Vähän kevyemmin orpokotijuhlista

Miettinen, Danielle & Gueissaz, Philippe. Orpojen kotijuhlat. EU 2019.

Kesä hurahti huomaamatta, samoin syksy, ja hetken näytti, että talvellekin käy niin, mutta äsken palattiin sesongin ensimmäiseltä hiihtolenkiltä, joten on tänä talvena ainakin kerran huomattu käydä hiihtämässä.

Minä saan jostain syystä aina enemmän ja parempia joululahjoja kuin itse annan, ja nyt yksi tällainen oli Danielle Miettisen ja Philippe Gueissazin kirja Orpojen kotijuhlat. Kirja kertoo Uukuniemen herätyksestä, joskin tässä(kin) kirjassa se henkilöidään aika vahvasti Helena Konttiseen – kun itse olen tehnyt saman, olen saanut osakseni kritikkiä – sillä alaotsikko kuuluu Miksi horrossaarnaaja Helena Konttisen perintö kiinnostaa yhä?

Teos on ehkä vähän viihteellinen, mikä ei välttämättä ole vika. Kuvia on runsaasti, ja siksipä kerkesinkin lukaista kirjan aamukahvin ja hiihtolenkin välillä. Kirjan alkupuolisko on rakennettu Parikanniemen orpokodin ja Helena Konttisen vaihetuspäivien (joina hän aina kertasi vuoden syntinsä) muistoksi Saarella vietettävillä orpokotijuhlilla käyneiden koko- tai puolijulkkisten varaan. Jää epäselväksi, ovatko nämä itse kirjoittaneet juttut vai onko ne laatinut muustakin tekstistä vastannut Danielle Miettinen minä-muotoon haastattelujen pohjalta. Teksit nimittäin ovat silmäänpistävän yhtenäiset tyyliltään... Osassa olisi ehkä ollut aineksia syvällisempäänkin otteseen. Parhaana pidinkin taiteilija Lauri Ainalan, valistuneen epäilijän, hyvin henkilökohtaista ja monipuolista tekstiä. Ohessa olleessa valokuvassa hän oli paljastanut olkapäähänsä tatuoidun Saaren kirkon.

Kirjasta löytyi mielenkintoisia tietoja. Useammassakin kohden todettiin, että Helena Konttisen mielenterveyttä epäiltiin aikanaan, eivätkä hänen näkynsä välttämättä vastanneet virallista teologista dogmaa. Varsinkin viimemainittu pitänee paikkansa, sillä Sarlinin kirjassa Eräs meidän ajan profeetta, josta tällä blogillakin on ollut runsaasti puhetta, (joskin jutut on poistettu sitä mukaa kun ne on omakustannepainatettu blogikirjoihimme) on aika villejä visioita. Tosin nyt, kun olen hitusen perehtynyt ikoneihin, jopa pikkuriikkisen kansanikoneihinkin, on mieleeni juolahtanut maalata jokunen näistä visioista. Kukaan ei tässä Orpojen kotijuhlat kirjassa epäile Helenan vikitelleen paikkakunnan miehiä, mistä Sarlin kyllä kertoo häntä myös syytetyn. Mutta että Helena Konttiseen on suhtauduttu näin epäluuloisesti kuin tässä kirjassa kerrotaan, se tuli minulle silti yllätyksenä.

Sain tietää nyt vasta senkin, että Helena Konttisen pojan poika Paavo Konttinen on ollut Saarella kirkkoherrana ja asuu Saarella edelleen. Hämmästyksekseni oopperalaulaja Johanna Rusanen-Kartanollakin on sukujuuria Uukuniemen herätyksen piirissä, nimittäin äitinsä äidin kautta. Tiesiköhän äitini tästä? Hän kuitenkin tunsi Johanna Rusanen-Kartanon isän, joka kävi toisinaan äitini syntymäpäivillä laulamassa Kuopio-kvartetin kera.

Ja eritoten tässä oli tietoa Juha Valkeapäästä, jonka on jo pitkään kerrottu valmistelevan teosta Uukuniemen herätyksestä. Valkeapään tekstissä näkyy, siinäkin, se uskonnollinen vilske, joka Konttisen aikoihin vallitsi Uukuniemen Mensuvaarassa. Tästä tekstistä sain tietää, että Aini Varskikin oli Konttisen seuraajia. Olen hänestä toki maininnut itsekin, sillä häneltä Aura Latvus kuulla sen merkillisen väitteen, että tämä perustaisi orpododin… jonka perillisen äidiksi Aura Latvus sitten itse päätyi. Mutta sitä minä en tosiaankaan tiennyt, että Varski olisi kirjoittanut muistiin Konttisen puheita yms.

 

Ja sillä aikaa, kun odottelen Valkepään tutkimusta, voin lueskella vaikka Paavo Kiurun romaania Karjalan profeetta, josta nyt sain kuulla vähän enemmän. Olin siitä tietoinen ennenkin, mutta en ollut edes harkinnut lukevani, mutta nyt vaikuttaa siltä, että se saattaa olla lukemisen arvoinen.

Mainio kirja, siis, vaikka tästä ehkä jää puuttumaan se, että ne olivat hyvin suuret kärsimykset, jotka ihmisiä Uukuniemen herätyksen puoleen kallistivat. Sellaiset kuin äitini tädillä Emmalla. (27.12.2019)