Globalisaation juhlia muistellen

Marshall, Tim. Maantieteen vangit. Kymmenen karttaa, jotka kertovat kaiken maailmanpolitiikasta. EU 2018.

Lukaisin Tim Marshallin teoksen Maantieteen vangit. Kirja on vuodelta 2018 – se siis antaa tiiviin kuvauksen maailamsta ennen COVID-19 -virusta, jonka odotetaan näistä hetkistä lähtien muuttaneen maailmaa pysyvästi.

Ja kieltämättä heti pistää silmään, ettei kirjoittaja – niin kuin ei kovin moni muukaan – ollut osannut kuvitellakaan, että systeemiä alkaisi sotkea tällainen tauti. Jo vuotta 2018 oltiin nähty kiinalaislähtöiset lintu- ja sikainfluenssat, mutta nyt tämä kiinalaisesta Wuhanin kaupungista liikkeelle lähtenyt tauti saattoi kiinalaiset vähän toisella tavalla ymmälleen.

Globalisaatioin juhlat ovat siis joko loppumassa kokonaan tai ainakin laimenemassa. Tuleneeko krapulaakin...

Vaikka kirjan nimenä on Maantieteen vangit, kirja pikemminkin käsittelee sitä, miten suhde maantieteeseen on vaihdellut. Joskus meri on raja, joskus väylä. Vuoret ovat aika usein suoranainen este, muttei aina, joskus ne voi meren kautta kiertää, kuten kolonisaation historia opettaa.

Kirjan ensimmäinen luku on Venäjästä. Marshall kiinnittää huomiota Venäjän talouden huonoon tilaan, joka on käsittämätön, kun ottaa huomioon, että se on maailman suurin maa ja sillä on kaikkia mahdollisia luonnonvaroja rajattomiin. Eilen Osmo Soininvaara luonnehti blogillaan käsillä olevasta Navalnyi-mysteeristä kirjoittaessaan Venäjää Burkinafasoksi, jolla on ydinase.

 

Me täällä Venäjän läntisessä naapurissa Euroopan Unionissa ihmettelemme, miksi Venäjä ei halua tulla kenenkään kanssa toimeen. Se on vähän kuin kulmakunnan karskein jätkä, jota pelätään, mutta joka haluaa että siitä silti tykätään. Inhimillisesti katsoen on kuitenkin mahdollista vain joka pelätä tai tykätä, ei molempia.

Venäjällä on vähän ambivalentti suhde Eurooppaan, sillä vaikka se on kulmakunnan kovin korsto, se ihailee Eurooppaa, parin korttelin päässä asuvaa hienostunutta homopoikaa. Tilanne oli sama jo 1700-luvun alussa, kun Pietari Suuri alkoi rakentaa Itämeren pohjukkaan itselleen omaa pikku eurooppaansa. Koko yläluokka alkoi tuoda pennuilleen kotiopettajia Ranskasta siinä mitassa että ranskasta tuli paikoin jopa yleinen kotikieli ja ainakin Tolstoin mukaan armeissassakin upseeriston käyttökieli. Hoviin naitiin prinsessoita eritoten Saksasta. Arkkitehteja raahattiin Italiasta, joskin monet käytännön ratkaisut lainattiin ääripragmaattisilta hollantilaisilta. Laivanrakennusta Pietari kävi opiskelemassa Englanissa. Mutta aina kun Venäjä lähestyy EU:ta, jätkät alkavat nauraa, vaikkei Venäjä halua EU:n kanssa muuta kuin keskustella taiteesta ja kirjallisuudesta ja ehkä vähän pelata jääkiekkoa.

Marshallin mukaan tilanne näyttää Venäjän vinkkelistä vähän toiselta kuin Euroopan. Marshall arvelee, että uskovainen mies, Vladimir Putin, tivaa joka iltarukouksessaan Jumalalta, miksei tämä voinut luoda Ukrainaan vuoria. Jos Marshall kirjottaisi kirjaansa tänään, hän varmaan arvelisi Putinin pyytävän Jumalalta vuoria myös Valko-Venäjälle. Mutta kun niitä vuoria nyt ei ole, on vain pitkä tasanko, jonka keskellä Venäjän ja suppeamman määritelmän mukaan Euroopaksi miellettävissä olevan alueen raja kulkee. Sen vuorettoman rajan yli on hyökätty Venäjälle aina, kun sen valppaus on vähänkän herpaantunut. Oletettavasti Venäjä mieltää tällaiseksi hyökkäykseksi myös Ukrainan takavuosien tapahtumat. Valko-Venäjän tapahtumista Marchall ei ole voinut kirjoittaa, kun ne ovat vasta nyt päällä, mutta luultavasti Venäjä kokee nekin Lännen hyökkäykseksi. Valkovenäläisten eduksi on nyt kylläkin laskettava, että he eivät ole vähimmässäkään mitassa esittäneet mitään Venäjän vastaista sen enempää kuin Euroopan myönteistäkään, he vain haluavat eroon Lukashenkosto, joka mm. pakottaa heidän lastensa opettajat valehtelmaan. Jokin aika sittenhän Yle kertoi, että vaalitulos oltiin väärennetty pakottamalla vaalivalvojina toimeneet opettajat väärennyshommiin.

Jos venäläisiltä ihmisiltä vaikka Pietarissa kysyy, miksi Venäjä ei saa talouttaan kuntoon, vaikka se on rikas kuin mikä, vastaus kuuluu, että kyseessä on venäläinen paradoksi. Venäjä on joutunut kuuntelemaan hyviä neuvoja siitä, miten sen talous ei voi lähteä nousemaan ennen kuin sinne saadaan demokratia ja sitä myötä korruptio kitketyksi. Nyttemmin Venäjälle on paljastunut, että sen naapuri toisella puolella, Venäjän kanssa yhtä epädemokraattinen ja korruptoitunut Kiina, on saanut taloutensa sellaiseen kuntoon, että se haastaa kiinalaisella paradoksilla eli kommunistisella kapitalismillaan jopa Yhdysvallat. Eli korroptoitunut diktatuurikin voi menestyä. Olen jonkin verran reissannut molemmissa maissa, ja uskoltaisin väittää, vaikka varmaan maantieteelläkin on väliä, näiden naapurusten kohdalla on kyllä väliä myös täysin erilaisilla kansanluonteilla.

Seuraava luku Marshallin kirjassa käsitteleekin Kiinaa. Sattumoisin pari päivää sitten oli Hesarissa Ville Similän artikkeli Miksei Kiinan harjoittamaan sortoon puututa? Juttu ei vastaa omaan kysymykseensä, mutta se kertoo aika mielenkiintoisen minulle uuden tiedon: Xinjiangiin eli tähän nyt melkoisen sortokoneiston alle alistettuun maakuntaan oltiin toimitettu vuonna 2016 puoluesihteerin virkaan ja kurinpitoon heppu, joka oli juuri suoriutunut vastaavasta tehtävästä Tiibetissä, herra nimeltä Chen Quanguo. Itseltä meinasi jäädä Tiibetissä käymättä, kun sinne tuli 2010-luvun alussa sellainen sääntö, että alueelle pääsevät turistit ainoastaan ryhminä, eivät yksityisinä matkailijoina. Käytiin siellä sitten Olympia-matkojen ryhmämatkalla 2012 eli Chenin siellä vaikuttaessa. Liikuimme ryhmämme mukana vain sen, mikä oli pakko, mutta rajallistahan se oli, kun Lhasassa ulkomaalaiset eivät saaneet käyttää mitään julkisia kulkuvälineitä. Meihin kuulemma kiinnitettiin huomiota. Paikallisoppaiden 'kaitsija' käytti meistä meidän ryhmämme oppaan kanssa kommunikoidessaan nimitystä "the Chinese speaking ladies", eikä meidän "irtolaisuuteemme" puututtu.

Similä ei siis vastaa omaan kysymykseensä, ei edes mainitse "staneja", ja jutun oheen on laitettu surkea, pikkuruinen kartta. Marshallin kirjassa on vähän parempi kartta, mutta Xinjiangin tilanteen tajuamiseksi pitää ottaa vielä sitäkin laajempi kartta, eli sellainen, jossa näkyy Venäjää ainakin jonkin verran siellä "stanien" tuolla puolen.

Xinjiang nimittäin on koko se Kiinan kukon läntinen pyrstö, aivan valtava, ja vaikka länteen päin on vuoria, niiden vuorten takana pyrstön ympärillä ovat kaiken maailman "stanit" aina Pakistanista ja Afganistanista lähtien. Se on oikeasti problemaattinen paikka. Siellä mm. pelätään islamistisia terroristeja sekä huumeita. Tietenkin keinoista ongelmien ratkaisemiseen voitaisiin keskustella, mutta koska naapureiden puuhiin ei voida puuttua, voidaan puuttua vain siihen, miten naapurien puuhat heijastuvat omalla puolelle, ja sitä nyt sitten on suoritettu kiinalaisin erityispiirtein. Kiina tekee etenkin Pakistanin kanssa taloudellista yhteistyötä, mikä kieltämättä vähän hämmästyttää, paitsi jos muistaa, että Pakistan on ydinasevalta. Itsekin ällistyin, kun vuonna 2009 Kiinan ihan toisella laidalla eli Tai'an-nimisen kaupungin iltatorilla jutskailimme yhden perheen kanssa, jonka isä oli lomilla matkatöistään Pakistanista. Hän kuulemma pääasiassa harjoitti siellä käytettyjen maatalouskoneiden vientiä ja kauppaa. Marshall mainitsee Kiinan Pakistanissa harjoittamat isot teollisuus- ja infrastruktuurihankkeet (Intiaa ja Pakistania käsittelevässä luvussa), samanlaiset kuin ympäri Afrikkaa, joista Länsi ihmettelee, miten Kiina on ylipäätään edes saanut ne projektit. Ilmeisesti tuolla Tai'anin torilla kuvallulla tavalla. Tämä kaikki luultavasti selittää – Yhdysvaltojen Kiinalle olevan jättimäisen valtionvelan ohella – sitä, miksi Länsi ei suuremmin puutu Xinjiangin asioihin. Kiinahan voisi tokaista, että pyhkikää sitten itse omat perseenne. Sillä Lännen ympäriinsäpaskomisestahan ne ongelmat Pakistanissa ja siellä päin johtuvat. Kiina ei ensinnäkään tule ikinä luopumaan Xinjiangista ihan omista syistään, ja muu maailma puolestaan ei halua Kiinan luopuvan siitä siksi, että ilman Kiinaa sinne tulee yksi uusi "stan" lisää, ja se on sitten isohko "stan".

En ole käynyt Xinjiangissa, mutta vähän sillä suunnalla, joten olen voinut havaita länteen menevillä lennoilla tarjoiltavan ruoan kääreissä tekstit, joiden mukaan liha on halal-teurastettua. No, Kiinassa kun ollaan, se joko on tai ei, mutta ovatpahan vaivautueneet painattamaan tuollaisia pakkauksia. Jo Gansun maakunnassa bussin ikkunasta näkee aina kerralla kahdesta viiteen moskeijaa – puita kun ei ole näköesteinä – ja useimmat olivat vuonna 2014 ihan tuliteriä. Ja jos Gansussa on näin, mitä on vielä lännempänä…en tiedä...

Paitsi koronan takia myös po. maissa tapahtuneiden outojen juttujen takia Venäjälle ja Kiinaan ei liene enää tässä elämässä menemistä. Se harmittaa minua, sillä molemmat ovat mielenkiintoisia paikkoja, mielenkiintoisempia kuin mikään missään muualla tällä planeetalla. Ilman Kiinaa minä tulen toimeen, mutta Pietaria minä jään ikävöimään…

Loput Marshallin käsittelemistä maailmankolkista ovat jotenkin yksinkertaisempia ymmärtää. Lähi-idän ja Afrikan ongelmat ovat pitkälti siirtomaavallan syytä. Afrikan kohdalla kylläkin ihmetyttää, että siellä ei olla eurooppalaisista mitään opittu, vaan samalla vanhalla luottamuksella suhtaudutaan Kiinaan, uuteen riistäjään, joka kylläkään ei ehkä halua puuttua yhteiskuntien hallintoon kuten edelliset pomottajat, vie vain kaiken, millä on vähänkään arvoa.

Pienessä vanhentuneisuudessaan lukukelpoinen kirja, sillä tätä lukiessaan voi pohtia, mikä kaikki tästä nyt muuttuu, maantieteestä huolimatta ja siitä johtuen. Sillä globalisaation juhlat taitavat nyt tosiaankin olla ainakin jossain määrin ohi. (4.9.2020)