Rikostoimittajan muisteloita

Markkula, Hannes. Presidenttien ja murhamiesten pöydissä. Juva 2015.

Viimeimmäksi kepeämmän kirjallisuuden rintamalla olen tarttunut Hannes Markkulan teokseen Presidenttien ja murhamiesten pöydissä. Ollakseen iltapäivälehden rikostoimittajan omaelämäkerrallinen kirja, tämä ei ole vähääkään synkkä.

Markkula (s. 1944) kaiketikin sai niin hyvät eväät elämälleen, että edes työympäristön epäidylliset olot eivät pysytyneet häneen. Isä oli diplomaatti ja äiti silloisen Jugoslavian tuliainen, tummaverikkö, jolta saatu geeniperimä kuulemma saattoi kouluaikoina Hanneksen kiusaamisen kohteeksi. Sankarimme tosin oppi pian selittämään valtaväestöön nähden eksoottisen mustat tukkansa ja silmänsä niihin kohtuutonta huomiota kiinnittänelle sillä, että putosi pienenä mustepulloon.

Vanhemmat erosivat eikä muuttelu Helsingissä tuntemattomiin kaupungiosiini ollut kivutonta, mutta asettuminen Tehtaankadulle ja meneminen luokkakaverin mukana seurakunnan poikakerhoon saivat uran urkenemaan: seurakunnan kerhon puitteissa Markula alkoi toimittaa ensimmäistä lehteään. Tästä julkaisusta on oikein kuvakin. Tämä toimittajanuran aloitus tapahtui Markkulan ollessa 12-vuotias. Mutta tässä yhteydessä pitää muistaa, että omien lehtien tekeminen oli ajalla ennen internettiä lasten keskuudessa aika yleistä. Itse tein omaa ensimmäistä lehteäni paljon Markkulaa nuorempana eli ollessani yhdeksän vanha. Sikäli kun tämän kirjan kuvasta voidaan päätellä, Markkulan lapsuusvuosien lehdessä 50-luvulla oli pienemmät kuvat ja muutenkin vaatimattomammin väriä kuin minun lehdessäni 60-luvun viimeisenä vuotena, mikä viittaakin jo hänen tulevalle uralleen pikemminkin sanoma- kuin aikakauslehtien palveuksessa.

Valtiotieteen opinnot jäivät kesken, kun lehtityö imi mukaansa. Perhekin tuli perustettua hämmästyttävän varhain, jokeseenkin heti 20 vuotta täytettyä, mikä saattoi tuolloin 60-luvun alussa vielä olla normaaliakin.

Ja sitten alkavat kertomukset sanomalehtityöstä. Jostain syystä Markkula luonnehtii gutenbergiläisiksi painokoneiksi rotaatiopainokoneita. 1400-luvun puolesta välin peräisin oleva gutenbergilainen painotekniikka oli kuitenkin tasaiselta pinnalta arkeille tapahtuvaa, ja rotaatiopaino, jossa painetaan sylinteriltä ns. päättymättömälle paperinauhalle, oli vasta 1800-luvun keksintö. Muuten olen Markkulan kansa samaa mieltä siitä, että painomusteen tuoksu on maailaman paras tuoksu. Markkulan mielestä kauneimmat äänet puolestaan ovat kuumaladonnan metallin roiskunta ja rotaatiopainon jyske; itse olen off set -kauden lapsi, mutta kenties jopa minä olen sitä mieltä, että off setin ääni on maailman äänten harmoniassa kenties liian lempeä maailman ankariin tapahtumiin nähden. Kaiken kaikkiaan minun mielestäni noiden äänten kanssa tasaväkisenä kilpailee kuitenkin myös kameran sulkimen louskunta.

Olen Markkulan kannalla siinäkin, että hitaampi tekniikka merkitsee monessakin mielessä pidempia aikoja ajatella ja siten parempaa laatua myös sellaisessa nopeatempoisessa, keltaiseen lehdistöön luokiteltavassa lehdessä kuin hänen edustamansa Ilta-Sanomat. Ja näitä monia 'mieliä' ovat taustatiedon hankinta, jossa Markkulan aikoihin nojattiin ennen kaikkea alkuperäisin lähteisiin kun nykisin selataan vain netistä siellä moneen kertaan kiertäneitä ja siten lähinnä suulliseksi kansanpeinteeksi muuttuneita 'faktoja'. Kaikki, koko prosessi, aina juttujen aineiston hankinnasta toimittamiseen, taittoon ja painamiseen, oli perusteellisempaa, ja jopa painaminen saatettiin tuolloin keskeyttää riittävän tärkeän uuden etusivun jutun takia kesken painoksen.

Markkulan lailla en minäkään ole varma, onko rehellisten, suorien kontaktien asema toimittajan työssä enää sama kuin Markkulan toimittajavuosina. Lopetin oman Hesarin tilaukseni Pentikäisen päivinä lehden löperyyden takia, ja viimeinen pisara oli se, kun yhtenä aamuna Lakeuksilla jouduin lukemaan Pentikäisen kolumnista, että toimittajat ovat taiteilijoita. Kaius Niemen aikoina (lehden sisällöllinen) tilanne on parantunut, mutta kyllä Hesarissa edelleen on selvästikin töissä porukkaa, joka olisi mieluummi taiteilijoina, jos sillä vain eläisi. Markkulan aktiiviaikoina – nyt hän on siis eläkkeellä – taiteilijat ohjautuivat ainakin Markkulan lehdestä edes jossain ajassa sille taiteilijan uralleen, kuka nopeammin, kuten Aki Kaurismäki, kuka hitaammin, kuten Jari Tervo, mitä nyt ei näytä tapahtuvan ainakaaan Hesarista. Hämmästyin, muuten,  Tervon uran pituutta Ilta-Sanomissa. Se oli Markkulan mukaan 11 vuotta.

Tässä yhteydessä tunnustan, etten ole lukenut ainoatakaan Jari Tervon kirjaa. Minä en lue muotikirjailijoita, sillä muotikirjailijat eivät tarvitse minua mihinkään. Samasta syystä olen ylpeä siitä, etten ole lukenut yhtään Sofi Oksasen romaania.

 

Lisäksi on huomattava tämän kirjan erinomainen ulkoasu. Kansi ja sisällön typografia ovat paitsi keskenään yhteismitalliset, myös aiheeseen sopivat. Kuvaliitteisiin, jotka ovat usein lähinnä jonkinlaisia irrallisia kapineita, jotka eivät näytä kuuluvan koko muuhun kirjaan lainkaan, on tässä tapauksessa saatu erinomaista, muuhun pelkkään typografiaan perustuvaan kirjaan sopivaa rytmiä. Koko kirja on painettu päällystämättömälle, hiukan sanomalehtipaperia musituttavale kellertävälle paperille. Kuvaliitteet on painettu hiukan vastaavanlaiselle, joskin hiukan paremmalle paperille, mutta ero on niin pieni, että sitä tuskin huomaa, paitsi tietenkin siitä, että kuvaliitteiden paperilta kuvat toistuvat hyvin. Arvostan kuvankäsittelyä näissä liitteissä. Päällystämättömälle paperille kuvien käsittely on vaikeampaa, kuvat kun pitää käsitellä melko jyrkiksi, jolloin ne näyttävät ruudulla asiakkaan mielestä omituislta. Graafikolta vaaditaan siis hiukan asiakaspalvelutaitoja, kun hän yrittää saada vastapuolen käsittämään, että näistä ruudulla tai vielä pahempaa, tulosteina, nyt tältä näyttävistä kuvista tulee vasta painettuina sellaisia kuin pitää.

 

Graafikoiden palkkaaminenhan tietysti maksaa, mutta tämän kirjan onkin kustantanut Teos, ja Herlineillähän on rahaa. Raha on nyt pantu mielestäni hyvään kohteeseen. Tämä kirja ei siis ole suoranaisesti kaunis, mutta sen sisältö ja ulkosu pelaavat yhteen. Hyvän, asian vaatiman, ulkoasun saaminen kirjoihin on tärkeämpää kuin hissit, mutta jos hisseillä saa rahaa, jolla tehdä paremmannäköisiä kirjoja, hyväksyn hissit. (6.9.2015)