi jokainen kirjain. Ja vieläpä todella monessa kirjotustyylissä, ja nämä eri tyylit tai kirjaintyypit ovat aina kunkin kirjaimen kohdalla kokosivun taulukossa. Olen yli puoli elämääni ihmetellyt, mikä on tällainen (kuvassa laatikoitu)

kirjain vanhoissa kuufilaisissa kirjoituksissa. Olin kuvitellut, etä se on varmaan jotenkin venytetty kaf, mutta ehei, kyseessä on dal tahi pisteen kanssa dhal!

Joihinkin kirjaimiin liittyvät kertomukset ovat kiinnostavia, etenkin ba-kirjaimeen (ب). Se, kuten tuossa taulukossakin lukee, on periaatteessa koko basmala, tai itse asiassa sen diakriittinen piste. Basmala on formula, jolla alkavat kaikki Koraanin suurat yhdeksättä lukuun ottmaatta, ja karkeasti suomennettuna se kuuluu että armollisen Jumalan nimeen. Ja ba on basmalan ensimmäinen kirjain. Tässä yhteydessä Mandel muistuttaa, että myös alkuperäiskielinen Raamattu/Vanha testamentti/Toora kuulema alkaa b:llä, joka hepreassa siis on nimetään bet (ב). Hän vetää yhteyden ba-kirjaimen diakriittisesta pisteestä joogan binduun, joka sekin on piste, luomisen alkupiste, ja sivusta huomautettakoon, kun tuossa vieressä ovat vielä toistaiseksi nuo mandalani, se on myös mandalan piitämisen ensimmäinen piste. Yhtä kaikki, muslimikäistyksen mukaan kaikki tieto on Koraanissa, ja koko Koraani löytyy ensimmäisestä suurasta (Fatiha), ja koska kaikki Fatihan sisältö on basmalassa, ja basmala alkaa ba-kirjaimella, koko Koraani sisältyy ba-kirjaimen diakriittiseen pisteeseen.

Meikäläisessä typografiassa mittayksikkönä on piste, ja kas, tästä kirjasta sain tietää, että arabialaisessakin kirjoitukseessa mittayksikkönä käytetään pistettä, joskin aina kulloisellakin kirjoitusvälineellä aikaan saatua neliömäistä pistettä. Näillä pisteillä mitataan kirjainten osia, ja kuten olen blogillaani aiemminkin todennut, minun on vaikea erottaa joitain arabialaisen kalligrafian tyylejä toisistaan, vaikka jotkut toiset ovat hyvinkin selviä. Nyt voin kertoa, miten erotetaan meikäläiseen silmään aika samannäköiset thulut ja naskhi. Naskhin alifin korkeus on viisi tällaista pistettä kun thuluthin on yhdeksän. Eli jatkossa erotamme thuluthin naskhista siten, että thuluthissa on pidemmät 'yläpidennykset'. Että näin.

Taittopohja on kirjassa ollut ihan hyvä, mutta seassa on mielestäni liikaa kaikenlaista graafista härpää kuten linjoja. Leipäteksti on poikkeuksellisen hyvä, mutta johan olisi merkillistä, jos ei olisi, kun kysessä on kirjoitusta käsittelevä teos. Hyvä, avonainen uusi Baskervillen leikkaus, ja isohko riviväli, vaikka leipispalsta onkin aika kapea. Ehkä pienemmällä kappaleiden ensirivin sisennyksellä oltaisiin pärjätty, mutta tämä isompikaan ei ole häiritsevä.

Suurin puute, kuten sanottuan on kuvitus. Kirja on painettu vuonna 2001, ja slloin olisi jo ollut saatavailla näytteiksi iranilaista nykyhuippugrafikkaa, jossa typografia usein on korvattu kalligrafialla, vaikka tämä kalligrafia voikin olla tietokoneitse tehtyä. Tähän löytyy Illustratorissa (alkeellisia) välineitä, jota eivät toimi aivan suoraan, mutta kyllä niillä todistettavasti on jälkeä saatu. (16.1.2014)