Hellelukemista Botswanasta

Alexander McCall Smith. Naisten etsivätoimisto nro 1 – Mma Ramotswe tutkii. Juva 2009.

Isäntä lähti heti aamusta Suonenjoelle. Minä en lähtenyt mukaan, sillä talvi halkaisi siellä vesijohtoputken, ja nyt on liian kuumat säät olla paikassa, johon ei tule vettä. Järvellekin, sikäli kun sitä voi järveksi kutsua, on siellä liiaksi matkaa.

 

Siispä olen viettänyt hellepäivää yksikseni Kuopion keskustassa. Sen lisäksi, että olen juonut puolitoista litraa mate-teestä valmistettua jääteetä olen lukenut Alexander McCall Smithin teoksen Naisten etsivätoimisto nro 1 – Mma Ramotswe tutkii. Siinä kylläkin juodaan rooibos-teetä.

 

Olin ostanut kirjan jo alkukesästä Vaasasta ja päätynyt siihen siksi, että hyvin monenlaiset ihmiset olivat kertoneet minulle pitävänsä tästä kirjasarjasta, josta siis nyt luin tämän ensimmäisen osan. Varsinaiseen lukemiseen ryhdyin juuri nyt siksi, että olin havainnut, että televisiosta tulee po. kirjojen pohjalta tehty sarja, jota päätin olla edes vilkaisematta ennen kuin olen perehtynyt alkuperäismateriaaliin.

 

Siispä minulla oli jälleen liian suuret odotukset. Ei pidä ikinä lukea kirjoja, joita kehutaan ylitsevuotavasti, ei ainakaan ennen kuin aikaa on kulunut riittävästi. Pääsääntöisesti onnistun pitämään kiinni tästä katkerasti opitusta periaatteesta, esimerkiksi olen ankarasti pidättäytynyt lukemasta Sofi Oksasta, mutta nyt ilmeisesti helteen pehmittämänä sorruin, ja ehkä myös siksi, että kyse on viihdekirjoista, joilla ei niin ole väliä.

 

Tokihan kirja oli kovin sympaattinen. Siinä nostalgisoidaan kevyesti vanhalla hyvällä Afrikalla, jonka pysymistä ainakin osaltaan entisellään toivotaan. Päähenkilön isävainajalla on käsitys, miten tässä ennen onnistuttiin, kun hän kuvaa siirtomaa-aikojen hallintoa: ”Niinpä moneen vuoteen ei tapahtunut mitään. Se oli hyvä hallintojärjestelmä, sillä useimmat ihmiset eivät halua, että mitään tapahtuu. Se juuri on nykyajan valtioissa vikana. Niiden täytyy koko ajan olla tekemässä jotain.”

 

Itse etsivätär on ylipainoinen naisihminen, joka on saanut jo nuorena osansa miesten kataluudesta; selvittyään siitä hän jakelee rukkasia eri kosijoille, mutta ainakin minun pettymyksekseni hän kirjan viimeisellä sivulla suostuu autokorjaamoa pitävän J.L.B. Matekonin vaimoksi… Mutta näinhän se menee, kun on mies kirjoittajana.

 

Sympaattisuutta lisää ennen kaikkea se, ettei etsivätär ole sellainen tavanomainen, joka on aina oikeassa. Hän ei ole mikään Neiti Marple. Parikin kertaa Mma Ramotswe joutuu toteamaan, että häntähän on vedetty nenästä.

 

Kirja on nopealukuista hellelukemista, joskaan ei juuri viilennä, sillä siinäkin on jatkuva helle. Jostain syystä se toi mieleeni H. E. Beatsin kirjan Oi ihana toukokuu.