Diplomaatti Moskovan kaaoksessa

Mansala, Arto. Kohti kaaoksen pitkää yötä - kolme kautta Moskovassa. EU 2015.

Tämä käsillä oleva teos, Arto Mansalan Kohti kaaoksen pitkää yötä – kolme kautta Moskovassa, ei toisaankaan ole aiheeltaan meikäläisen spesiaalialaa, mutta koska se on rohjettu julkaista painosta yleisesti myyntiin, en katso olevani velvollinen pidättäymään lausumasta pari sanaa tästä diplomatiaa käsittelevästä teoksesta. Uskallan tehdä tämän jo siksikin, että kirjoittaja on kotoisin meiltä Kuopiosta, ja hänellä on sama lempparikirja neuvostokirjallisuuden joukossa kuin minullakin eli Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan.

Kirjassaan Mansala kertoo diplomaatin urastaan keskittyen kolmeen kauteensa Moskovassa, vaikka sivuaa hän muitakin pestejään niin kuin nyt sitä, kun Pekingin suurlähettilään toimen ohella suoritti samaa tehtävää myös Pohjois-Koreassa. Moskovan kausista kaksi sijoittuu brežneviläisille 1960- ja 70-luvuille ja viimeinen 90-luvulle Jeltsinin aikaan, jona Neuvostoliiton rauniot alkoivat lopullisesti romahtaa Venäjän niskaan, mikä romahdus ei ole kirjoittajan näkemyksen mukaan ohi vielä tänäkään päivänä.

Teos tuntuu välillä lähinnä henkilöluettelolta tyyliin ketkä olivat missäkin bileissä ja milloin ja missä istumajärjestyksessä. Se kiinnostaa tavan tallaajaa jossain määrin, sillä siinä nyt kuitenkin kuvataan diplomatian arkirutiineja, joihin miellä kuolevaisilla ei ole mitään pääsyä, mutta voi olla, että tätä oli liikaa, kun ottaa huomioon, että tämä ei oikeastaan ole etnografinen opinnäytetyö Suomen Moskovan suurlähetystöyhteisöstä. Kiiinnotavinta tässä lajissa oli ehkä se, miten Mansala tapasi samoja tyyppejä milloin missäkin päin maailmaa näiden siirtyillessä kansainvälisissä tehtävissään hallitustensa lähettäminä paikasta toiseen.

Mansala toteaa useaan otteeseen, miten Suomen Moskavan lähetystö oli Hallaman pariskunnan aikoihin melkoinen ihmissuhdepiina kaikille, jotka siellä sattuivat töissä olemaan, eivätkä monet kuulemma pitkään viihtyneetkään. Varsinaisesti virassa oli herra Hallama, mutta tämän sairauden pahetessa hommia hoiti kuulemma oikeastaan rouva. Rouva Hallamalla oli julkisuudessa hyvin esillä ollut 'erityinen suhde' Urho Kekkoseen, ja tästä kaiketi johtui, että sairasta herra Hallamaa ei pantu viralta. Se kun olisi romahduttanut pariskunnan sosiaalisen aseman. Joskus nuoruudessani kävin vilkaisemassa ulkoministeriön Kavaku-koulutuksen hakulomaketta, ja muistan selkeästi, miten diplomaatin plantuille ilmoitettiin, että eräs vaatimus on sietää lähetystöjen välillä vaikeita ihmissuhteita. Ettei tuossa vain oltaisi viitattu suoraan Moskovan lähetystöön? Tai Hallamoihin, sillä olivathan Hallamat välillä jossain muuallakin? Mutta ilmeisesti ongelmia Moskovassa todellakin oli riittämiin, ja kirja on omistettukin "Kohtalotovereilleni Suomen suurlähetystössä Moskovassa". Mutta mitään yksittäisiä tapauksia Mansala ei kerro, mikä hiukan asettaa hänen arvionsa ellei nyt suorastaan kyseenalaiseksi niin ainakin lukijalle hatarasti perustelluksi.

Mutta sairastelivathan noihin aikoihin jopa toisen maailman suurvallan, Neuvostoliiton, ylimmät johtajatkin, kukin vuorollaan, joten miksei sitä saman tien sietäisi siten Suomen Moskovan suurlähettiläältäkin… Vai? Semminkin kun seniliys iski sitten omaankin presidenttiimme.

Kiinnostava oli myös selvitys niistä menetelmistä, joilla Neuvotoliitto pyrki 70-luvulla vaikuttamaan Suomen asioihin, vaikka ei siinä mitään varsinaista uutta ollut. Varsinkin Neuvostoliiton yritykset saada Suomeen Suomen perustuslain vastainen lehdistön ennakkosensuuri oli tulloin kansainvälisestikin tiedostettu ongelma, mutta jos tämä aihe kiinnostaa, tätä ovat tarkemmin käsitelleet Haataja, Pietilä ja Pietiläinen kieltämättä jo kohtalaisen iäkkäässä kirjassaan Demokraattinen journalimi (1996) – tätä pidän kenties pienoisesta raflaavuushakuisuudestaan huolimatta perusteellisena esityksenä tästä aihepiirista.  Ustinovin sotaharjoitusehdotus ja siitä selviämisen eri versiot muodostavat jo oman kirjallisuuden lajinsa sen saatua omat käsittelynsä niin kotimaisten kirjoittajien teoksissa kuin sekä yhdysvaltalaisten että neuvostoliittolaistenkin diplomaattien kuvauksista suhteistaan Suomeen. Mutta tokihan asia oli syytä kerrata vielä tässä, kun se yksiselitteisesti valittuun aiheseen liittyi.

Etykn huippukokouksen järjestelyjen tiimoilta Neuvostoliitto joutui vähän niin kuin Länttä vastaan tullakseen höllentämään maastamuuttosääntöjään, mistä seurasi maan juutalaisvähemmistön massamuuttoa Israeliin. Ja toinen seuraus oli kuulemma, että Moskovan antikvariaateista saattoi tuolloin tehdä löytöjä, kun sivistyneet juutalaisemigrantit myivät omaisuuttaan. Tosin mielenkiintoisin tieto tässäkin oli, että 70-luvulla Moskovassa tästä päätellen ylipäätään oli antikvariaatteja.

Kun Saharoville oltiin vuonna 1975 myönnetty Nobelin rauhanpalkinto, Neuvostoliiton olisi ilmeisesti tehnyt mieli esittää jonkinlainen vastlause, karkottaa Saharov maasta (sisäiseen maanpakoon ajamisen sijaan) tai jotain, mutta kas, sitä ei oikein voitu tehdä, kun samalla kierroksella Nobelin sai myös toinen neuvostoliittolainen, nimittäin Leonid Kantorovitš taloustieteestä.

Sitä, miten diplomaatin elämä ei ole pelkkiä edustuspäivällisiä, kuvaa viimeisen Moskovan kauden turvattomuus, jonka takia suomalainen siirtokunta Moskovassa joutui organisoimaan omia turvajärjestelyjä ja laatimaan yhteisen evakuoimissuunnitelman. Näihin aikohin eli 90-luvun alussa olivat suomalaisetkin ongelmissa myös järjestäytyneen rikollisuuden kanssa. Näistä järjetelyistä on kertonut lähemmin ja tarkemmin Esa Seppänen muualla.

Pienen piirin pyörimistä Mansalan piireissä kuvaa sekin, että Mansala manitsee usein kollegansa René Nybergin, jonka tuore teos Viimeinen juna Moskovaan on tässä pöydälläni lähiaikojen lukemisten pinossa.

Silti tätä kirjaa ei ehkä kannata ruveta kahlaamaan, ellei tosiaan ole kinnostunut diplomatian arkirutiinien toteuttamisesta. Mitään meheviä juoruja tästä ei löydy, eikä ehkä mitään faktapuolen uuttakaan sellaiselle, joka on tästä aihepiiristä lukenut muutamastakin lähteestä aiemmin eikä aio ryhtyä erikoistumaan alan finesseihin. Mutta jos on kiinnostunut Suomen kansainvälisten suhteiden totetuttajapiirin kapeudesta, niin sitten tähän kannattaa tarttua, ja tämä on se syy, miksi minäkään en kadu sitä, että käytin tämän kirjan lukemiseen niinkin paljon aikaa kun käytin. (7.10.2015)