Voi aikoja, voi tapoja!

Mielen salat. Ylikangas, Mikko, toim. Tallinna 2016

Tämän teoksen, Mikko Ylikankaan kirjan Mielen salat, nimi lupaa ehkä vähän liikoja. Tai ainakin minä petyin, mikä taisi olla ensimmäinen kerta Gaudeamuksen kustantamien kirjojen parissa. Yleensä Gaudeamuksen kirjat ovat yllättäneet postiivisesti.

Pääasiassa tässä kirjasa toistetaan valikoimaa vanhoista jutuista. Eli on myös vanhoja juttuja, joita tässä ei toisteta, joten valintakriteerit jäävät hämmästyttämään. Ja sitten on muka uusia 'totuuksi', jotka jäävät heikosti perustelluiski eli huu-haaksi. En esimerkiksi ymmärtänyt lainkaan Marja-Liisa Honkasalon artikkelia Kumman varjo.

Luddiitin näkökulmasta tosin ilahdutti jo ensimmäisessä tekstissä, Synnöve Carlsonin ja Virve Vuontelan kirjoituksessa Sellainen mieli, millaiset aivot: miten harjoittelu muovaa aivoja? seuraava: "Lapset ja nuoret, jotka käyttävät paljon aikaa erilaisten digitaalisten sovellusten parissa, suoritutuvat heikommin tarkaavaisuutta vaativissa tehtävissä ja ovat herkempiä häiriöiden vaikutuksille". Tosin tämä jäi irtoväitteeksi jollaisen jopa minä olisin voinut heittää, sillä tälle ei esitetty mitään perusteita – ei selitetty, mistä tämä mahdollisesti johtuu. Minä heitän tähän perään ihan oman irtoväiteen, että digitaaliset maailmat muodostavat tosielämästä vieraantuneita kuplia, joissa elämään tottuneet eivät sitten enää pärjää oikeassa todellisuudessa, kun se ei vastaa heidän 'digitaalisia odotuksiaan'.

Digitlisoitumisen vaikutuksista kirjoitti myös Katariina Salmela-Aro tavalla, joka sai kysymään, kuka tutkimuksen oli tilannut. Nimittäin hän oli sitä mieltä, että koska digitaliset sovellutkset aiheuttavat riippuvuutta ja vähentävaät tarkaavaisuutta, juuri tästä syystä näitä välineitä pitää käyttää kouluissa. Väite on samanlainen kuin että jos viinanjuonti ja tupakointi aiheuttavat riipuvuutta ja erilaisia muita terveydellisiä haittoja, alkoholia ja tupakkaa pitää tästä syystä käyttää kouluissa opetuksessa. Jo artikkein ensilmmäisellä sivulla on todella omituinen väite (s. 94), nimittäin että mahdollsuus hyödyntää teknologiaa on nuorille keskeinen tarve. Kirjoittaja käyttää sanaa tarve vähän samaan tapaan kuin yleensä puhutaan ravinnon tai unen tarpeesta, ja kuulemma jos nuori ei saa koulussa käyttää näitä hänen terveyttään uhkaavia, tarpeen asemassa olevia teknologioita, häntä uhkaavat uupuminen ja syrjäytyminen. Muualla todetaan, että  jos hän käyttää näitä, häntä uhkaavat samat asiat. ???? Muistelen nuoruudestani aikoja, joina tupakointi oli ratkaisu sosiaalisen hyväksynnän tarpeeseen, mutta en muista, että tupakointia oltaisiin silti koskaan otettu opetusohjelmaan.

Epäilenkin, että Katariina Salmela-Aron tutkimuksen ovat maksaneet laite- ja ohjelmistovalmistajat tai sitten hänen tutkijanetiikassaan on jotain muuta vikaa. Aivan pimeä artikkeli…

Sangen pettynyt olin myös Palvan ilmeisesti pariskunnan tekstiin, jolla oli paljon lupaava nimi Mielentilojen vaihtelut ja tietoisuuden rajat. Artikkelissa ei minun käsittääkseni ollut mitään, mikä olisi edes viitannut otsikkoon. Päävaittämäksi näytti jäävän, että ihmisen kognitiiviset kyvyt ovat perinnöllisiä eikä niille mitään voida paitsi tietokonepeleillä, joskin kirjoittajat sentään mainitsivat, että joku amerikkalaisvalmistaja oli joutunut juridisiin vaikeuksiin luvatuaan pelillään liikoja.

Lauri Nummenmaa ja Riitta Hari kirjoittivat, että koskettaminen on vähenemässä nyky-yhteiskunnassa. Väite perustunee vain siihen, että he ovat nuoria, sillä me kaikki vanhemmat muistamme kyllä, että koskettaminen ei toisaankaan ole aina ollut yhtä yleistä kuin nykyisin. Heidän artikkelinsa ainoa kiinnostava väite oli yhdessä pikku kappaleessa viimeisellä sivulla. Se liittyi ahdistukseen ja siihen, että kielteisten tunteiden pitäisi aiheuttaa motivaatio hankkiutua kielteisiä tunteita aiheuttavasti tilanteesta eroon; he lisäsivät, että tietoinen kokemus ahdistuksesta saattaa kuitenkin estää henkilöä toimimasta tarkotuksenmukaisesti. Harmi, että he eivät selittäneet asiaa enempää, sillä se olisi kiinnostanut minua veljeni tapauksen takia, sillä hän ei jostain syystä hankiutunut eroon vaikeasta perhe-elämästään ajoissa.

Jari Hietanen puolestaan esittää mullistavana tutkimustuloksena, että katsekontaktilla on vaikutusta ihmisten välisissä suhteissa.

Vähän samantapisiin itsestäänselvyyksiin sorruttiin Laakasuon, Bergin, Jokelan ja Rotkirchin artikkelissa, jossa todettiin, että "ystävät tuovat elämälle pituutta ja mielekkyyttä", ja kuten tällä blogilla on jo reilun vuoden toisteltu, näin ei aina ole, mistä esimerkkinä on jälleen veljeni, jolla oli runsasti ystäviä, mutta itse hän silti elämänsä aika lyhyeen päätti. Itsestäänselvyys, jota ei millään erityisesti edes perusteltu, oli myös väite, että viiden hengen ryhmät lienevät sosiaalisen kognition suosimia ryhmäkokoja. Jonkin verran kiinnostava oli sentään ehkä jopa tiedoksikin määriteltävä väite, että läheiset ystävät ovat geneettisesti yhtä lähellä toisiaan kuin neljännen asteen serkukset eli samakaltaisten alleelien suhde on 1/64. Samoin pidin kiinnostavana sitä, että Big-5 -instrumentin tunnollisuusjatkumolla samalle kohdin asettuvat ihmiset tulivat parhaiten toimeen keskenään. Tämäkin tietenkin on itsestäänselvyys, jonka jokainen ryhmätöitä ohjannut tietää, mutta onhan se hyvä saada näin vahvistusta olettamuskelleen, että tunnollisten ihmisten ryhmissä 'vapaamatkustajat' ovat erittäin epäsuosittuja eivätkä vapaamatkustajat itsekään viihdy tunnollisten parissa. Kirjoittajat eivät kertoneet tarkemmin, miten mahtoi käydä tunnollisuuden jatkumon pelkistä 'vapaamatkustajista' koostuville ryhmille – tai heidän ryhmässä viihtymiselleen, mikä siis tarkkaan ottaen oli tutkimuskysymys. Minun kokemukseni mukaan epätunnolliset eivät viihdy itsekään pelkästään kaltaisistaan muodostuvissa ryhmissä tai nuo ryhmät jäävät tuloksettomiksi ja hajoavat, ts. samat epätunnolliset ihmiset eivät jatkossa ylleensä enää suostu yhteistyöhön keskenään.

Samat kirjoittajat pohtivat myös prososiaalisuutta ja väittivät, että prososiaaliset ihmiset jotenkin onnistuvat aina löytämään toisensa, mutta eivät selitä, miksi prososiaalisten ihmisten avioliitot epäonnistuvat näppituntumalla arvioiden selvästi useammin kuin meidän epäsosiaalisten. Olen nimittäin ollut havaitsevinani, että prososiaaliset eli kaikkia hyödyttäviin ratkaisuihin pyrkivät neuvottelijat eivät ainakaan löydä toisaan pariutumismarkkinoilta vaikka ehkä muuten löytävät.

Tuossa taannoin mainitsin Liisa Keltikangas-Järvisen uusimmasta kirjasta, jota en ole vielä lukenut mutta jossa Yliopistolehden arvion mukaan on puhetta sosiaalisuuden yliarvostuksesta yhteiskunnassamme. Sosiaalisuutta pidetään jonkinlaisena totaalisen postiivisena, isona ja kaiken ratkaisevana superköntsäleenä. Keltikangas-Järvinen oli ainakin tuon Yliopistolehden arvion mukaan kiinnittänyt huomiota siihen, etteivät sosiaaliset ihmiset, niin miellyttäviä seuraihmisiä kuin ovatkin, ole erityisen luovia tai omaperäisiä. Itseäni on vaivannut ajatus, että sosiaalisuus saattaa merkitä myös alttiutta epäitsenäisyyteen ja herkkää sortumista manipuloinnin kohteeksi, ja toisekseen, sosiaalisuus itsessäänkin saatetaan sekoittaa sosiaaliseen epäitsenäisyyteen ja manipuloivuuteen.

Tässä kirjassa on yksi Keltikangas-Järvisen artikkeli, mutta hiukan kyllä petyin siihenkin. Tekstissä oli puhe mielenterveysongelmien sosiaalisesta periytyvyydestä, ts. periytymisestä ympäristötekijöiden kautta.  Keltikangas-Järvinen yrittää kyllä pitää varansa, ettei esittäisi mitään kuviota suoranaisena automaattina ja korostaa, että hyvinkin ahtaissa oloissa on aina joitain mahdollisuuskia valita. Mutta sitä hän ei suuremmin korosta, että hyvistäkin oloista lähtien on mahdollista valita huonosti. Ja se on mysteeri.

Tutkimusprojektinsa tuloksista Keltikangas-Järvinen mainitsee ensimmäisenä sen, että sosioemotionaalinen kasvuympäristö toistuu suurella todennäköisyydellä samalnaisena seuraavassa sukupolvessa. Suurella todennäköisyydellä… Mutta kun perheessä on usein kaksi vanhempaa, ja näillä on saattanut olla aika erilaiset sosioemotionaaliset oman lapsuutensa kotiolot. Tähän Keltikangas-Järvinen ei jostain syystä ota kantaa. Veljeni tapauksessa minua askarruttaa nimenomaan se, miksi hän ei onnistunut siirtämään sitä meidän kotimme läheisyyttä ja koko arvomaailmaa omaansa. Hän onnistui toteuttamaan sen työssään luokkahuoneissa, mutta ei kotonaan. Keltikangas- Järvinenkin toteaa, että "Jos hyvästä sosioemotionaalisesta kasvuympäristöstä huolimatta optimaalinen persoonallisuuden kehitys jää saavuttamatta, laskee suotuisan kasvuympäristön siirtymisen todennäköisyys". Tämäkään ei edelleenkään posita sitä kahden vanhemman dilemmaa. Vai onko oletettava, että kun huonosti käy, molempien persoonallisuuden kehityksessä on ollut vikaa? Minä inhorealistina lisäisin tähän, että myös sattuma saattaa vaikuttaa. Sitä kun ei tiedä, mitä katastrofeja elämässä vain sattumalta sattuu, eikä kyse aina ole vääristä suoranaisista 'valinnoista'. Lopussa Keltikangas-Järvinen tosin toteaa sen saman, mitä minun kaltaiseni vanha ihminen on ikänsä ajatellut, että meillä peruskoulu on se massiivinen pelastusrengas, jolla sosiaalista periytyvyyttä on menestyksellisesti ehkäisty tarjoamalla tietoa muistakin mahdollisuuksista elää ja toimia kuin ne, jotka kotona näkee.

Etiikka jotenkin loistaa poissaolollaan näistä artikkeleista. Sen kai katsotaan kuuluvan filosofian tai teologian alaan.

Lisäksi hämästyttää, miten ihmiskunta on tähän asti pysynyt hengissä ilman digitaalisia sovelluksia ja tietokonepelejä… Miten ovat ihmisten tarpeet voineet tyydyttyä 100 000 vuotta sitten? Kauheaa! (3.12.2017)